Ongelma on siis sellainen, että 10 kk poika ei ole koskaan huolinut isäänsä nukuttamaan (eikä ketään muuta olla yritettykään).
Asiasta seuraa hirveä huuto, joka yltyy heti hysteeriseksi itkuksi. Yli tunti on tätä koitettu joskus muutama kk sitten, mutta oli mielestäni niin kamalaa, etten kestänyt. Poika oli hiestä märkä, vapisi ja ihan hysteerinen kunnes pääsi sylini.
POika nukutetaan siis omaan sänkyynsä puoli 8:n aikaan (minä) ja herää noin klo 11 ekan kerran (saan yleensä nukutettua 10 min - puolen tunnin uudelleennukutuksen jälkeen) ja sitten noin yhden aikaan tissille, josta usein jää sänkyyn keskelle (tai menee tunniksi-pariksi omaansa ja vaatii sitten taas uudestaan tissiä eikä laannu muuhun näinä kertoina - ainakaan helpolla). Syö kuitenkin öisin niin reilusti, etten ole harkinnut lopettamista neuvolan vinkeistä huolimatta...
Yöt vielä jaksan, mutta kohta en kuitenkaan kestä sitä, että kaikki illat pitää seitsemän jälkeen olla kotona vaikka olisi kiva mennä esim. jumppaan / leffaan joskus. (voin toki nukuttaa ja lähteä sitten, mutta jos vauva herää ei isä kelpaa silloinkaan - kokeiltu ollaan sitäkin)
Nyt on sitten isä päätti huomenillalla nukuttavansa poikaa vaikka 5 tuntia niin, etten saa mennä häiritsemään. Mies on pojan kanssa tosi kärsivällinen ja rauhallinen ja jaksaa itkua toisin kuin minä.
Onko vinkkeä, mikä olisi oikea keino?
Ja siten taustatiedoksi, että tämä ei ole mitään "äiti-kautta", on ollut syntymästä asti samanlainen äitiripustautuja, joka on tuntunutkin ihanalta - omalla tavallaan. Lisäksi asutaan sen verran kaukana taajamasta, että minä olen usein päivisin se ainoa seura, joten ei ihmekään, että olen se turvallisin ihminen (ja eikös äiti muutenkin..?)
Isä tekee noin kerran viikossa reissuhommia eli on yön pois. Päivätyön lisäksi rakentaa taloa illat, eikä ehdi pojan kanssa päivän aikana paljoakaan seurustelemaan. Hankala yhdistelmä. Halusta ei kuitenkaan ole kyse - isällä paha mieli ja ikävä omaa poikaa. Harmittaa minuakin, kun näkee miehen pala kurkussa kun poika vaatii minun syliin.
Onko tähän mitään kivutonta tai lievästi sattuvaa ratkaisua? Neuvolassa käskee huudattamaan, mutta tuntuu pahalta, ei poika sitä ymmärrä, miksei äiti auta!
Vai olenko tullut itse riippuvaiseksi pojasta.. vaikeaa..
Asiasta seuraa hirveä huuto, joka yltyy heti hysteeriseksi itkuksi. Yli tunti on tätä koitettu joskus muutama kk sitten, mutta oli mielestäni niin kamalaa, etten kestänyt. Poika oli hiestä märkä, vapisi ja ihan hysteerinen kunnes pääsi sylini.
POika nukutetaan siis omaan sänkyynsä puoli 8:n aikaan (minä) ja herää noin klo 11 ekan kerran (saan yleensä nukutettua 10 min - puolen tunnin uudelleennukutuksen jälkeen) ja sitten noin yhden aikaan tissille, josta usein jää sänkyyn keskelle (tai menee tunniksi-pariksi omaansa ja vaatii sitten taas uudestaan tissiä eikä laannu muuhun näinä kertoina - ainakaan helpolla). Syö kuitenkin öisin niin reilusti, etten ole harkinnut lopettamista neuvolan vinkeistä huolimatta...
Yöt vielä jaksan, mutta kohta en kuitenkaan kestä sitä, että kaikki illat pitää seitsemän jälkeen olla kotona vaikka olisi kiva mennä esim. jumppaan / leffaan joskus. (voin toki nukuttaa ja lähteä sitten, mutta jos vauva herää ei isä kelpaa silloinkaan - kokeiltu ollaan sitäkin)
Nyt on sitten isä päätti huomenillalla nukuttavansa poikaa vaikka 5 tuntia niin, etten saa mennä häiritsemään. Mies on pojan kanssa tosi kärsivällinen ja rauhallinen ja jaksaa itkua toisin kuin minä.
Onko vinkkeä, mikä olisi oikea keino?
Ja siten taustatiedoksi, että tämä ei ole mitään "äiti-kautta", on ollut syntymästä asti samanlainen äitiripustautuja, joka on tuntunutkin ihanalta - omalla tavallaan. Lisäksi asutaan sen verran kaukana taajamasta, että minä olen usein päivisin se ainoa seura, joten ei ihmekään, että olen se turvallisin ihminen (ja eikös äiti muutenkin..?)
Isä tekee noin kerran viikossa reissuhommia eli on yön pois. Päivätyön lisäksi rakentaa taloa illat, eikä ehdi pojan kanssa päivän aikana paljoakaan seurustelemaan. Hankala yhdistelmä. Halusta ei kuitenkaan ole kyse - isällä paha mieli ja ikävä omaa poikaa. Harmittaa minuakin, kun näkee miehen pala kurkussa kun poika vaatii minun syliin.
Onko tähän mitään kivutonta tai lievästi sattuvaa ratkaisua? Neuvolassa käskee huudattamaan, mutta tuntuu pahalta, ei poika sitä ymmärrä, miksei äiti auta!
Vai olenko tullut itse riippuvaiseksi pojasta.. vaikeaa..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kauhelta tuntuisi minustakin huudattaa poikaa. Meillä onneksi on hyvin helposti tyytyvää sorttia.
Mitenkäs jos yritätte nukuttaa yhdessä? Jos ei suostu omaan sänkyyn rauhottumaan molempien ollessa paikalla, niin vaikka teidän sängyssä keskeen nyt aluksi, ja sitten siitä kokeilla miehen yksin?
Yö valvomiset sitten erikseen...
Pojallasi voi olla päällä eroahdistuskausi, enkä minäkään ryhtyisi silloin pientä huudattamaan. Yritä kestää vielä pari kuukautta, kyllä jumppaan vielä ehtii.
Meillä isä kelpasi tassuttelijaksi vielä pari kuukautta sitten, mutta nyt ei enää niin hyvin (9 kk).
Yöllisiä rauhoitteluhetkiä varten kannattaa tutustua tassutteluohjeisiin, joita löytyy mm. Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilta.
Meillä taputellaan rennosti takapuolelle ja samalla hyssytellään rytmikkäästi, vauva nukkuu tällöin mahallaan. Isällä isommat kämmenet, joten periaatteessa pitäisi tehota paremmin kuin äidin taputtelut....
Meillä on 3 kuukautta vanhempi poika ja tutulta kuulostaa. Viime kuukauden aikana hän on jo pikku hiljaa alkanut hyväksymään isääkin nukuttamis puuhiin. Helpoiten se onnistuu silloin kun en ole kotona. Pikku velmu ilmeisesti tietää, että äiti on kotona ja huutamalla sen saa paikalle. Itse en ole huudattamisen kannalla vaan olen laittanut pojan nukkumaan kotona ollessani. Tosin teen jo silloin tällöin keikkatyötä ja näinä kertoina poika on mennyt isän kanssa kiltisti nukkumaan. Kyllä isäkin kerkiää nauttimaan nukuttamisesta kunhan lapsi vähän kasvaa ja alkaa iltasadut ym. rituaalit. Luulenpa että sen jälkeen me äidit saamme poistua takavasemmalle. Jaksamista vielä jonkin aikaa, kyllä se pian helpottaa!
ajan kanssa.jokaien lapsi varmasti jossain vaiheessa käy saman läpi. äiti vain kelpaa.
mustakin välillä tuntuu että mitä pahaa mun mies on tehnyt lapsille (kun olivat siinä iässä) kun ei isi kelpaa.mut se on sitä eroahdistusta.. niin minulle sanottiin neuvolassa. se menee ohi-usko mua :)
No meilläkään ei kelpaa isä nukuttamaan. Tyttö 5kk ja joskus on isänkin kanssa nukahtanut (meilläkin nukutetaan omaan sänkyynsä), mutta useimmiten alkaa huuto -tai sitten ei muuten vaan nukahda, vaan haluaa seurustella.
Meillä on mielestäni syynä ongelmaan se, ettei isä ensinnäkään monesti ole halukas nukuttamaan tyttöä (jäänyt vissiin kammo niiltä alkuajoilta, kun mentiin huudon kanssa nukkumaan ja sylissä piti hyssytellä...).
Toiseksi; isä monesti vastaa tytön seurustelunhaluun -jos tyttö esim. alkaa jokellella ja hakee katsekontaktia, isä vastaa siihen -ja siitähän tyttö vain valpastuu.
Kolmanneksi; isä ei ole yhtä kärsivällinen. Minä saan yleensä nykyään tytön hyvinkin vaivattomasti nukkumaan, maksimissaan puoli tuntia menee. Toisinaan sitten saattaa minunkin kanssa itku tulla, mutta silloin pitää vaan rauhoitella, ottaa vaikka välillä syliin. Mies ei tätä tee, antaa vaan huutaa ja hokee minulle, että "ei tämä nuku" tai "sillä on varmaan nälkä". Ikäänkuin siis odottaa, että minä tulen ja pelastan tilanteen.
Neljänneksi; mies on muutenkin paljon poissa kotoa (usein viikonloppunakin) ja ei aina jaksa kotona ollessaankaan leikkiä ja touhuta vauvan kanssa (saan ihan komentaa siihen). En siis ihmettele, että vauvalla on turvallisempi minun kanssani.
Mies kyllä rakastaa tyttöään ja huomaan hänestäkin, ettei hänestä tunnu mukavalta, kun tyttö rauhoittuu vain minun syliini/viereeni/kanssani. On hän ihan sanonutkin, että haluaisi oppia pärjäämään paremmin vauvan kanssa, mutta ei tunnu ymmärtävän, että sen eteen on tehtävä töitä: oltava enemmän vauvan kanssa.
Minä olen nyt lähinnä tyytynyt kohtalooni. En ole iltaisin menossa minnekään (paitsi itsekin nukkumaan), joten nukuttaminen ei sinänsä ole iso ongelma. Eniten ärsyttää, kun mies ei herää öisinkään tyynnyttelemään vauvaa, jos hän itkee... Vaikka saisikohan edes tyyntymään.