Olen useinkin kuullut, että monissa maissa ollaan erittäin kielteisiä adoptoijaa kohtaan, jos tämä on kärsinyt masennuksesta. Juurikin luin pariskunnasta, jonka aasian adoptio tyssäsi siihen että mies oli käyttänyt lääkitystä masennukseensa kauan ennen adoptioneuvontaa. Negatiivinen suhtautuminen johtuu kuulemma kulttuurieroista - meillä Suomessa masennus on tavallista ja siihen saa hoitoa helposti, kun taas toisaalla masennus (ja muutkin psykologiset ongelmat) on tabu.
Tuli mieleen että monet lapsettomuudesta pitkään kärsivät joutuvat käymään psykologin juttusilla ja osa on myös käyttänyt masennuslääkkeitä pahimpina aikoina. Uskaltaako tässä itselleen enää apua hakea siltojen palamisen pelossa? Ja entä vanhat "synnit" - itse olen käyttänyt lääkkeitä lyhyen aikaa nuorempana (diagnoosina vakava masennus).
Tuo edellä mainitsemani pariskunta kertoi harmittelevansa, että vastasivat rehellisesti sossutädin esittämään kysymykseen: "oletteko olleet hoidossa masennuksen vuoksi."
Ymmärrettävää tietenkin, että kovia kokeneille lapsille halutaan saada mitä parhaimmat kodit, muttei joskus sairastettu masennus kerro ihmisestä juuri muuta kuin että hän on tunteva olento... Pitäisikö tuossa tilanteessa siis valehdella, jos totuuden kertominen on selvä riskinotto?
Ylipäätään: pystytäänkö asia tarkistamaan henkilön potilastiedoista? (pyydetäänkö adoptiota varten sellaiset?)
Tuli mieleen että monet lapsettomuudesta pitkään kärsivät joutuvat käymään psykologin juttusilla ja osa on myös käyttänyt masennuslääkkeitä pahimpina aikoina. Uskaltaako tässä itselleen enää apua hakea siltojen palamisen pelossa? Ja entä vanhat "synnit" - itse olen käyttänyt lääkkeitä lyhyen aikaa nuorempana (diagnoosina vakava masennus).
Tuo edellä mainitsemani pariskunta kertoi harmittelevansa, että vastasivat rehellisesti sossutädin esittämään kysymykseen: "oletteko olleet hoidossa masennuksen vuoksi."
Ymmärrettävää tietenkin, että kovia kokeneille lapsille halutaan saada mitä parhaimmat kodit, muttei joskus sairastettu masennus kerro ihmisestä juuri muuta kuin että hän on tunteva olento... Pitäisikö tuossa tilanteessa siis valehdella, jos totuuden kertominen on selvä riskinotto?
Ylipäätään: pystytäänkö asia tarkistamaan henkilön potilastiedoista? (pyydetäänkö adoptiota varten sellaiset?)
Vastaukset 19
Vanhimmat
lääkärintodistus. Lääkäri tekee virheen, mikäli ei masennuksesta mainitse, jos sen tietää.
Luovuttajamaat tekevät päätökset omista lähtökohdistaan käsin. Mielenterveydenongelmilla on riskinsä uusiutua stressitilanteissa. Lapsen saaminen saattaa olla tällainen riskitilanne.
kauheaa,itse en ole tullut edes ajatelleeksi, että asialla olisi merkitystä, olen niin nuori etten edes halua vielä lapsia, mutta olen aina tiennyt haluavani lapsia joskus vanhempana, tällä hetkellä syön ahdistukseen lääkkeitä,mutta se voikin kostautua myöhemmin siinä etten saa adoptoitua lasta jos haluan :( elämä on epäreilua...mielestäni olisi syytä lääkärin mainita myös siitä potilaalle, että jos on aikeita joskus adoptoida,ettei se välttämättä onnistu. Olisi varmasti joillakin jäänyt lääkkeet syömättä ja mielummin pitkä sairasloma ja psykoterapia.
Tuosta että asiasta pitäisi puhua avoimemmin. Suurin osa ihmisistä kokee jossain vaiheessa elämäänsä synkkiä aikoja, ja toiset hakevat niihin apua helpommin kuin toiset. Lääkkeitä ollaan tarjoamassa liiankin pienestä syystä, ilmeisesti resurssien puutteessa. Tuntuu kurjalta että se pieni merkintä monien vuosien takaa voi vaikuttaa näin suurella tavalla elämään.
Adoptiossahan haetaan lapselle parhaita mahdollisia vanhempia, eikä vanhemmille sopivinta lasta. Adoptoiminen ei ole subjektiivinen oikeus. Adoptoivista vanhemmista on ylitarjontaa, joten porukasta valikoituu ne, joilla on vakain tausta (niin fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti kuin taloudellisestikin). Joissakin kohdemaissa masennustausta katsotaan riskitekijäksi, koska adoptiovanhemmuus on vaativaa vanhemmuutta. Onhan masennus- ja ahdistustaipumus riskitekijä jo biologisessakin raskaudessa ja vanhemmuudessa. Miksi ei siis adoptiovanhemmuudessakin?
Masennus on siis joitakin kohdemaita poissulkeva tekijä, ei kaikkia. Masennuksen aste ja aiheuttaja on myös merkittävä tekijä. On eri asia jos on ollut sairaalahoidossa vaikean masennuksen vuoksi, kuin että on ollut esim. työuupumuksen vuoksi sairaslomalla. Sillä ei sen sijaan ole mitään merkitystä onko ahdistus ja masennus hoidettu lääkkeillä vai pitkällä psykoterapialla! Lapsettomuudesta aiheutuvan masennuksen hoito on sen sijaan yleensä ajateltu positiivisena asiana adoptioneuvonnassa; ongelma on tunnistettu ja siihen on uskallettu hakea ulkopuolista apua!
Vaikeasta masennustaustasta kärsivän ihmisen on syytä katsoa peiliin. Olenko minä sopiva adoptiovanhemmaksi? Adoptio ei ole pelastamista, on turha ajatella niin, että lapsen on parempi olla Suomessa epävakaammissakin oloissa kuin olisi synnyinmaassaan lastenkodissa. Kykenevät ja kelvot vanhemmat löytyvät varmasti jokaiselle Suomeen tulevalle adoptiolapselle. Adoptiovanhemmuus on vaativaa ja stressaavaakin. Jos pelkkä arkielämä ahdistaa ja masentaa, pystyykö silloin tarjoamaan erityistarpeiselle (kiintymyssuhdehäiriöt, laitostausta, mahd. fyysiset sairaudet, motoriset ja kielelliset ongelmat, rasismi, koulukiusaaminen, jne) lapselle vakaan kodin ja eheän lapsuuden/vanhemmuuden? Ymmärrän kyllä, että halu ja tarve saada lapsi voi olla kaikennielevä, mutta laitetaanko silloin oma halu lapsen parhaan edelle?
Ne neuvot, että adoptioneuvonnassa tietoisesti valehdellaan masennustaustasta jätän omaan arvoonsa. Tiedättehän, että sosiaalityöntekijöillä on täydet oikeudet potilastietoihin?
Masennustausta ei ole haittatekijä Suomen adoptiossa. Sinun mielestäsi siis Suomessa adoptiobyrokratia on löyhempää, ja lapset menevät huonoille vanhemmille?
adoptiota, niin kyllä siinäkin masennustausta on haittatekijä ja seulotaan hyvin tarkkaan. Kotimaan adoptiossahan ylipäätään kriteerit ovat vieläkin tiukemmat kuin kansainvälisessä adoptiossa. Sen verran korjaan vielä käsityksiäsi, että kansainvälisetkin adoptiot ovat Suomalaisia adoptioita; adoptioneuvonnan antaa suomalaiset viranomaiset ja kelpoisuuden adoptiovanhemmaksi ratkaisee suomalainen adoptiolautakunta, joka myöntää adoptioluvan.
Kotimaisen adoption kautta tulee vuosittain adoptioon 30-40 lasta ja hakijoita on satoja. 5 vuotta voit odottaa lasta, minkä jälkeen putoat prosessista. Suuri osa hakijoista siis jää ilman lasta / lyö hanskat tiskiin jo odotusaikana. Tuo 5 vuoden mittainen epätietoinen odotus kyllä erottelee jyvät akanoista.
tarkasti kaikissa suomalaisissa adotioprosesseissa neuvonnan yhteydessä oli kohdemaa sitten mikä hyvänsä. Jos on kyseessä vaikea-asteinen masennus, voi olla että neuvonnasta saa kielteisen lausunnon, eikä kohdemaalla ole silloin mitään vaikutusta. Osa kansainvälisen adoption kohdemaista (erit. Aasian maat) on ottanut selvästi kielteisen kannan minkäänlaiseen psyyke-taustaan, joten niitä ei edes suositella kohdemaiksi tälläisille hakijoille. Osa kohdemaista ei aseta ehtoja psyyken puolesta. Mutta ensin täytyy siis olla katsottu kelvolliseksi adoptiovanhemmaksi Suomen päässä.
adoptiossa haittatekijä, mutta kaikkien kohdemaiden kohdalla se ei ole adoption este! Tällä taas ei ole mitään tekemistä löyhän Suomalaisen adoptiobyrokratian kanssa. Suomalainen adoptiobyrokratia on itse asiassa hyvinkin tiukkaa jos verrataan esim USA:an, Iso-Britanniaan jne. Suomalaiset adoptiovanhemmat ovat tarkkaan seulottuja!
että lapsettomuus on ainoa hyväksyttävä syy masentua! Muilla kuin lapsettomuudesta kärsivillä ei mitään oikeita ongelmia, menetyksiä ym. olekaan... Lapsettomuus se vaan jalostaa ihmistä.
vain koska sitä ja siihen suhtautumista erikseen kysyttiin, en koska sillä olisi jonkinlainen erityisasema sossujen/Pelan lääkäreiden mielestä. Yhtä lailla positiivisena asiana pidetään sitä, että on osannut hakea apua esim. työperäiseen stressiin, menetysten aiheuttamaan suruun/ahdistukseen/masennukseen, jne. Eikä lyhytaikaista lääkitystäkään tälläisessä tapauksessa pidetä minään kauheana asiana.
Mutta sen sijaan vaikea-asteinen masennus, joka on vaatinut pitkän lääkityksen, terapian, mahdollisesti osastohoitoa tms. on asia, joka vaikuttaa adoptioon ja kelpuutukseen adoptiovanhemmaksi. Yleensä masennuksen syy on ratkaiseva tekijä. On eri asia masentua/adistua jostakin hetkellisestä stressitekijästä kuin että masentuu pelkästä arkielämästä niin paljon että tarvitsee pitkää hoitoa.
Joskus subjektiivinen näkemys kelpoisuudesta adoptiovanhemmaksi voi olla hyvinkin hämärtynyt ja halu saada lapsi menee terveen järjen edelle. Sen vuoksi onkin hyvä, että on olemassa objektiivinen kolmas osapuoli, joka puoltaa lapsen oikeuksia. Lääketieteellisissä ongelmissa se on Pelan lääkäri, joka käy läpi kaikki hakijoiden lääkärilausunnot, tms. Tälläisestä järjen hämärtymisestä hyvä esimerkki on eräs nainen, joka hiljattain keskustelupalstalla raivosi sen vuoksi, että oli saanut kieleteisen adoptiopäätöksen. Tämä nainen itse kertoi, että hänellä on koko nuoruuden ajan ollut säännöllisesti vaikeiden psykoosien vuoksi pitkiä hoitojaksoja psykiatrisessa sairaalassa. Aikuisuudessa vastaavia jaksoja ei ollut ollut. Hän penäsi oikeuttaan adoptoida lapsi, ja raivosi koska hänet mielestään laitettiin perusteettomasti eriarvoiseen asemaan muiden hakijoiden kanssa. Asia joka kuitenkin tulee muistaa, on että adoptiossa kenelläkään aikuisella ei ole oikeuksia, vain lapsella on oikeudet. Kenelläkään aikuisella ei ole subjektiivistä oikeutta toisen lapseen, mutta lapsella on oikeus saada sellaiset vanhemmat, kenen taustalta on mahdolliset riskitekijät kartoitettu mahdollisimman tarkkaan; oikeus mahdollisimman turvalliseen ja ehyeen lapsuuteen.
Itse en ole maininnut lääkäreille masennuksestani ihan sen takia että toivon adoptiolasta jossain vaiheessa.
Käytännössä lääkärintodisuksessa ei ilmene masennus, koska moni hankkii adoptioon tarvittavat lääkärintodisuksen yksityislääkäriltä (esim. työterveyslääkäri), joka ei tunne potilaansa koko terveyshistoriaa.
On erittäin vaikeaa hankkia tieto, onko potilas jossain elämänsä vaiheessa saanut reseptin masennuslääkkeisiin.
Ja jälleen kerran, mitä kehitysmaa aasian terveydenhuolto meille kuuluu? suomessa on varmasti terveydehuolto maailman parhaimmassa jamassa, antaa aasian kamppailla vaan omien ongelmiensa kanssa.
Lääkärindiagnoosit kuuluvat samanlaiseen suojattuun piiriin kuin rikosrekisteriotteet. Tietojen levittäminen tai luovuttaminen muulle kuin asianomistajalle (ilman tämän suostumusta) on rikosoikeudellisesti rankaistavaa.
Jokainen ihminen kärsii nyky yhteiskunnassa jonkinasteisista mielenhäiriöistä, miten ne tulkitaan, miten ne diagnistisoidaan vaihtelee eri lääkärien kesken.
kannattaa muistaa että oma kotilääkäri on se turvallisin vaihtoehto.
Sosiaaliviranomaisella on oikeus saada asiakkaansa potilastiedot ilman potilaan lupaa ja tämän tietämättä. Esim. lääkäri tarvitsee potilaansa luvan potilastietojen siirtämiseen tai tilaamiseen toisesta hoitolaitoksesta. Tästä jää myös merkintä potilasasiakirjoihin. Sossu ei sen sijaan lupaa tarvitse! Sosiaaliviranomaisilla on siis suuremmat oikeudet potilastietoihin kuin potilaalla itsellään tai hänen lääkärillään. Sosiaaliviranomaisen asiakirjapyynnöstä ei myöskään jää merkintää potilastietoihin.
Laki sosiaalihuollon asiakkaan (millainen adoptioneuvonnassa oleva on) asemasta ja oikeuksista on tässä asiassa ihan yksiselitteinen:
4 luku
Sosiaalihuollon viranomaisen oikeudesta salassa pidettäviin tietoihin ja virka-apuun
20 §
Velvollisuus antaa sosiaalihuollon viranomaiselle salassapidettäviä tietoja
Valtion ja kunnan viranomainen sekä muu julkisoikeudellinen yhteisö, kansaneläkelaitos, eläketurvakeskus, eläkesäätiö ja muu eläkelaitos, vakuutuslaitos, koulutuksen järjestäjä, sosiaalipalvelun tuottaja, terveyden- ja sairaudenhoitotoimintaa harjoittava yhteisö tai toimintayksikkö sekä terveydenhuollon ammattihenkilö ovat velvollisia antamaan sosiaalihuollon viranomaiselle sen pyynnöstä maksutta ja salassapitosäännösten estämättä hallussaan olevat sosiaalihuollon asiakassuhteeseen olennaisesti vaikuttavat tiedot ja selvitykset, jotka viranomaiselle laissa säädetyn tehtävän vuoksi ovat välttämättömiä asiakkaan sosiaalihuollon tarpeen selvittämiseksi, sosiaalihuollon järjestämiseksi ja siihen liittyvien toimenpiteiden toteuttamiseksi sekä viranomaiselle annettujen tietojen tarkistamista varten.
Laki löytyy kokonaisuudessaan osoitteesta:
http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2000/20000812
Laki sosiaalihuollosta kumoaa lain potilaan oikeuksista sosiaaluhuollon osalta, koska laki potilaan oikeuksista sanoo näin:
Sen estämättä, mitä 2 momentissa säädetään, saadaan antaa:
1) potilasasiakirjoihin sisältyviä tietoja, jos tiedon antamisesta tai oikeudesta tiedon saamiseen on laissa erikseen nimenomaisesti säädetty
Tästä on olemassa aivan elävän elämän esimerkkejä, että sossu on alkanut epäilemään adoptioneuvonnassa olevan parin terveystietoja ja saatuaan potilasasiakirjat hän on tehnyt kielteisen kotiselvityksen (lausunto että pari ei hänen mielestään ole kelvollinen adoptiovanhemmaksi)
Just kans mietin entäpä jos masennus onkin johtunut juuri lapsettomuudesta! Rankaistaanko meitä vieläkin? Eli ei kannata hakea apua, vaikka tarvitsee!? Ollaan hiljaa vaan, muuten ei pääse edes adoptio jonoon, ja senkin odottaminen on todella pitkä aika...
On totta että masennus voi uusiutua. Mutta masennuksesta voi myös parantua. Jos on ollut masentunut 5-10-vuotta sitten,niin se ei tarkota etteikö olisi kykenevä huolehtimaan lapsesta.
Ja joku otti tossa puheeksi pitkäaikaisen psykoterapian. Jos henkilö on kokenut traumaattisia kokemuksia elämässään. Niistä voi olla aikaa jopa parikymmentä vuotta tai sitten tapaus on akuutti,niin monet saavat apua terapiasta. Syitä vaikka: seksuaalinen hyväksikäyttö, menetykset, läheisen päihteidenkäyttä yms. Joku käy psykoterapiassa ja oppii elämään asian kanssa. Mikäs este se on adoptoida?
Jos joku on masentunut niin paljon ettei jaksa hoitaa arkeaan,niin tottakai lapsen hankinta ei ole hyvä vaihtoehto. Silti jos joku on JOSKUS ollut masentunut näin paljon,niin hän voi olla päässyt eroon masennuksesta. Minusta tälläinen henkilö on kykenevä äidiksi/isäksi.
Hei!
Masennusta on montaa laatua; osa elämän kriiseistä johtuvaa ns. reaktiivista masennusta, osa taas syvempää ja uusiutuvampaa lajia. Joillakin ihmisillä on taipumus masentua, ikään kuin masennus olisi heille tyypillinen reagointitapa vaikeuksiin, aivan kuten taas asioiden selvittämiseen ja aktiiviseen toimintaan tähtäävä tapa toisilla. On vaikea arvioida sitä, miten adoptiolapsen saaminen, joka kaikesta ilosta huolimatta on myös hyvin stressaava asia, kuhunkin yksilöön vaikuttaa. Tästä näkökulmasta aiemminkin sairastettu ja nyt poissa oleva masennus on riski adoptiotilanteessa. Lääkärinkin on vaikea joskus arvioida sairauden ennustetta ja uskoisin, että masennuksen kohdalla juuri on näin. Ehkäpä uusiutuminen, erityisesti ne tilanteet, jotka ovat uusiutumisen laukaisseet, olisi hyvä selvittää ja pohtia niiden suhdetta adoptiolapsen tulon aiheuttamaan stressiin. Toisaalta menetyksiä kokenut ja ne työstänyt aikuinen osaa ihan eri tavalla kohdata menettäneen lapsen kuin sellainen, joka on "aina saanut mitä on halunnut", hieman kärjistäen sanoen.
Masennuksella on mahdollisuus uusiutua, mutta täytyy ottaa myös huomioon, että kuka tahansa valitettavasti voi sairastua masennukseen. Sen voi laukaista läheisen menetys, avioero, lapsen syntymä, tai adoptiolapsen tulo jne. Itse olen sairastanut keskivaikean masennuksen, enkä pelkää sairastuvani uudestaan. Riski siihen on sama kuin kellä tahansa. Jos jatkuvasti pohtii ja pelkää kaikkea mahdollista jää helposti elämä elämättä. Sitä paitsi olen ylpeä itsestäni, en ole todellakaan epävakaa persoona, tai hullu joka ei pysty huolehtimaan itsestään, tai lähimmäisistään. On ikävää jos edelleen, tervettä ja normaalia ihmistä seuraa tällainen "maine" ja koko loppuelämä on tuomittu joskus sairastetun masennuksen takia.
Onneksi mies käynyt yksityisellä, mutta kai ne tiedot kelalta ongitaan kuitenki. Itse en ole vielä hoidossa käynyt masennuksesta, mutta juuri meinasin lääkkeet aloittaa. Voi jee mitä toimintaa. Tässä on menettänyt lapsen ja kärsii lapsettomuudesta, nyt sit vielä meinasi mennä mahdollisuudet adoptioon. Kyllä maailma on epäreilu. Onneksi on lääkäreitä tuttuina niin ei kukaan tiedä, jos lääkkeitä jouus käyttämään.