Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran eräänluokallani olevanpojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle.Näytti siltä, ettähän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan. Ajattelinitsekseni: "Miksi kukaankantaa kaikki kirjat kotiinsa perjantaipäivänä? Taitaa ollavarsinainen nynny." Minulla itselläni oli paljon suunnitelmiaviikonlopun varalle,pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä. Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani.Hetken päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti.He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänenkirjansa maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänensilmälasinsa lensivätnoin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti päänsä, jahänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset. Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse.Hän ryömi ympäriinsä etsien lasejaan, kyynel silmissään.Ojentaessani hänellehänen lasejaan sanoin: "Nuo ovat pölkkypäitä.Niille pitäisi antaa elinkautinen."Hän katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi.Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus. Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin,missä hän asui.Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, jotenkysyin häneltä,miksen ollut nähnyt häntä niillä kulmilla aiemmin.Hän sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidänluokallemme.Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaankanssa. Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallenkirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi. Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloakavereitteni kanssa.Hän vastasi myöntävästi.Pyörimme samoissa porukoissa koko viikonlopun ajan, ja mitäparemmin opin Kalleatuntemaan, sitä enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivatsamaa mieltä. Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavankirjapinonsa kanssa.Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin paljonkirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleenmahtavat muskelit.Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista. Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuliparhaat kaverit.Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja.Kalle päätti mennälukemaan lääketiedettäja minä valitsin liiketalouden opinnotjalkapallostipendin turvin.Opiskelisimme eri paikkakunnilla,mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisiystävyyteemme mitenkään. Kalle oli luokkamme priimus.Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja nimittelin häntä nynnyksi.Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä.Olin todella iloinen, ettei Minun tarvinnut noustakorokkeelle puhumaan. Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näyttikomealta.Hän oli todellakin päässyt sinuiksi itsensä kanssa? kouluvuosinaan. Hänoli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänelläoli paljon enemmän tyttökavereita kuin minulla.Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen.Olin joskus kateellinen. Tuli se suuri päivä.Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut,joten läimäytin häntä selkäänja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!"Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelleominainen, todellistakiitollisuutta osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos." Hän ryki hieman ja aloitti puheensa."Koulun päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka ovatauttaneet oppilaita selviämään Vaikeistakin vuosista.Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin kenties...mutta ennen kaikkea ystäviä.Seison tässä sanomassa teille, että paras lahja,minkä voi toiselle antaa, on olla hänen ystävänsä.Aion nyt kertoa teille erään tarinan." Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoikertoa siitä päivästä,jolloin ensi kertaa tapasimme.Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä viikonloppuna.Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa jaottanut kaikki tavarat mukaansa, ettei hänenäitinsä olisi tarvinnut mennä keräämään niitä koulusta jälkeen päin. Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili."Olen kiitollinen siitä, että minut pelastettiin.Ystäväni pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea,suosittu poika kertoi meille kaiken hetkestä,jolloin hän oli ollut?elämässään heikoimmillaan. Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minuakasvoillaan Kallen kiitollinen hymy.En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden syvyyttä.
Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa.Yhdellä pienellä eleellä voit muuttaa toisen elämän,parempaan tai huonompaan suuntaan.
Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa.Yhdellä pienellä eleellä voit muuttaa toisen elämän,parempaan tai huonompaan suuntaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
vähä ihana tarina! oliks toi totta? jos oli nii onnee et ryhdyit sen kaveriks! melkein tuli tippa linssiin :))
Kaunis tarina. ^^'
Kosketti jonnekin syvälle.
Lisäksi tuo on totta. Pieni teko tuo suuren ilon.