Tää on tosi tarina musta. Toivon että luet sen,varsinkin jos olet viilteliä
Tää on aika pitkä mutta lue vaan..
Kannattaa kuunnella samalla tätä kappaletta http://www.youtube.com/watch?v=1ph7p7DT53Y&feature=related
Mun tarina alkaa kun olin 1.lk sillon isä ja äiti eros, mua pelotti. Ne huusi toisilleen koko ajan ja muuta, koko ykkösluokan ajattelin että itse oli eroon syyllinen. Toisella luokalla Isän ja äidin tilanne oli vähän parantunut mutta mun ei. Ajattelin koko ajan kuinka huono olen. Näyttelin ja valehtelin äidille, että kaikki oli hyvin, vaikein todellakaan ollut! Itkin itseni joka yö uneen. Itkin oikeastaan koko ajan. Muutimme erossa toiseen paikkaan ja siellä tutustuin tyttöön nimeltä Minna ja Anna. Anna oli aika ujo. Mutta Minna, hän tuli joskus luokseni ja pyysi minua leikkimään Bratzeillä, sitten kun Anna tuli hän alkoi haukkumaan minua ja sanoi että hän haluaa olla vain Annan kanssa. Menin sen jälkeen yksin kotiin itkemään. Ajattelin kuinka paha olen, pilasinhan siskoni elämän, erottamalla äitin ja iskän. Muutuin hiljaisemmaksi enkä osannut päättää mitään. Kolmnnella olinkin jo vahvempi (huonoon suuntaan). Olin aina yksin ja en uskaltanut pyytää luokkalaisia leikkimään koska olin itseni mielestäni niin paha. Itkin koko ajan. Sitten kerran kun Milla tuli pyytämään minua ja kävi niikuin aina. Päätin etten enään jaksa. Päätin tehdä jotain pahaa itselleni. Muistan kuinka näin itseni ruman kasvon veitsestä ja itkin, sitten viilsin, se ei sattunut käteen vaan sydämmeen, toisaalta se auttoi. En tiedä miksi, mutta se auttoi. Se päivän jälkeen en ajatellut muuta kuin itsemurhaa. Näyttelin koko ajan äidilleni. Kaikki oli todellisuudessa huonosti. Yhtenä päivänä koulun jälkeen tuntui, nyt on se viimeinen päivä... Kirjoitin hyvästely kirjeen äidilleni ja menin autotielle makaamaan. Toivoin että auto ajaisi päältäni. Makasin siinä noin 3 minuuttia, mutta autoa ei tullut, itkin ja tajusin olevani liian heikko kuolemaan... Se jälkeen en osanut ajatella mitää muuta, kuin itsemurhaa, olin joka päivä veitsi kädessä, viiltelin ja meinasin työntää veitsen sydämmeni läpi. Tajusin aina vain olevani liian heikko. Tätä jatkui koko kolmannen luokan. Äitini huomasi minun vihaavani itseäni mutta ei muuta. Neljännellä luokalla kuulin että me muutetaan, ajattelin sen olevan pelastus... Ja niin se olikin! Uudessa koulussa minusta tuli koulun suosituin tyttö ja sain 3 tooodella hyvää ystävää, koulun suosituin poika ihastui minuun ja kaikki oli hyvin! Sitten taas muserruin ja viilsin itseäni kolme SYVÄÄ viiltoa. (Se johtui isän ja äidin riitelystä) Pääsin siitä kumminkin yli aika nopeasti, äitini kumminkin huomasi viillot tällä kertaa, juttelin hänen kanssaan (en kertonu kaikkea, vain tuon kolmen syvän viillon) äiti tuntui ymmmärtävän. Itseluottamukseni kasvoi hiukan. Mutta sitten tulikin nopeasti viidennen luokan kesäloma: silloin se tapahtui taas. Luulin että kaverini olivat pettäneet minut! Sorruin taas, olin yksin vaatehuoneessa puukon kassa ja itkin, olin niin lähellä tappaa itseni. itkin kolme päivää, kaikki yöt, en enää jaksanut. Kysyin kavereiltani tilannetta ja koko juttu olikin väärinkäsitys! Minä olin ymmärtänyt väärin!
Nyt olen kuudennella ja pelkään itseäni. Pelkään että teen itsemurhan, mutta nyt nautin elämästä. Kaverini tietää ongelmastani (ei kaikkea) mutta äiti ei. Toivon että joskus pystyn kertomaan tilanteen hänellekin. Näin myöhemmin olen tajunnut että melkein koko juttu johtui Minnasta. Kerron nyt kaikille, että kiusaajat osaavat valita heikon ja pelkäävän ihmisen ja kiusata sitä. Jos Minnaa ei olisi ollut, olisin tällä hetkellä iloisempi, mutta eihän sitä kannata jossitella. Se oli yksi luku elämästäni mutta nyt alkaa toinen luku. :)
Mitä mieltä olitte mun tarinasta?
Viiltelettekö itse tai muuta?
Tää on aika pitkä mutta lue vaan..
Kannattaa kuunnella samalla tätä kappaletta http://www.youtube.com/watch?v=1ph7p7DT53Y&feature=related
Mun tarina alkaa kun olin 1.lk sillon isä ja äiti eros, mua pelotti. Ne huusi toisilleen koko ajan ja muuta, koko ykkösluokan ajattelin että itse oli eroon syyllinen. Toisella luokalla Isän ja äidin tilanne oli vähän parantunut mutta mun ei. Ajattelin koko ajan kuinka huono olen. Näyttelin ja valehtelin äidille, että kaikki oli hyvin, vaikein todellakaan ollut! Itkin itseni joka yö uneen. Itkin oikeastaan koko ajan. Muutimme erossa toiseen paikkaan ja siellä tutustuin tyttöön nimeltä Minna ja Anna. Anna oli aika ujo. Mutta Minna, hän tuli joskus luokseni ja pyysi minua leikkimään Bratzeillä, sitten kun Anna tuli hän alkoi haukkumaan minua ja sanoi että hän haluaa olla vain Annan kanssa. Menin sen jälkeen yksin kotiin itkemään. Ajattelin kuinka paha olen, pilasinhan siskoni elämän, erottamalla äitin ja iskän. Muutuin hiljaisemmaksi enkä osannut päättää mitään. Kolmnnella olinkin jo vahvempi (huonoon suuntaan). Olin aina yksin ja en uskaltanut pyytää luokkalaisia leikkimään koska olin itseni mielestäni niin paha. Itkin koko ajan. Sitten kerran kun Milla tuli pyytämään minua ja kävi niikuin aina. Päätin etten enään jaksa. Päätin tehdä jotain pahaa itselleni. Muistan kuinka näin itseni ruman kasvon veitsestä ja itkin, sitten viilsin, se ei sattunut käteen vaan sydämmeen, toisaalta se auttoi. En tiedä miksi, mutta se auttoi. Se päivän jälkeen en ajatellut muuta kuin itsemurhaa. Näyttelin koko ajan äidilleni. Kaikki oli todellisuudessa huonosti. Yhtenä päivänä koulun jälkeen tuntui, nyt on se viimeinen päivä... Kirjoitin hyvästely kirjeen äidilleni ja menin autotielle makaamaan. Toivoin että auto ajaisi päältäni. Makasin siinä noin 3 minuuttia, mutta autoa ei tullut, itkin ja tajusin olevani liian heikko kuolemaan... Se jälkeen en osanut ajatella mitää muuta, kuin itsemurhaa, olin joka päivä veitsi kädessä, viiltelin ja meinasin työntää veitsen sydämmeni läpi. Tajusin aina vain olevani liian heikko. Tätä jatkui koko kolmannen luokan. Äitini huomasi minun vihaavani itseäni mutta ei muuta. Neljännellä luokalla kuulin että me muutetaan, ajattelin sen olevan pelastus... Ja niin se olikin! Uudessa koulussa minusta tuli koulun suosituin tyttö ja sain 3 tooodella hyvää ystävää, koulun suosituin poika ihastui minuun ja kaikki oli hyvin! Sitten taas muserruin ja viilsin itseäni kolme SYVÄÄ viiltoa. (Se johtui isän ja äidin riitelystä) Pääsin siitä kumminkin yli aika nopeasti, äitini kumminkin huomasi viillot tällä kertaa, juttelin hänen kanssaan (en kertonu kaikkea, vain tuon kolmen syvän viillon) äiti tuntui ymmmärtävän. Itseluottamukseni kasvoi hiukan. Mutta sitten tulikin nopeasti viidennen luokan kesäloma: silloin se tapahtui taas. Luulin että kaverini olivat pettäneet minut! Sorruin taas, olin yksin vaatehuoneessa puukon kassa ja itkin, olin niin lähellä tappaa itseni. itkin kolme päivää, kaikki yöt, en enää jaksanut. Kysyin kavereiltani tilannetta ja koko juttu olikin väärinkäsitys! Minä olin ymmärtänyt väärin!
Nyt olen kuudennella ja pelkään itseäni. Pelkään että teen itsemurhan, mutta nyt nautin elämästä. Kaverini tietää ongelmastani (ei kaikkea) mutta äiti ei. Toivon että joskus pystyn kertomaan tilanteen hänellekin. Näin myöhemmin olen tajunnut että melkein koko juttu johtui Minnasta. Kerron nyt kaikille, että kiusaajat osaavat valita heikon ja pelkäävän ihmisen ja kiusata sitä. Jos Minnaa ei olisi ollut, olisin tällä hetkellä iloisempi, mutta eihän sitä kannata jossitella. Se oli yksi luku elämästäni mutta nyt alkaa toinen luku. :)
Mitä mieltä olitte mun tarinasta?
Viiltelettekö itse tai muuta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tarinasi on rankka. Jo noin nuorena joutunut kestämään noin paljon ja olemaan yksin sen kaiken keskellä. Toivottavasti uusi lukusi on onnellisempi.
Pari vuotta sitten suunittelin vakavissani itsemurhaa. Itsensä satuttamista mulla oli jo sillon mutten viel viilelly.
Yli vuosi sitten aloin viilellä. Tuotti vain helpotusta henkiseen tuskaan.
Lopetin ja pääsin eroon siitä. Sitten sorruin taas ja vielä pahemmin kuin aiemmin.
Nyt mulla menee iha jees. Mikään ei ole murtamassa mua tällä hetkellä.
Onnea matkaan sulle :)
Sä oot kokenut paljon liian nuorena. Tolloin mä leikin iloisena kaverien kanssa, mutta olihan mullakin pelottavat hetket. Äiti ja isä riitelevät meilläkin,edelleenkin. Sitä on jatkunut siitä kun olin pieni, alle kouluikäinen. Silloin vain en tajunnut sitä ja ottanut vakavasti. Nykyisin tajuan. Ja se on pelottavaa ja masentavaa. Lisäksi olen yksinäinen. Elämä vaan luisuu jotenkin ohi, illalla nukkumaan mennessä ei ole mitään muisteltavaa päivästä koska olen vaan ollut kotona koneella tai muutenvaan makoillut. Ja itkenyt..
Toivottavasti mä saan ystäviä ensi vuonna kun menen uuteen kouluun. Se antaa mulle toivoa..
sun tarina oli tosi surullinen.. :( Mulla on vähän samanlainen mutta aloitin viiltelyn vasta viime vuonna.. Voimia!! :)