Sosiaalinen tilaus?

Perheeni keskuudessa on sattunut lyhyen ajan sisällä kaksi kuolemantapausta. Lähipiirini ydinjäseniä, perheemme isoäiti ja suvun päämies ovat kuolleet. Kummatkin ovat kummitelleet kuolemansa jälkeen.

Olen jakanut tällä palstalla aiemmin setäni kummittelun. Hän toivoi ennen kuolemaansa, vaikean sairauden kourissa, näkevänsä aluillaan olevan ensimmäisen lapsenlapsensa. Voimat kuitenkin loppuivat kesken, ja vaari ehti kuolla ennen pojantyttärensä syntymää. Lasta yksin hoitaessaan äiti tunsi usein kolmannen henkilön läsnäolon. Lapsi katsoi äidin viereen ja nauroi. Nauroi täysin tyhjää seinää.

Isoäitini hautajaiset olivat kaukana pohjoisissa, joten meidän hautajaisvieraiden piti asettua mummin taloon pariksi yöksi majaksi. Toisena yönä oma äitini heräsi suonenvetoon ja hän nousi ylös. Hän näki keittiön ovella hahmon, joka oli selkeästi isoäitini hahmo. Hahmon pää ei ollut näkyvissä, vaan haaleni pois. Ja parin sekunnin kuluttua myös isoäidin koko hahmo katosi. Äitini ei kokenut tilannetta pelottavana.

Läheisten ihmisten menetykset ovat saaneet pohtimaan tuonpuoleista ja sen mahdollista olemassaoloa. Ja varsinkin, kun kummittelutapauksia on alkanut ilmaantumaan, ja ei pelkästään yhdelle henkilölle, on alkanut miettiä kaikensuuntaisia asioita kuten: voisiko kummittelua esiintyä silloin kun sillä on sosiaalista tilausta? Äitini ei kokenut isoäidin ilmestymistä pelottavana, pikemminkin lohduttavana kokemuksena. Ehkä meillä on myös jonkinlainen toive siitä, että isoisä olisi tavalla tai toisella lapsen elämässä mukana, vaikkei "maallisella vaelluksellaan ehtinyt samaan kelkkaan".

Maailmassa tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista jännää, jota ei edes sosiaalinen tilaus selitä, mutta oletteko ajatelleet koskaan asiaa niin. Että kummittelua on juuri siksi, että psyykkisesti tarvitsemme sitä. Mitään outoa ei ehkä oikeasti tapahdu, mutta psyykkiset ja sosiaaliset tarpeemme näyttävät meille jotain sellaista, mitä niiden on ihan hyväkin nähdä.

Ennen kaikkeahan me tarvitsemme toivoa jostain.

Mitä mieltä olette?
6523
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 6

Vanhimmat

Uskomatonta mutta totta tuntuu olevan se että--> projisoimamme vahvat syvät ajatukset saavat muodon--> eli kun rakkamme poistuu--> ajatuksemme ja ali-tajuntamme 'herättää' hänet henkiin unissamme---> ja jopa niin että materialisoituminen [meille] mielemme ulkopuolella on mahdollista.

Äänestä
  • Jotain tällaista ajoin takaa. Olen monesti pohtinut, kuinka paljon surutyö saa ihmiset näkemään haamuja. Tuntuu että suhteellisen monella on kokemuksia "viimeisistä tervehdyksistä".

    Äänestä

Olet niin nuori että kuvittelet että kummittelulle on sosiaalista tilausta.

Jollet ole sattunut huomaamaan niin ihmiset hakevat toivoa vaikka mistä. Esimerksiksi uskonnoista, meedioilta, taikuudesta, rituaaleista, suvusta, uskomuksista, ufoista,..

Emme tarvitse mitään näistä jos olemme vain realisteja hyvällä itsetunnolla, selkärangalla ja empaattisuudella.

Äänestä
  • Vaikutat realismin nimeen vannovalta henkilöltä, nimimerkki Aikuinen ihminen.

    Niin olen minäkin, vaikka olisinkin nuori ja kuvittelisin kaikenlaista. Realismillekin on jätettävä mielestäni pelivara, kaikkea en saa tähän silmieni eteen näkyville ja todistetuksi. Niiden pitää vaan antaa olla, tuolla oman käsityskykyni ulkopuolella.

    Realismi, hyvä itsetunto, selkätunto ja empaattisuus ovat asioita joiden puolesta liputan vahvasti. Toivon puolesta myös. On toki eri asia minne sen sitoo.

    Äänestä

  • Glitter85 kirjoitti:

    Vaikutat realismin nimeen vannovalta henkilöltä, nimimerkki Aikuinen ihminen.

    Niin olen minäkin, vaikka olisinkin nuori ja kuvittelisin kaikenlaista. Realismillekin on jätettävä mielestäni pelivara, kaikkea en saa tähän silmieni eteen näkyville ja todistetuksi. Niiden pitää vaan antaa olla, tuolla oman käsityskykyni ulkopuolella.

    Realismi, hyvä itsetunto, selkätunto ja empaattisuus ovat asioita joiden puolesta liputan vahvasti. Toivon puolesta myös. On toki eri asia minne sen sitoo.

    Eikös tuo juuri ole realismia että jättää asioille "pelivaraa"? Kun ei voi kaikkea selittää, niin silloin täytyy realistisesti todeta ettei voi kaikkea selittää, mutta jotain muutakin voi silti olla olemassa, kuin se minkä osaa selittää. On siis realistista todeta oman käsityskykynsä rajallisuus.
    Jotain tuon suuntaista ymmärsin sinun tarkoittavan. Miten selität tuon selkätunnon?

    Äänestä

  • kolmas aikuinen kirjoitti:

    "On siis realistista todeta oman käsityskykynsä rajallisuus.
    Jotain tuon suuntaista ymmärsin sinun tarkoittavan."

    Jotain sinne päin, kyllä. Ainakin allekirjoitan tuon 100%:sesti.

    "Miten selität tuon selkätunnon?"

    Selkätuntohan on ihmisen kahdeksas tai yhdeksäs aisti, jolla hän aistii kummittelua. Ei vaan, ystävät hyvät. Kyseessä oli tällä kertaa inhimillinen painovirhe. Selkärankaa luonteen ominaisuutena ajoin tässä takaa. :) Itsetunto+selkäranka --> selkätunto.

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

Glitter85 kirjoitti:

Perheeni keskuudessa on sattunut lyhyen ajan sisällä kaksi kuolemantapausta. Lähipiirini ydinjäseniä, perheemme isoäiti ja suvun päämies ovat kuolleet. Kummatkin ovat kummitelleet kuolemansa jälkeen.

Olen jakanut tällä palstalla aiemmin setäni kummittelun. Hän toivoi ennen kuolemaansa, vaikean sairauden kourissa, näkevänsä aluillaan olevan ensimmäisen lapsenlapsensa. Voimat kuitenkin loppuivat kesken, ja vaari ehti kuolla ennen pojantyttärensä syntymää. Lasta yksin hoitaessaan äiti tunsi usein kolmannen henkilön läsnäolon. Lapsi katsoi äidin viereen ja nauroi. Nauroi täysin tyhjää seinää.

Isoäitini hautajaiset olivat kaukana pohjoisissa, joten meidän hautajaisvieraiden piti asettua mummin taloon pariksi yöksi majaksi. Toisena yönä oma äitini heräsi suonenvetoon ja hän nousi ylös. Hän näki keittiön ovella hahmon, joka oli selkeästi isoäitini hahmo. Hahmon pää ei ollut näkyvissä, vaan haaleni pois. Ja parin sekunnin kuluttua myös isoäidin koko hahmo katosi. Äitini ei kokenut tilannetta pelottavana.

Läheisten ihmisten menetykset ovat saaneet pohtimaan tuonpuoleista ja sen mahdollista olemassaoloa. Ja varsinkin, kun kummittelutapauksia on alkanut ilmaantumaan, ja ei pelkästään yhdelle henkilölle, on alkanut miettiä kaikensuuntaisia asioita kuten: voisiko kummittelua esiintyä silloin kun sillä on sosiaalista tilausta? Äitini ei kokenut isoäidin ilmestymistä pelottavana, pikemminkin lohduttavana kokemuksena. Ehkä meillä on myös jonkinlainen toive siitä, että isoisä olisi tavalla tai toisella lapsen elämässä mukana, vaikkei "maallisella vaelluksellaan ehtinyt samaan kelkkaan".

Maailmassa tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista jännää, jota ei edes sosiaalinen tilaus selitä, mutta oletteko ajatelleet koskaan asiaa niin. Että kummittelua on juuri siksi, että psyykkisesti tarvitsemme sitä. Mitään outoa ei ehkä oikeasti tapahdu, mutta psyykkiset ja sosiaaliset tarpeemme näyttävät meille jotain sellaista, mitä niiden on ihan hyväkin nähdä.

Ennen kaikkeahan me tarvitsemme toivoa jostain.

Mitä mieltä olette?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu