45-65 vuotiaat puolisoaan hoitavat...

Kiva että joku vastaa viestiini, kun niin usein tuntuu siltä, että tällaisessa elämäntilanteessa ei elä kukaan muu kuin minä. Tietysti paljon ratkaisee se mitä puoliso sairastaa. Sanotaan, että kun lapset lähtevät kotoa on uuden sopeutumisen aika, mutta kun puoliso sairastuu samanaikaisesti, on kaksinkertaisen sopeutumisen pakko. Näin olen minä ainakin sen kokenut. Aluksi työ on ollut se henkireikä, mutta kun vuodet vierivät ja itselle tulee ikää ja väsymys vain kasvaa, niin tuntuu joskus että ei vain tahdo mitenkään jaksaa. Lapset tietysti auttavat, mutta heilläkin on toki oma elämä ja kun se on eri paikkakunnalla, ei voi vaatia jokapäiväistä apua. Onko sinulla samanlaisia ajatuksia vai miten olet kokenut asiat?

Khloris kirjoitti:

Kiva että joku vastaa viestiini, kun niin usein tuntuu siltä, että tällaisessa elämäntilanteessa ei elä kukaan muu kuin minä. Tietysti paljon ratkaisee se mitä puoliso sairastaa. Sanotaan, että kun lapset lähtevät kotoa on uuden sopeutumisen aika, mutta kun puoliso sairastuu samanaikaisesti, on kaksinkertaisen sopeutumisen pakko. Näin olen minä ainakin sen kokenut. Aluksi työ on ollut se henkireikä, mutta kun vuodet vierivät ja itselle tulee ikää ja väsymys vain kasvaa, niin tuntuu joskus että ei vain tahdo mitenkään jaksaa. Lapset tietysti auttavat, mutta heilläkin on toki oma elämä ja kun se on eri paikkakunnalla, ei voi vaatia jokapäiväistä apua. Onko sinulla samanlaisia ajatuksia vai miten olet kokenut asiat?

Niin tuo mitä kirjoitit on täyttä asiaa. Tuo että väsyy on kyllä tuttu juttu kun vielä tietää että mikään ei muutu ainakaan parempaan suuntaan. Sitten kun alkaa itselläkin olla jo tuota ikää ja kremppaa ilmenee siellä sun täällä niin siinä on joskus kovilla. Meillä kun ei ole lapsia lainkaan että sitä kautta saisi edes vähän hoitoapuja mutta päivä ja hetki kerrallaan tässä kuitenkin mennään eteenpäin. Hyvää jatkoa kaikile omaistaan hoitaville.

minä vaan kirjoitti:

Niin tuo mitä kirjoitit on täyttä asiaa. Tuo että väsyy on kyllä tuttu juttu kun vielä tietää että mikään ei muutu ainakaan parempaan suuntaan. Sitten kun alkaa itselläkin olla jo tuota ikää ja kremppaa ilmenee siellä sun täällä niin siinä on joskus kovilla. Meillä kun ei ole lapsia lainkaan että sitä kautta saisi edes vähän hoitoapuja mutta päivä ja hetki kerrallaan tässä kuitenkin mennään eteenpäin. Hyvää jatkoa kaikile omaistaan hoitaville.

Jaksatko ajatella, että onko se vielä rakkautta, jonka avulla jaksat vai velvollisuudentuntoa? Itse kamppailen näiden asioiden kanssa päivittäin. Kun menettää rinnaltaan rakkaan ihmisen henkisesti on paljon raskaampaa kuin se, että parisuhteesta on tullut hoitosuhde. On pitänyt hyväksyä toisen fyysinen nopea muuttuminen ja sen jälkeen hitaasti etenevä henkisen minän häviäminen elämänvaiheessa, jolloin kaiken pitäisi vielä olla mahdollista. Kyllä ne lupaukset papin edessä yli 30 vuotta sitten ovat tuntuneet kohtuuttomilta niin monta kertaa. Vaikka kuinka yrittäisi miettiä vaihtoehtoja omaan elämäänsä niin se moraali on niin tiukkaan isketty...

Khloris kirjoitti:

Jaksatko ajatella, että onko se vielä rakkautta, jonka avulla jaksat vai velvollisuudentuntoa? Itse kamppailen näiden asioiden kanssa päivittäin. Kun menettää rinnaltaan rakkaan ihmisen henkisesti on paljon raskaampaa kuin se, että parisuhteesta on tullut hoitosuhde. On pitänyt hyväksyä toisen fyysinen nopea muuttuminen ja sen jälkeen hitaasti etenevä henkisen minän häviäminen elämänvaiheessa, jolloin kaiken pitäisi vielä olla mahdollista. Kyllä ne lupaukset papin edessä yli 30 vuotta sitten ovat tuntuneet kohtuuttomilta niin monta kertaa. Vaikka kuinka yrittäisi miettiä vaihtoehtoja omaan elämäänsä niin se moraali on niin tiukkaan isketty...

Mitähän tuohon sitten vastaisin, no kai se sitten on kumpaakin kun ollaan 27 vuotta oltu yhdessä. Tuo juuri kalvaa joskus mieltä että kun näkee ja kuulee kuinka useimmat samanikäiset menevät yhdessä sinne sun tänne ja tekevät kaikkea sellaista mistä itse on joutunut luopumaan jo ajat sitten kuten seksuaalinen kanssakäyminen niin se vie mieltä matalaksi. Eipä tässä muuta voi kun tyytyä vallitsevaan olotilaan ja mennä näillä eväillä eteenpäin. Tärkeintä kuitenkin on se ettei katkeroidu.

minä vaan kirjoitti:

Mitähän tuohon sitten vastaisin, no kai se sitten on kumpaakin kun ollaan 27 vuotta oltu yhdessä. Tuo juuri kalvaa joskus mieltä että kun näkee ja kuulee kuinka useimmat samanikäiset menevät yhdessä sinne sun tänne ja tekevät kaikkea sellaista mistä itse on joutunut luopumaan jo ajat sitten kuten seksuaalinen kanssakäyminen niin se vie mieltä matalaksi. Eipä tässä muuta voi kun tyytyä vallitsevaan olotilaan ja mennä näillä eväillä eteenpäin. Tärkeintä kuitenkin on se ettei katkeroidu.

on se asia, joka eniten tässä mieltä painaa. Miten sen voi estää? Mistä voisi saada voimia ja ymmärrystä tähän arkeen? Kaipaan todella rinnalleni ihmistä, jonka kanssa voisi keskustella, suunnitella tulevaisuutta,nauraa,juhlia ja elää arkea kuten ikäiseni ihmiset tekevät. Kyllä se on totisesti totta, että kun tulee sairaus ystävät harvenevat. Ymmärrän kyllä että en ole jaksanut itsekään pitää kaikista kiinni, arjessa ja huolissa toisesta on ollut riittämiin. Kapinoin kuin murrosikäinen, tiedän, mutta onko minulla siihen oikeus, eihän mieheni ole tahallaan sairastunut, eikä edes elintapasairauteen. Se että on joutunut luopumaan seksistä on pientä sen rinnalla, että on joutunut luopumaan aikuisesta ihmisestä, jonka kanssa on jakanut kaiken.

Khloris kirjoitti:

on se asia, joka eniten tässä mieltä painaa. Miten sen voi estää? Mistä voisi saada voimia ja ymmärrystä tähän arkeen? Kaipaan todella rinnalleni ihmistä, jonka kanssa voisi keskustella, suunnitella tulevaisuutta,nauraa,juhlia ja elää arkea kuten ikäiseni ihmiset tekevät. Kyllä se on totisesti totta, että kun tulee sairaus ystävät harvenevat. Ymmärrän kyllä että en ole jaksanut itsekään pitää kaikista kiinni, arjessa ja huolissa toisesta on ollut riittämiin. Kapinoin kuin murrosikäinen, tiedän, mutta onko minulla siihen oikeus, eihän mieheni ole tahallaan sairastunut, eikä edes elintapasairauteen. Se että on joutunut luopumaan seksistä on pientä sen rinnalla, että on joutunut luopumaan aikuisesta ihmisestä, jonka kanssa on jakanut kaiken.

Luuletko että minä olisin joku seksi addikti mutta on se kuitenkin yksi asia ihmiselämässä ja kun joudut siitä kokonaan luopumaan alta nelikymppisenä kuten kaikesta muustakin yhdessä liikkumisesta ja tekemisestä niin kyllä se tuntuu kokonaisuudessa. En enää viitsi vaihtaa kanssasi mielipitetä kun kerran tuolla tavalla minua mitätöit. Joten tämä olikin sitten tässä. Hyvää vuoden jatkoa kaikille omaistaan hoitaville ja voimia kovasti. Äläkä sinäkään katkeroidu onhan sinulla sentään lapset joita ei minulle ole suotu.

minä vaan kirjoitti:

Luuletko että minä olisin joku seksi addikti mutta on se kuitenkin yksi asia ihmiselämässä ja kun joudut siitä kokonaan luopumaan alta nelikymppisenä kuten kaikesta muustakin yhdessä liikkumisesta ja tekemisestä niin kyllä se tuntuu kokonaisuudessa. En enää viitsi vaihtaa kanssasi mielipitetä kun kerran tuolla tavalla minua mitätöit. Joten tämä olikin sitten tässä. Hyvää vuoden jatkoa kaikille omaistaan hoitaville ja voimia kovasti. Äläkä sinäkään katkeroidu onhan sinulla sentään lapset joita ei minulle ole suotu.

En todella tarkoittanut vastaustani niin kuin sen ymmärsit. Kyllä seksi on tärkeä asia elämässä ja tiedän varsin hyvin mitä se tarkoittaa kun se parisuhteesta loppuu, tiedän kuten sinäkin mitä se merkitsee. Olen myös siitä keskustellut jopa lapsieni kanssa. Olen pohtinut kumpi on pahempaa, se että loppuu seksi vai se että menettää keskusteluyhteyden toiseen ihmiseen ja olen omalla kohdallani ajatellut, että se on henkinen puoli, joka on pahempi. Tämä voi olla myös itsepetosta tai asioiden taka-alalle siirtämistä, en tiedä. En todellakaan vähättele kokemuksiasi tai ajatuksiasi. Toivottavasti voit vielä vastata viestiini. Olethan huomannut, että vaikka olemme miltei kaksinpuhelua tässä suorittaneet, viestejämme on kuitenkin käynyt lukemassa satoja ihmisiä. Toivottavasti joku muukin jaksaisi ottaa kantaa ja kertoa omia kokemuksiaan. Iloisempaa kevättä sinulle joka tapauksessa.

Khloris kirjoitti:

En todella tarkoittanut vastaustani niin kuin sen ymmärsit. Kyllä seksi on tärkeä asia elämässä ja tiedän varsin hyvin mitä se tarkoittaa kun se parisuhteesta loppuu, tiedän kuten sinäkin mitä se merkitsee. Olen myös siitä keskustellut jopa lapsieni kanssa. Olen pohtinut kumpi on pahempaa, se että loppuu seksi vai se että menettää keskusteluyhteyden toiseen ihmiseen ja olen omalla kohdallani ajatellut, että se on henkinen puoli, joka on pahempi. Tämä voi olla myös itsepetosta tai asioiden taka-alalle siirtämistä, en tiedä. En todellakaan vähättele kokemuksiasi tai ajatuksiasi. Toivottavasti voit vielä vastata viestiini. Olethan huomannut, että vaikka olemme miltei kaksinpuhelua tässä suorittaneet, viestejämme on kuitenkin käynyt lukemassa satoja ihmisiä. Toivottavasti joku muukin jaksaisi ottaa kantaa ja kertoa omia kokemuksiaan. Iloisempaa kevättä sinulle joka tapauksessa.

Totta, sinun Khloris viestejä on lukenut muutkin kuin puolisoaan hoitavat. Kuten minä, olen 36 v jäänyt keskivaikeasti kehitysvammaisen lapsen omishoitajaksi. Luen näitä viestejä silloin tällöin ja vastailen joskus. Luulen tosiaan, että sinun on vaikeaa löytää ikäistäsi puolisio hoitavaa omaishoitajaa. Mutta useimmat meistä omaishoitajista on sillä tavoin väsyneitä, että kovin paljon ei jaksa toisen valitusta kuunnella, kun siinä omassakin elämässä vammaisen lapsen tai puolison kanssa on paljon paljon huolia ja väsymystä. Luulen, että kaikilla meillä tämä omaishoitajuus rajoittaa kovasti elämää, ainakin meillä autismi tuo omat suuret vaikeudet. Minulla elämää ja päivää piristää mukavat asiat, joita etsin vaikka kiven raosta, jotain pienen pieniä asioita, sellaisia, mitä "tavallista" elämää elävä keskiverto ihminen ei edes huomaa olemassa olevankaan.

Keharin äiti kirjoitti:

Totta, sinun Khloris viestejä on lukenut muutkin kuin puolisoaan hoitavat. Kuten minä, olen 36 v jäänyt keskivaikeasti kehitysvammaisen lapsen omishoitajaksi. Luen näitä viestejä silloin tällöin ja vastailen joskus. Luulen tosiaan, että sinun on vaikeaa löytää ikäistäsi puolisio hoitavaa omaishoitajaa. Mutta useimmat meistä omaishoitajista on sillä tavoin väsyneitä, että kovin paljon ei jaksa toisen valitusta kuunnella, kun siinä omassakin elämässä vammaisen lapsen tai puolison kanssa on paljon paljon huolia ja väsymystä. Luulen, että kaikilla meillä tämä omaishoitajuus rajoittaa kovasti elämää, ainakin meillä autismi tuo omat suuret vaikeudet. Minulla elämää ja päivää piristää mukavat asiat, joita etsin vaikka kiven raosta, jotain pienen pieniä asioita, sellaisia, mitä "tavallista" elämää elävä keskiverto ihminen ei edes huomaa olemassa olevankaan.

kirjoituksestasi. Olen ollut kovin onneton, että jotenkin tulin väärin ymmärretyksi kirjoituksellani ja hyvin alkanut ajatustenvaihto tyrehtyi alkuunsa. Ymmärrän sinun tilanteesi, koska työssäni tapaan myös kehitysvammaisia lapsia ja heidän vanhempiaan ja ajatuksia tulee vaihdettua niin arjesta kuin tietysti paljosta muusta. Luin myös pitkään kirjoituksia tältä palstalta ennen kuin itse rohkenin kirjoittaa. Ajattelin kaltaisiani omaishoitajia olevan vailla tällaista ajatustenvaihtofoorumia, mutta kovin vähäiseksi on jäänyt. Olisin ollut valmis keskustelemaan kaikista mieltä liikuttavista ajatuksista ja olen edelleen. Käyn edelleen miltei päivittäin katsomassa tämän saldon. Iloista kevättä kuitenkin kaikille, autotallin ovenpielessä kukkii valkoinen orvokki, vaikka lumi välillä peittää sen kokonaan. Olkoon vertauskuvana meidän työllemme...

Khloris kirjoitti:

kirjoituksestasi. Olen ollut kovin onneton, että jotenkin tulin väärin ymmärretyksi kirjoituksellani ja hyvin alkanut ajatustenvaihto tyrehtyi alkuunsa. Ymmärrän sinun tilanteesi, koska työssäni tapaan myös kehitysvammaisia lapsia ja heidän vanhempiaan ja ajatuksia tulee vaihdettua niin arjesta kuin tietysti paljosta muusta. Luin myös pitkään kirjoituksia tältä palstalta ennen kuin itse rohkenin kirjoittaa. Ajattelin kaltaisiani omaishoitajia olevan vailla tällaista ajatustenvaihtofoorumia, mutta kovin vähäiseksi on jäänyt. Olisin ollut valmis keskustelemaan kaikista mieltä liikuttavista ajatuksista ja olen edelleen. Käyn edelleen miltei päivittäin katsomassa tämän saldon. Iloista kevättä kuitenkin kaikille, autotallin ovenpielessä kukkii valkoinen orvokki, vaikka lumi välillä peittää sen kokonaan. Olkoon vertauskuvana meidän työllemme...

täällä ajatustenvaihto on vähäistä.
Sitten sen tärkein, täällä todellakin tulee helposti väärin ymmärretyksi tai toinen kirjoittaja purkaa omaa pahaa oloa, toisen asemaan on kovin vaikea samaistua. Jos Khloris tahdot kirjoitella mulle, niin sluuppi@luukku on mun sposti.

Keharin äiti kirjoitti:

täällä ajatustenvaihto on vähäistä.
Sitten sen tärkein, täällä todellakin tulee helposti väärin ymmärretyksi tai toinen kirjoittaja purkaa omaa pahaa oloa, toisen asemaan on kovin vaikea samaistua. Jos Khloris tahdot kirjoitella mulle, niin sluuppi@luukku on mun sposti.

Spostin loppu jäi pois eli: [email protected]

Sairaanhoitajana minulla on kokemusta ammatillisesta hoitotyöstä yli 30 vuotta, mutta kokemukseni omaishoitajana antaa minulle mahdollisuuden verrata näitä kahta asiaa ja voin kyllä sanoa, että kyse on kahdesta aivan eri asiasta. Vaikka sairaanhoitajana teen työtä myös tunteella, ei se koskaan ole samaa kuin puolisoni hoitaminen 24 tuntia vuorokaudessa.
Käytännön tasolta voin kertoa sinulle, että omaishoidon tukea ei enää viime vuoden jälkeen ole tarvinnut hakea vuosittain. Veroa siitä menee ja eläkemaksut, kuten kaikista tuloista, mutta ei se tee minusta yhtään parempaa ihmistä, jos olisin sen jättänyt hakematta.

Khloris kirjoitti:

Sairaanhoitajana minulla on kokemusta ammatillisesta hoitotyöstä yli 30 vuotta, mutta kokemukseni omaishoitajana antaa minulle mahdollisuuden verrata näitä kahta asiaa ja voin kyllä sanoa, että kyse on kahdesta aivan eri asiasta. Vaikka sairaanhoitajana teen työtä myös tunteella, ei se koskaan ole samaa kuin puolisoni hoitaminen 24 tuntia vuorokaudessa.
Käytännön tasolta voin kertoa sinulle, että omaishoidon tukea ei enää viime vuoden jälkeen ole tarvinnut hakea vuosittain. Veroa siitä menee ja eläkemaksut, kuten kaikista tuloista, mutta ei se tee minusta yhtään parempaa ihmistä, jos olisin sen jättänyt hakematta.

työkavereistasi,varmaankin 30v tyyöjaksoltasi.Kun laitos apulainen tarttuu kraivelista kiinni potilasta tupakkahuoneessa mielisairaalassa,ja heittää lähes korraamalla ulos,on siinnäkin tunnetta,jos senlaatuinen on mielelle hyväksi?Joku hoitaja voi kysyä potilaalta tämän kaikkea henkilökohtaista,ja kun tämä puolestaan ilmaisee nähneensä hoitajan samalla merimatkalla,tämä nostaa nokkaannsa ja kivaisee asian olevan hänen henkilökohtaisensa? oliko siinä sitten jo tunteet näin huipussaan?Eikö ihmiset voisi hakeutua johonki muulle alalle vaikka vakituiseksi armeijaan,tuskin verovirastoonkaan enää,koska sielläkin on palvelu jo parantunut.Lähinnä jos pätemisen tarve ylittää kaiken muun,niin ei sitä kannattaisi potilaiden niskaan ajaa.

muistakin kirjoitti:

työkavereistasi,varmaankin 30v tyyöjaksoltasi.Kun laitos apulainen tarttuu kraivelista kiinni potilasta tupakkahuoneessa mielisairaalassa,ja heittää lähes korraamalla ulos,on siinnäkin tunnetta,jos senlaatuinen on mielelle hyväksi?Joku hoitaja voi kysyä potilaalta tämän kaikkea henkilökohtaista,ja kun tämä puolestaan ilmaisee nähneensä hoitajan samalla merimatkalla,tämä nostaa nokkaannsa ja kivaisee asian olevan hänen henkilökohtaisensa? oliko siinä sitten jo tunteet näin huipussaan?Eikö ihmiset voisi hakeutua johonki muulle alalle vaikka vakituiseksi armeijaan,tuskin verovirastoonkaan enää,koska sielläkin on palvelu jo parantunut.Lähinnä jos pätemisen tarve ylittää kaiken muun,niin ei sitä kannattaisi potilaiden niskaan ajaa.

ole pitkän työurani aikana törmännyt kuvaamiisi henkilöihin, enkä osaa ottaa kantaa heidän puolestaan tai vastaan. Olen työskennellyt aina vastuuntuntoisessa työyhteisössä, jossa henkilökunta työskentelee potilaan parhaaksi ja heidät huomioon ottaen. Tämä on koskenut kaikkia työkavereitani, toimenkuva tai koulutus ei ole siihen vaikuttanut.