...
Veden kalvolla
koivunlehti
kellastunut liikahtelee,
vieno tuulenvire
poskellani,
hiljaa vierivä
kyynel.
Veden kalvolla, muistan, kasvojesi kuvajainen
ja välkehtivien silmien takana
lehtensä pudottaneen metsän
levollinen humina
silloin kun aurinko vielä pudotteli kultaisia
säteitä lehvistön läpi ja kätesi
lepäsi käteni päällä.
Sanat sekoittuvat sanoihin, ajatukset
menevät toisiinsa
kyynel rikkoo veden kalvon
huulesi poskellani,
on oksiston yltyvä humina
ja toistaan vasten läpättävien
sydänten tanssi.
Katselen näyttöruutua,
tätä kalvoa
kirjoittavan ja lukevan välillä,
ajattelen pyörteileviä
lehtiä.
Hetken aikaa tanssahtelevia kultaisia säteitä
lehmuksen alla.
Kirjainten kuollutta solukkoa.
Ne ovat vain heijastuksia,
heijastuksia kalvolla,
mutta oikeassa elämässäsi
todellisten tapahtumien virta,
on ihmeellisempi
ja kauniimpi
kuin kaikki mielettömät
sanat.
Tuo kalvottomien tapahtumien kouriintuntuva
nykyisyys, myrsky,
jatkuva pinnan rikkoutuminen
asioiden sateessa avoimella keholla.
Myös näppäimistölle lyövä
sormi?
Ja jossain joku kirjoittaa.
Veden kalvolla
koivunlehti
kellastunut liikahtelee,
vieno tuulenvire
poskellani,
hiljaa vierivä
kyynel.
Missä me kuljemme,
missä kuljemmekaan on
aina elämän ainoa
tanssi.
Veden kalvolla
koivunlehti
kellastunut liikahtelee,
vieno tuulenvire
poskellani,
hiljaa vierivä
kyynel.
Veden kalvolla, muistan, kasvojesi kuvajainen
ja välkehtivien silmien takana
lehtensä pudottaneen metsän
levollinen humina
silloin kun aurinko vielä pudotteli kultaisia
säteitä lehvistön läpi ja kätesi
lepäsi käteni päällä.
Sanat sekoittuvat sanoihin, ajatukset
menevät toisiinsa
kyynel rikkoo veden kalvon
huulesi poskellani,
on oksiston yltyvä humina
ja toistaan vasten läpättävien
sydänten tanssi.
Katselen näyttöruutua,
tätä kalvoa
kirjoittavan ja lukevan välillä,
ajattelen pyörteileviä
lehtiä.
Hetken aikaa tanssahtelevia kultaisia säteitä
lehmuksen alla.
Kirjainten kuollutta solukkoa.
Ne ovat vain heijastuksia,
heijastuksia kalvolla,
mutta oikeassa elämässäsi
todellisten tapahtumien virta,
on ihmeellisempi
ja kauniimpi
kuin kaikki mielettömät
sanat.
Tuo kalvottomien tapahtumien kouriintuntuva
nykyisyys, myrsky,
jatkuva pinnan rikkoutuminen
asioiden sateessa avoimella keholla.
Myös näppäimistölle lyövä
sormi?
Ja jossain joku kirjoittaa.
Veden kalvolla
koivunlehti
kellastunut liikahtelee,
vieno tuulenvire
poskellani,
hiljaa vierivä
kyynel.
Missä me kuljemme,
missä kuljemmekaan on
aina elämän ainoa
tanssi.
Vastaukset 2
Vanhimmat
elämässä joskus
on kaunista
ja surullista
mutta
Missä kuljemmekaan on
aina elämän ainoa
tanssi
Silleenhän se on!
t.ticole
Mun olisi kait pitänyt lukea tämä vastauksesi vähän aikaisemmin... Pienellä tekstilläsi oli nimittäin rauhoittava vaikutus.
En ehkä olisi provosoitunut tuolla tavalla kuin äskhen taphahtui...
Juu, tänään on ollu vähän vaikea ilta, taisin hetkeksi kadottaa tanssiaskeleet. Tuo olisi hyvä muistaa, mitä siteerasit, ja yleensä kyllä olen pyrkinyt.
Kun elämä on aina tässä, on mahdollista löytää rakentava ratkaisu, jotain mikä vaikeuksien keskelläkin kumpuaa, anyway olemisen ilosta...
Silloin ei tarvitse lähteä vastaamaan ilkeyksiin ilkeyksillä. Varsinkin, vaikka saisi päälleen mitä sontaa ja solvauksia vuodesta toiseen, voi nähdä että ehkä toisella on omasta mielestään käyttäytymiseensä varsin hyvä syy tai sitten yksinkertaisesti niin vaikeita haavoja, että ne kerta toisensa jälkeen reagoi. Ja jos ihminen ei suostu parantumiseen, minkäs sille voi. Sellaista ei voi keneltäkään vaatimalla vaatia että eheydy nyt jo hyvä ihminen. Jokainen elää oman elämänsä, ja tekee ne ratkaisunsa...
Vielä kerran, kiitos.
Kyllä tämä tästä taas kirkastuu.
Kaunista yötä!