Oon kuukautta vaille 19vuotias tyttö ja en nyt tajuu.
Repiikö nuoruus mua olemaan vielä nuori, ja aikuisuus olemaan jo aikuinen?
Noh.. kun välillä on niin, että puhun sujuvasti asiasta kuin asiasta, kuten eilen. Sitten tänään, en osaa selittää asioita. En siis änkytä :D Vaan siis jos puhun jostain saatan selittää ihan outoja enkä itse asiaa selvästi mitä olin puhumassa vaan venyttää aihetta mistä puhuin.
Pentuna kävi niin, koulussa koko luokka nauroi väärälle vastaukselleni, musta tuli hiljainen. Siihen asti olin rohkea ja itsevarma
(kuten 8 vuotiaana jo on, sen jälkeen se voi heitellä murrosiässä.. psykologiaa lukeineille varmasti tuttua asiaa!)
Seiskalla musta tuli ujo, tuntiessani ettei muut luokkalaiseni enää halua että liikun heidän mukanaan koulussa.
Välillä on kovin itsevarma olo, välillä taas ihan lost ja tästä johtuen tuntuu kuin ujous yrittäisi saada taas puolelleen.
Njoo en tiiä, tyttönä ollessa kun on menkat ja kaikkee, siihen aikaan säheltää kaikkea ja on epävarma olo jne. En tiedä johtuuko nyt ihan vain siitä.
Sitten outo seikka, jos huomaan kuin joku poika olisi minuun ihastunut, ujous tulee kuvioihin. Jostain syystä siis ujostuttaa se, että joku minusta pitäisi :s :D
Hyvänä esimerkkinä se ilmeni tänään -.-
Vihaan ujoutta, vaikka meissä kaikissahan sitä on, vähemmän tai enemmän. Kun se itselleni tuli elämään yläasteen alussa, nyt en enää pidä siitä.
Noh, ehkä huomenna on jo paremmin.
Onko siis tämä nyt nuoruuden ja aikuisuuden valtataistelua, saada minua olemaan vielä nuori ja toisaalta olemaan jo itsevarma aikuinen?
Repiikö nuoruus mua olemaan vielä nuori, ja aikuisuus olemaan jo aikuinen?
Noh.. kun välillä on niin, että puhun sujuvasti asiasta kuin asiasta, kuten eilen. Sitten tänään, en osaa selittää asioita. En siis änkytä :D Vaan siis jos puhun jostain saatan selittää ihan outoja enkä itse asiaa selvästi mitä olin puhumassa vaan venyttää aihetta mistä puhuin.
Pentuna kävi niin, koulussa koko luokka nauroi väärälle vastaukselleni, musta tuli hiljainen. Siihen asti olin rohkea ja itsevarma
(kuten 8 vuotiaana jo on, sen jälkeen se voi heitellä murrosiässä.. psykologiaa lukeineille varmasti tuttua asiaa!)
Seiskalla musta tuli ujo, tuntiessani ettei muut luokkalaiseni enää halua että liikun heidän mukanaan koulussa.
Välillä on kovin itsevarma olo, välillä taas ihan lost ja tästä johtuen tuntuu kuin ujous yrittäisi saada taas puolelleen.
Njoo en tiiä, tyttönä ollessa kun on menkat ja kaikkee, siihen aikaan säheltää kaikkea ja on epävarma olo jne. En tiedä johtuuko nyt ihan vain siitä.
Sitten outo seikka, jos huomaan kuin joku poika olisi minuun ihastunut, ujous tulee kuvioihin. Jostain syystä siis ujostuttaa se, että joku minusta pitäisi :s :D
Hyvänä esimerkkinä se ilmeni tänään -.-
Vihaan ujoutta, vaikka meissä kaikissahan sitä on, vähemmän tai enemmän. Kun se itselleni tuli elämään yläasteen alussa, nyt en enää pidä siitä.
Noh, ehkä huomenna on jo paremmin.
Onko siis tämä nyt nuoruuden ja aikuisuuden valtataistelua, saada minua olemaan vielä nuori ja toisaalta olemaan jo itsevarma aikuinen?
Vastaukset 5
Vanhimmat
miksei aikuinen saisi olla ujo? en usko että tässä on mistään valtataistelusta kyse, olet vain ujo. itsekin menen ihan lukkooon joskus mutten ota sitä mitenkään vakavasti. Jos ujoutesi sinua suuresti häiritsee, ujoudestahan voi päästä eroon. itse pääsin hankkiutumalla tilanteisiin joissa oli pakko saada äänensä kuuluviin ja esiintymään. vaikka se on aluksi tajuttoman vaikeaa niin usko pois, kyllä se siitä. toivon sulle voimia ja aikaiset syntymäpäiväonnittelut! :D
Onnetteluista :) Ujona ihmisenä on se paha.. tosin eihän se kaikilla mut meikä sitä punastuu :D Voitte uskoo et ärsyttää.
Ja jostain kumman syystä, nyt kun alkoi uusi vuosikin, sitä on alkanut kiroilla aika lailla, 1/3 enemmän ku vielä viime vuonna. Jotenki tuntuu et ku viime vuoden lopulla oli tappeluja poikaystävän kans ni se vaikutti niin että nyt kun vuosi alkoi on tullut itsestä jotenkin kova, vaikkakin vielä on se ujo.
Ja niinku sanoin, en pidä ujoudesta. Oon yrittänyt nyt pari vuotta kaikin tavoin päästä siitä eroon. Ja on se kiva kun alkaa sotkea sanoissaan vaikka esitelmässä luokan edessä ku ei tiiä mitä siinä paperis lukikaan, lukiko sen oikein. Sillon ku alkaa hävettää ja lievä punotus tulee kasvoille :D Tämä mielestäni juontaa juurensa sieltä peruskoulun tunnilla häpeämisestä kun vastasin väärin. Eli myös jos vähänkään mokaan, hävettää, esitelmissäkin.
Hävettää myös jos tuntuu että sanoin jotain hölmöä.
Tämän kaiken takia tuntuu että itsevarmuus ja itsetunto on vaihteeksi ihan hukassa, eniten ehkä varmuus. Yhdessä vaiheessa se oli hyvin mutta nyt taas näköjään hukassa.
En yhdistänyt tuota "valtataistelua" ujouteen, saatoin antaa sellaisen kuvan, sori. Erittelin ne kaksi asiaa, niin oli ainakin tarkoitus.
Mutta niin vain välillä tuntuu kuin nuoruus yrittäisi pitää mut vielä siinä teininä ja aikuisuus kasvattaa taas isommaksi. Eli tavallaan taistelu, nuoruus vetää mua takas nuoreks ja aikuisuus koittaa saada aikuiseks.. tai jotain, en tiedä mitä toi on.
Ja siis kun sanoit tuosta et hankkiuduit tilanteisiin missä sait äänesi kuuluviin, minusta tuo mun kiroilu nyt on osana sitä, ja nyt kun taas loman jälkeen koulu alko, huomasi olevansa varsin kova ääninen tuo kiroilu siinä mukana välillä.
Olen myös huomannut olevani aika "rebel" nykyään tämän kiroilun ja kova äänisyyden myötä.
En tosiaankaan tiedä mikä mulla on. Onko tämä nyt joku välivaihe siirryttäessä aikuisuuteen nuoruudesta ja voi olla tällainen "kovis" !?
juu.. mullakin on sama ongelma. Mullekkin nauretaan jos vastaan väärän vastauksen koulussa.. jopa ope. Mut mullakin on sellanen et joskus puhun ihan hyvin mut sit tulee sellane stoppi.
Peruskoulus kyllä, ei nyt enää lukiossa. Paitsi jos on tosi huvittava vastaus, itselle ei sentään ole niin käynyt, noh.. siinäkin syynä se etten vastaile jos olen vähänkään epävarma meniskö se oikein.
Mun kaveri on hyvä esimerkki, se viittaa vaikka ei ihan tietäisikään. Voih, kunpa itsekin voisi oppia siihen, mutta ei, ei mun menneisyyden jälkeen :/
Itselläni tuntuu olevan sama ongelma. Olen kohta täysi-ikäinen, ja välillä tuntuu että olisin jotenkin 'taantunut'. Joskus osaan keskustella ihan asiallisesti ja järkevästikin (?), joskus taas puhelen todella sekavia tai sitten en puhu ollenkaan. Riippuu missä seurassa olen. Välillä tulee möläytettyä jotain käsittämättömän typerää, ja sitten nolottaa niin ettei voi enää olla normaalisti, ja yleensä tämä johtaa mun kohdalla puhumattomuuteen. Hankalaa.
Puhumisesta on tullut mulle ihan käsittämätön ongelma. Luulen että se liittyy jotenkin täysi-ikäistymisen pelkoon. Täytyy muistaa että aina ei tarvitse antaa itsestään täydellistä kuvaa, ja mokia saa tehdä, niitä tekee jokainen. (:
Tsemppiä sulle, kyllä se siitä!