Tyttäreni on menossa yläasteelle. Hän ei kuulu kirkkoon, mutta on käynyt uskonnonopetuksessa muun luokan kanssa. Nyt pitää valita haluaako Uskonnonopetusta, vai elämänkatsomustietoa. Minä en osaa lastani neuvoa, minä laittaisin hänet uskontotunnille, koska tuossa iässä on niin tärkeää olla samanlainen kuin muutkin. Jos itse olisin samassa tilanteessa ottaisin elämänkatsomustiedon, onko teillä perheessä ollut vastaavaa tilannetta? Löysin kyllä netistä 7lk. ET tuntien tavoitteet, siellä on paljon kulttuureista ja suvaitsevaisuudesta asiaa, minusta paljon tärkeämpää, kuin uskonto?
Uskonnon
Opetus
8507
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Myös uskonnontunneilla käsitellään vieraita uskontoja, etiikkaa jne. Käsitykseni mukaan asiatietoa tulee et:ssa aika vähän. Mielestäni raamatun ja kristinuskon historian tunteminen ovat tärkeä osa yleissivistystä. Pitää myös tietää, mitä tarkoitetaan lestadiolaisuudella tai körttiläisyydellä tai kuka oli Paavo Ruotsalainen jne.
Oppilaalle saattaa myös tulla hyppytunti keskelle päivää, kun muut ovat ussantunnilla.
Sinuna antaisin kuitenkin lapsen itse päättää.
Minustakin kristinuskon ja sen historian tunteminen on tärkeä osa yleissivistystä, mutta jos tyttö on ala-asteella ollut uskonnonopetuksessa, tärkeimmistä todennäköisesti on jo riittävästi tietoa.
Hyppyjä lukujärjestykseen ei hyvä lukujärjestyksen laatija tee; joka tapauksessa se on vain mahdollista, ei välttämätöntä.
En ole kuullut, että et-oppilailla olisi hankaluuksia kaveripiirissä "erilaisuudestaan". Yleensä heitä lähinnä kadehditaan, koska et-tunneilla on vähän oppilaita ja siellä keskustellaan kaikessa rauhassa. Kun oppilaat kertovat kavereilleen, millaista et-tunneilla on, muutkin haluaisivat sinne. Toisaalta et-oppilailla on usein hyvin vahva itsetunto - voi olla, että ne eniten kaveripiirin mukana kulkevat eivät sitten valitse et:tä.
Yksi vähän varteenotettava kysymys kuitenkin on se, onko koulussa pätevää et-opettajaa. Ettei vain joku opettaja pakosta ole saanut itselleen et-tunteja, kun ei kukaan ole aineeseen erikoistunut tai ei ehkä edes haluaisi niitä. Ja jos koulussa on kovin vähän et-oppilaita, niin siellä voi olla vähän tylsää. Sopiva määrä on n. 5-15. Kolmen kesken keskustelut voivat olla väkinäisiä, jos he eivät ole kovin innokkaita puhujia.
Kiitos vastauksista ja mielipiteistä. Molemmat aineet tuntuvat tärkeiltä. Itse olen aikoinani peruskoulussa ollut uskontotunneilla, minä pidin niistä, kuten historiastakin. Olen aina mieltynyt menneisiin asioihin. Meidän aikana käsiteltiin hyvin vähän erilaisia uskontoja ja kulttuureja suvaitsevaisuudesta tuskin puhuttiin. Toivottavasti nykyään on toisin. Minä en voi päätöstä lapseni puolesta tehdä, täytyy keskustella vielä asiasta.
itse valita. Valitsi ensin et:n, jonka vaihtoi uskonnonopetukseen. On ollut tyytyväinen valintaansa. Et-tunneilla käyvät kuulemma häiriköt ja open aika kuluu kun yrittää saada kuria luokkaan. Keskuteluista ei ollut toivoakaan. Ussantunneilla keskustellaan kaikesta innokkaasti.
Olen opettanut muitakin aineita ja isoja luokkia vuosikymmeniä. Kaikkein antoisimpia opettajana minulle ovat olleet juuri ET-tunnit. Riippuu niin paljon opettajan osaamisesta, innostuksesta asiaansa, koulutuksesta, elämänkokemuksesta...Siinä saa keskustella kunnolla oppilaiden kanssa, oppii tuntemaan oppilaat tosi hyvin ja heihin on hyvät välit. Ei mitään kurinpito-ongelmia ole ollut. Vanhemmiltakin olen saanut kiitosta, jota muissa aineissa ei ole herunut :)
vaikka kuinka paljon esim. tuolta
http://www.feto.fi/ET_dida_ylaaste.htm
Kaikilla kouluilla pitäisi olla myös oman koulun opetussuunnitelmat verkossa.
Ja täälläkin on
http://www.helsinki.fi/et/op_suunn_perusopetus.htm
Aika usein uskonnon opettajat on kovasti uskovaisia ja silloin opetus voi olla melkoista aivopesua.
Anna lapsen valita, eipä tuolla tulevaisuuden kallta ole suurta merkitystä.
Nykyään kirkkoon kuulumaton oppilas kuuluu automaattisesti aluksi ET:oon ja menee uskonnontunneille vasta huoltajien ja omasta päätöksestä.
Muuten mukava lukea tekstejä, joissa oikeastikin tiedetään, millaista nykyinen uskonnonopetus on eikä vain kuvitella sen pohjalta, mitä se on ollut jonkin pohjoissuomalaisen lestadiolaispitäjän kansakoulussa 1950-luvulla uskovaisen vanhapiikaopettajan ja seurakunnan kirkkoherran opettamana.