HILJAINEN ASUKAS
Ei tätä tapahtumaa enää tarvitse pelätä. Vain vanha riutunut hahmo vuoteellaan ullakolla. Tämä asukas elää vanhan koulun ullakolla omaa hiljaista elämäänsä. Toivottavasti kukaan ei enää mene hänen rauhaansa häiritsemään. Vanha koulu tuolla hiljaisella kylällä on ollut jo vuosikymmeniä ilman ainoatakaan oppilasta. Koulussa oli aikoinaan vain muutamia koululaisia. Koulun keittäjä, lämmitti aamuisin suuren luokkahuoneen, suurilla peltikuorisilla uuneilla. Opettaja, vanha Siiri-täti, oli hyvin lempeä oppilailleen. Hän joskus antoi oppilaiden jäädä koululle vielä koulupäivän jälkeenkin. Siiri oli rakennellut koulun ullakolle kesäkammareita, joissa hän leutoina kesäöinä nukkui, ja kesäpäivinä harrasti käsitöitä. Sain tutustua näihin huoneisiin joskus. Yhteen, ullakon päädyssä olevassa huoneessa ei kukaan oppilaista päässyt koskaan käymään. Se oli salaisuus. Kukaan ei tiennyt mitä siellä oli.
Aikaa on jo mennyt. Itse olen jo muuttunut niistä ajoista. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Mutta päätyhuoneiston salaisuus kiehtoo yhä. Olen tullut vanhalle kyläkoululle juhlavieraaksi, Leino Karstusen syntymäpäivät on päätetty järjestää koululla. Portaat, jotka vievät ullakolle, lähtevät nousemaan eteisaulasta. Ovi on lukossa. Lukko on vanha, ja se antaa periksi, ja aukeaa vetämällä. Olen yksin eteisessä. Nyt käyn vanhojen muistojen ullakolla. Nousen portaat ylös. Vanhat portaat narisevat pehmeästi. Katselen ullakon käytävätilaa. Muha-ullakko, jolle on levitetty lautoja ja levyjä kulkureitiksi. Lähden kävelemään käytävää eteenpäin. Oikealle avautuu kaksi huonetta. Kurkistan ensimmäiseen. Kauniisti sisutettu huone. Arvelen, että siinä ei ole kukaan käynyt vuosikymmeniin. Opettajakin on muuttanut jo kauan sitten pois. Opettajan vanha äiti, Kaisa-mummo, on joskus asunut koululla. On puhuttu, että hän on kadonnut ”hiljaisesti”. Kukaan ei tiedä, onko hän muuttanut pois, vai mitä hänelle on tapahtunut. Jos hän eläisi, hän olisi varmaan jo 130 vuotias. Kokeilen huoneessa olevan savupiipun kylkeä. Se on lämmin. Joku on lämmittänyt alakerran uunia. Katson ovelta seuraavaan huoneeseen. Samantapainen, kaunis huone. Vanhat ränsistyneet tavarat edelleen samalla paikalla kuin ennenkin.
Minun olisi pitänyt lähteä jo alas. Olisi pitänyt mennä muiden juhlijoiden joukkoon, pois kylmältä ullakolta. Päätän kuitenkin katsoa sitä ”salaista” huonetta. Ruskea puuovi on lukossa. Oven karmi on lahonut, lukko ei pidä. Vedän oven hiljaa auki. Onko tässä huoneessa jotain, mitä ei kukaan olisi saanut tietää? Liittyykö opettajan vanhan äidin katoaminen tähän salattuun huoneeseen? Millainen huone olisi sisältä. Voikohan opettajan vanha äiti olla vielä elossa? Miksi Siiri – opettajamme ei koskaan puhunut meille mitään äidistään? Nauran yksin ajatuksilleni.. Pitikö tämä ovi mennä avaamaan? Katson kuitenkin huoneeseen. Käännyn, ja lähden juoksemaan. Juoksen.. Tyhjän näköiset vaatteet.. Juoksen portaita alas.. Kuulenko askelia perästäni? Hengittikö se vielä? Näinkö rintakehän kohoavan? Pieni, riutunut ihminen.. Selällään sängyssä.. Tyhjän näköiset housut.. Jalat koukussa.. Näinkö vain unta?
Ei tätä tapahtumaa enää tarvitse pelätä. Vain vanha riutunut hahmo vuoteellaan ullakolla. Tämä asukas elää vanhan koulun ullakolla omaa hiljaista elämäänsä. Toivottavasti kukaan ei enää mene hänen rauhaansa häiritsemään. Vanha koulu tuolla hiljaisella kylällä on ollut jo vuosikymmeniä ilman ainoatakaan oppilasta. Koulussa oli aikoinaan vain muutamia koululaisia. Koulun keittäjä, lämmitti aamuisin suuren luokkahuoneen, suurilla peltikuorisilla uuneilla. Opettaja, vanha Siiri-täti, oli hyvin lempeä oppilailleen. Hän joskus antoi oppilaiden jäädä koululle vielä koulupäivän jälkeenkin. Siiri oli rakennellut koulun ullakolle kesäkammareita, joissa hän leutoina kesäöinä nukkui, ja kesäpäivinä harrasti käsitöitä. Sain tutustua näihin huoneisiin joskus. Yhteen, ullakon päädyssä olevassa huoneessa ei kukaan oppilaista päässyt koskaan käymään. Se oli salaisuus. Kukaan ei tiennyt mitä siellä oli.
Aikaa on jo mennyt. Itse olen jo muuttunut niistä ajoista. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä. Mutta päätyhuoneiston salaisuus kiehtoo yhä. Olen tullut vanhalle kyläkoululle juhlavieraaksi, Leino Karstusen syntymäpäivät on päätetty järjestää koululla. Portaat, jotka vievät ullakolle, lähtevät nousemaan eteisaulasta. Ovi on lukossa. Lukko on vanha, ja se antaa periksi, ja aukeaa vetämällä. Olen yksin eteisessä. Nyt käyn vanhojen muistojen ullakolla. Nousen portaat ylös. Vanhat portaat narisevat pehmeästi. Katselen ullakon käytävätilaa. Muha-ullakko, jolle on levitetty lautoja ja levyjä kulkureitiksi. Lähden kävelemään käytävää eteenpäin. Oikealle avautuu kaksi huonetta. Kurkistan ensimmäiseen. Kauniisti sisutettu huone. Arvelen, että siinä ei ole kukaan käynyt vuosikymmeniin. Opettajakin on muuttanut jo kauan sitten pois. Opettajan vanha äiti, Kaisa-mummo, on joskus asunut koululla. On puhuttu, että hän on kadonnut ”hiljaisesti”. Kukaan ei tiedä, onko hän muuttanut pois, vai mitä hänelle on tapahtunut. Jos hän eläisi, hän olisi varmaan jo 130 vuotias. Kokeilen huoneessa olevan savupiipun kylkeä. Se on lämmin. Joku on lämmittänyt alakerran uunia. Katson ovelta seuraavaan huoneeseen. Samantapainen, kaunis huone. Vanhat ränsistyneet tavarat edelleen samalla paikalla kuin ennenkin.
Minun olisi pitänyt lähteä jo alas. Olisi pitänyt mennä muiden juhlijoiden joukkoon, pois kylmältä ullakolta. Päätän kuitenkin katsoa sitä ”salaista” huonetta. Ruskea puuovi on lukossa. Oven karmi on lahonut, lukko ei pidä. Vedän oven hiljaa auki. Onko tässä huoneessa jotain, mitä ei kukaan olisi saanut tietää? Liittyykö opettajan vanhan äidin katoaminen tähän salattuun huoneeseen? Millainen huone olisi sisältä. Voikohan opettajan vanha äiti olla vielä elossa? Miksi Siiri – opettajamme ei koskaan puhunut meille mitään äidistään? Nauran yksin ajatuksilleni.. Pitikö tämä ovi mennä avaamaan? Katson kuitenkin huoneeseen. Käännyn, ja lähden juoksemaan. Juoksen.. Tyhjän näköiset vaatteet.. Juoksen portaita alas.. Kuulenko askelia perästäni? Hengittikö se vielä? Näinkö rintakehän kohoavan? Pieni, riutunut ihminen.. Selällään sängyssä.. Tyhjän näköiset housut.. Jalat koukussa.. Näinkö vain unta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Täytyyhän tätä nyt helevat kommentoida, hyvänen aika, kun joku on vaivautunut sen tänne tunkemaan.
Koulun vintti oli ihan OK kuvattu. Tunsin melkein tutun, homeisen hajun lapsuudestani.
Hiukan laittoi jännittämään, että löytyykö Kaisa sieltä. Ehkä oli vähän liian arvattavissa, että löytyy.
Uskottavuus on hiukan heikoilla: eiköhän se Kaisa olisi tuolta löytynyt jo silloin pian kuoltuaan. Kalmanhaju ja muutenkin...
Kappalejakoa tarttis olla.
Vältän ite tuota uni-juttua (viimeinen virke). Se voi joissain tapauksessa vesittää koko jännityksen / kauhun.
Kiitos kommentista. Todella hyvä kommentti, jos ensimmäinen virke olisi jäänyt "tunkematta". :)
Hyviä huomioita; kappalejako puuttui, uskottavuusongelma.. yms.
Kappalejako, ja oikoluku jäi tekemättä kokonaan, tieten tahtoen.
Tuota uni-juttua mietin itsekkin. Pilaako se osittain koko tarinan? Oisiko juttua pitänyt vain kärjistää lisää lopussa, ja jättää lukija saamaan kylmiä väreitä.. Ehkä niin olisi parempi.
Jätin sen kuitenkin siksi, koska tämä oikeasti oli näkemäni uni.
Kaikki arvostelut ovat tervettulleita..