äitiyskö muka...

Tiedän tasan tarkkaan miltä sinusta tuntuu. Olen viimeiset 9 kuukautta nukkunut 2 tunnin pätkissä ja olo on aika sippi.

Jos imetät, niin suosittelen nukkumaan perhepedissä. Vauva on helppo imettää kyljeltään puoliunessa ja imettäessä erittyy hormoneja, jotka rauhoittavat äidinkin unten maille. On tutkittu, että vierekkäin nukkuessa vauvan ja äidin unirytmit synkronisoituvat niin, ettei vauva herätä äitiä unen sikeimmässä vaiheessa. Myös päiväunet auttaisivat jaksamaan.

Henkistä sopeuttamista voi helpottaa se, että vain hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on. Niin kauan kuin vauvaa, tämän käytöstä tai rytmejä yrittää "muuttaa", niin olo vain turhautunut ja ahdistustunut. Parasta antaa ajan kulua vauvan ehdoilla ja ajatella, että kyllä tämäkin ruljanssi aikanaan loppuu!

kun meijän poika oli vauva niin nukkuminen ei oikeen sujunut yöllä.Heräs jatkuvasti ja kun nukahti syliin niin varovasti koitin nostaa omaan sänkyyn mut heräs kai se heti.Vieressä nukkui oikeen hyvin ja nukkuu vieläkin.nyt jo 2 vuotias.Mutta mua ei haittaa että nukkuu vieressä.Joten annan vielä nukkua.Tosin nukkuu välillä omassa sängyssä
Meillä ei siis keksitty muuta niin otin viereen nukkumaan.

Niinpä.. toi on rankkaa aikaa:( Munkin vauva oli jo alusta lähtien huono nukkumaan, mutta onneksi imetyksen myötä erittyy hormoneja, jotka helpottavat heräämistä yöllä ja nukahtamista taas sen jälkeen. Eipä tuohon väsymykseen oikein ole muuta keinoa kuin yrittää levätä päivällä.Itse en kyllä oikein pystynyt siihen, kun aina oli kotihommia sun muuta. Nykyisin kyllä osaan jo levätäkin:)

Minulla alkuväsymys jossain vaiheessa tasaantui ja välillä olin oikein pirteä ja reipas. Mutta odotapa vaan, kun vauvasi alkaa liikkumaan ja kiinnostuu ympäristöstään.. silloin vauva ei oikein malta nukkua kunnolla, kun koko ajan pitäisi tutkailla maailmaa. Tai jos imetät ja lopetat sen, niin väsymys tuntuu kahta kauheammalta:) Tarkoitus ei ole pelotella, vaan sarkastisesti lohduttaa!!! Näin sen vain usein menee..

Koita jaksaa vaan sisulla ja yritä olla pirteällä mielellä:) Kaikkea hyvää sinulle ja vauvallesi:)

sai minut palaamaan ajassa taaksepäin huikeat 10.5 vuotta jolloin meillä esikoisen kanssa valvottiin yöt.. voi kamala sitä aikaa.
Tuosta ensimmäisestä puolesta vuodesta ei jäänyt mitään hyvää mieleen, ainoastaan kurjat päivät ja vieläkin kurjemmat yöt.
Joskus huomasin kauppareissullakin käveleväni sandaaleissa joulukuussa ja likainen paita päällä tukka sekasin kun en ollut muistanut katsoa peiliin.
Kyllä sitä oli hulluuden partaalla ja asiaan kun ei auttanut muu kun aika ja se tuntu loputtomalta mustalta kuilulta.
Puolivuotiaana sitten helpotti aivan yhtä-äkkiä, öisin alkoi nukkumaan 4-6 tuntia ja itsekkin totuttelun jälkeen sain jo unta.
Voimia sinulle ja koita jaksaa. Ei se äitiys ole aina ruusuista ja ongelmat tapaa kasvaa lapsen myöyä.

olen jo jonkin aikaa miettinyt että kirjoitan aiheesta:"miten yövalvojien äidit JAKSAVAT" en ymmärrä.....

kun meillä poika (nyt 7kk) on nukkunut aina aika hyvin, teitysti silloin ihan pienenä heräsi yöllä syömään jnejne. mutta nyt on nukkunut varmaan jo 4kk yöt läpeensä 10h... ja silti iltaisin viim klo21.00 minä olen ihan rättiväsynyt(ulkoilen varmaan liian vähän taijotain)... poika nukkuu myös ruhtinaalliset 3h päikkärit ulkona vaunuissa, en ole koskaan tuntenut tarvetta ottaa itse päiväunia vaan siivoilen ja tiskailen pojan tiskejä hullunlailla tuohon päikkäriaikaan...olenkohan vaan tavallista laiskempi ihminen, kun noilla yöunilla luulisi jaksavan tosi hyvin päivän loppuun asti mutta olen tosiaan illalla jo aivan puhki:D, niin olen miettinyt että jos poika valvottaisi öisin parin tunnin välein niin HUHHUH, minulla ainakin varmaan tulisi onglemia päähän..

ETTÄ te yövalvojien äidit, KUNNIOITAN ERITTÄIN PALJON, tsempppiä!

Ihan kuin olisi mun kynästä tuo kirjoitus!

Meillä poitsu on jo 8kk ja elämä on tasaantunut "normaaliin" vauvaperheen arkeen, mutta alku oli mullekin kaamea shokki ja väsymyksen sietäminen tuntui todella pahalta. Mullakin sydän kävi kierroksilla eikä ollu helppoa nukkua päivisin. Ehkä n. 3kk tietämillä opin nukkumaan vauvan kanssa päikkärit päivällä ja se alkoi helpottamaan väsymykseen. Meillä on myös perhepeti käytössä olosuhteiden pakosta, koska vauva vaati öisin tissille 2h välein. En olisi jaksanut nostella edes takas pinnikseen.

Koita käydä päivisin vauvan kanssa ulkoilemassa, vielä ei kannata aloittaa mitään himotreeniä, varsinkaan jos imetät, mutta ulkoilu tekee terää ja voi auttaa nukkumaan paremmin. Kiloille tekee myös hyvää.

Lohduttaudu sillä, että aikaa myöten ihan varmasti totut väsymykseen ja totut vauvaan niinkuin minäkin ja opit nukkumaan kun väsyttää. Koita ajatella positiivisesti, vaikkei se ole aina helppoa.

Onko sulla vanhempia joiden luokse voisitte vauvan kanssa mennä "lomalle"? Tai muita sukulaisia? Mä kävin pojan kanssa vanhempien luona olemassa joitain viikkoja, kun en jakanut olla yksin kotona, kun mies oli töissä. Meillä tosin osui pikkuvauva-aika kesälle jolloin vanhempani olivat lomalla, eli sain heistä apuja hoidossa.

Tsemppiä sulle kovasti, hengessä ollaan mukana, hieman väsyneenä mutta kuitenkin!=)

Itse olen mennyt 8,5 kk parin tunnin yöunilla ja en edes jaksa laskea kuinka monena yönä en ole saanut nukkua edes minuuttia, kun lapsi on heräillyt kymmenen minuutin välein. Nyt kun lapsi on 9kk, hän on oppinut vihdoin nukkumaan heräten vain 4-5 kertaa yössä, mutta kaipa sitten oma kroppa on tottunut siihen, että yöllä valvotaan ja itsellä on päällä unettomuus (viidestä viime yöstä olen valvonut neljä ja yhtenä nukkunut hurjat 2h).

Mutta koskapa lapsesi on vielä noinkin pieni ja pystyy nukkumaan pitempiä pätkiä, toiveet on hyvin korkealla, että ennemmin tai myöhemmin ne pitemmät pätkät siirtyvät yöaikaan.

Ja tuskin yhtään helpottaa, mutta suurin osa lapsista samanlaisia kuin sinunkin lapsesi :) Ja aika auttaa ihan varmasti.

tutulta :)....kyllä se väsymys ja unenpuute taitaa olla osa äitiyttä. omien rajojen ja jaksamisen hakemista sekä samalla kyllä myös parisuhteen koettelemista... itselläni välillä tuntui pahimmalla hetkellä että nyt just heti loppuu järki eikä enää yksinkertaisesti JAKSA. ei uskaltanut ajatellakaan seuraavaa päivää, oli elettävä vain juuri se hetki kerrallaan. mihinkään ei jaksanut lähteä, mistään "ylimääräisestä" ei jaksanut kiinnostua tai innostua, ei jaksnut ajatellakaan liikkunnan aloittamista jne...
meillä on nyt tyttö kohta 6kk ja vihdoinkin alkaa helpottaa. yöt menevät yhdellä syötöllä. meillä mies on ollut alusta asti todella suurena tukena ja pitänyt kaiken kasassa silloin kun minä olen ollut heikoimmillani :). välillä olin niin väsynyt etten enää pystynyt nukahtamaan, pyörin vain hereillä kuolemanväsyneenä ja ahdistuneena siitä, että kohta pitää taas herätä vaikkei ole edes nukahtanutkaan... tähän auttoi nukahtamislääkkeet, korvatulpat sekä nukkuminen eri huoneessa.
kilot kyllä lähtevät aikanaan, viimeistään sitten kun taas jaksaa liikkua ja välittää itsestään ja omista tarpeistaankin :) mitä vähemmän ahmit nyt suklaata sun muita herkkuja, sitä helpompaa sulla on sitten pudottaa niitä kiloja!!!!!!
kyllä kaikesta selviää, välillä voi tehdä TOOOSI tiukkaa. puhu neuvolassa ajatuksiasi, minulla se ainakin auttoi, ja ota miehesi mukaan niin paljon kuin mahdollista - perhe on ihan oikeasti paljon tärkeämpi kuin työ. työtä voi mieskin hetkellisesti tehdä jopa väsyneenä ;). yhdessä selviätte parhaiten!!!! voimia toivottelee yhä tummat silmänaluset omaava kahden pikkuisen 38v äippä ;)

esikoisen ajasta. Kaikki on uutta ja vauva-arki ei ehkä ollutkaan sitä mitä ajatuksissa oli. Vauva ohjaa koko elämää ja oikeastaan tuntuu siltä ettei sitä omaa elämää olekkaan. Suihkussa käynti ja syönti tapahtuu sitten kun vauva antaa siihen luvan ja nukutaan vain jos vauva nukkuu. Tähän kaikkeen tottuu. Väsymykseen tottuu ja siihen että elämä pyörii jonkin aikaa lapsen ehdoilla. Esikoinen on nyt 2v ja kyllä se niin on mennyt että tällä hetkellä poika elää vanhempien ehdoilla. Tosin ylös on aamulla noustava kun hän nousee. Nyt meillä on 4vk vanha vauvakin talossa ja täytyy sanoa että helppoa on. Vauva ei ole sen helpompi kuin muutkaan vauvat...elän hänen aikataulussa,hän itkee masua ja valvottaa. Olen vain osannut asennoitua tähän ja tottunut pärjäämään vähemmillä unilla kuin ennen lapsia. Hyvä jos saan 6 tuntia nukuttua "tuhannessa" pätkässä ennen kuin esikoinen toivottaa pirteänä hyvät huomenet. Vauva-aika on lyhyt ja siitä on yritettävä nauttia vaikkakin väsymys painaa. Pian se on ohi ja sitten saa taas koisia täysiä unia. Jos yhtään helpottaa öisin, niin täällä on paljon muitakin manailevia äitejä jotka haluaisivat nukkua ja miettivät millähän konstilla kääreen saisi nukahtamaan :)

Ei muuta kuin, että tuttuja ajatuksia ja ei kai tässä voi muuta kuin tsempata jaksamaan, niin sua kuin itteänikin ja muita pienten lasten äitejä. Muakin "lohduttaa" tuo tossa jonkun kirjoittama juttu, että samalla kun minä valvon valvoo monimoni muukin äiti :) Se lohduttaa välillä, silloin yöllä keskellä pahinta "kurimusta" ei taida aina ajatus kulkea että mikään lohduttaisi....Päivisin välillä on ihan pirteä ja niinkuin sanoit, jaksaa nauraakin, siitäkin saa voimaa jaksaa, kun ei tälle mitään voi. Ja vaikkei uskois, ei tää vissiin ole ikuista tämä vaihe, meidän pullerot kasvaaa :)

Ei muuta kuin, että tuttuja ajatuksia ja ei kai tässä voi muuta kuin tsempata jaksamaan, niin sua kuin itteänikin ja muita pienten lasten äitejä. Muakin "lohduttaa" tuo tossa jonkun kirjoittama juttu, että samalla kun minä valvon valvoo monimoni muukin äiti :) Se lohduttaa välillä, silloin yöllä keskellä pahinta "kurimusta" ei taida aina ajatus kulkea että mikään lohduttaisi....Päivisin välillä on ihan pirteä ja niinkuin sanoit, jaksaa nauraakin, siitäkin saa voimaa jaksaa, kun ei tälle mitään voi. Ja vaikkei uskois, ei tää vissiin ole ikuista tämä vaihe, meidän pullerot kasvaaa :)

..että me äidit (huolimatta vauvasta) olemme heränneet jo lähes koko raskauden ajan öisin monta kertaa vessaan ja varsinkin loppuvaiheessa, vessaan, kyljen kääntäminen, vessaan.. ym. Se väsymys ei siis todella aiheudu pelkästä vauva-ajasta. Verottaahan se ihmistä muutenkin kun vauvan kanssa useimmin puuhataan koko ajan jotain ja sitten vielä jos hän on huono nukkumaan niin.. auta armias. Unohtamatta jos on vielä monta lasta.. Kyllä tästä jotenkin selvitään. Vuodet vierii (vaikka siltä ei välillä tunnu päivänkään kohdalla ;) kohta ne muuttaa pois kotoa ja käy vaan kylässä. Ja sitten aika kultaa meidänkin muistot, eikä yöllisistä valvomisista ole tietoakaan, ennen kuin ne alkavat siinä 70v ikäisinä uudelleen. Vessaan, kyljen kääntäminen, vessaan.. :)

Ne taitaa olla aika harvinaisia tapauksia, joissa äitiys on helppoa ja vaivatonta alusta lähtien.
Se, mistä omat kuvitelmat äitiyden alkutaipaleen vaivattomuudesta on kehittänyt...en tiedä.
En minä tätä helpoksi hommaksi ainakaan odottanut. En kyllä ihan näin raskaaksikaan. Suhtauduin mielestäni mieli avoinna koko touhuun; otan vastaan sen mitä tulee ja käsittelen asian kerrallaan.
Päivä kerrallaan on ihan hyvä tyyli loppujen lopuksi.

Itselleni koen myös tuon valvomisen pahimmaksi.
En imetä, joten hormonit eivät ole auttamassa asiaan ollenkaan. Vaikutus tuntuu hävinneen muutamia viikoja sitten. Vauvamme on nyt 2kk ikäinen.
Yöt menee niin ja näin, sillä pojalla on paha maitoallergia, eikä mitkään korvikkeet tunnu olevan hyviä. Jopa apteekin Neocate huudattaa ja tässä ollaan jo hätää kärsimässä välillä.

Silti koen, että pystyn nauttimaan ainakin osan päivästä vauvan kanssa.
Se pieni pakkaus on niin ihmeellinen ja ihana kuitenkin. Sen eteen tekee ihan mitä tahansa :) Kehitystä on upeaa saada seurata ja hyvistä hetkistä otetaan kaikki ilo irti aina.

Välillä on ihan outoja öitä; saa nukuttua jopa 6h putkeen, kun vauva jostain syystä saakin nukuttua mahavaivoiltaan. Niiden voimin tässä jaksetaankin.

Eikä tämä ikuisuuksia kestä.
Jälkeen päin kuitenkin kun ajattelee, niin humauksessa se on mennyt. Nyt vain pitää asennoitua niin, että otti mitä otti, niin antaa mennä omalla painollaan ja niillä resursseilla mitä on :)

Voimia sinulle ja mielenkiintoista vauva-aikaa joka tapauksessa!

*

Ps. S24 on käsittääkseni aika tehokas kaatopaikka, eli tänne vain purkamaan pahat olot pois aina kun on tarvis :D
Sympatiaa ja vertaistukea löytyy aivan taatusti!
Pään aukojille antaa kuulua kaikkien paineiden edestä...helpottaa kummasti oloa.

Toi kuulostaa nii-iin tutulta, että hetki piti miettiä, olenko itse kirjoittanut tuon tekstin.. =) Välillä täällä naureskelin silmät kyynelissä, koska totahan justiinsa tää äitiys näyttää olevan, vaikka tais meikäläiselläkin olla vähän toisenlaiset odotukset raskausaikana...No, meidän ötiäinen on jo reilu 3kk vanha, mutta möykkää ja itkee illasta aamuyöhön asti, välillä toki saattaa jopa nauraakin yöllä, mutta sitten taas kouristellaan ja vääntelehditään ja itketään vatsakivuista johtuen. Eli meillä siis on myös noita vatsaväänteitäkin. Ja tosiaan samalla lailla nukkuu meidänkin tyttö vaunuissa, jopa 4,5h päikkärit saattaa hyvinkin ottaa. Ei tässä muu auta kun vaan koko ajan toivoa ja uskoa, että jossain vaiheessa helpottaa. Ja toi unen puute on kyllä aivan per..eestä, se ajaa kyllä pään ihan sekasin ja hulluksi, ja vielä itse kun on sellainen että tarttis sen 8-9h yöunet (tai oli siis, ennen ötiäistä..) Itsekin unohtelen asioita ja tavaroita ja ehkä paras unohdus lienee se, että unohdin lapseni nimen aivan totaalisesti... Menin ristiäislahjoja viemään kultasepänliikkeeseen kaiverrettavaksi ja myyjä tietty kysy mikäs nimi pannaan lusikkaan niin eipä muistunut lapsen nimi mieleen, ei edes etunimi!!! Hyvän aikaa siinä tuskailin nolona, kummilapsen nimi pyöri vain päässä. Olin jo kaivelemassa kännykkää taskusta soittaakseni miehelle, mutta eipä sitten tarvinnutkaan... Mutta vähän hävetti!!! Nojoo, mutta tosta iästä, jotenkin itse kuvittelin tämän 3kk:n iän olevan sellainen rajapyykki, että silloin helpottaa. Paskanmarjat, ei ainakaan vielä näytä helpottumisen merkkejä. Tänään justiinsa käytiin vauvahieronnassa, joten toiveet on taas korkealla ens yön suhteen. Vyöhyketerapiassakin on ravattu jo 6 krtaa... Mutta ei muuta kuin tsemppiä, tosi lohduttavaa on ainakin itselle tietää, että on tässä maailmassa muitakin valvovia äitejä kuin itse...

esikoispojan äiti. Tuo kirjoituksesi laittoi oikein kylmät väreet selkäpiitäni pitkin - itse olisin voinut kirjoittaa aivan saman tekstin, kun poikamme syntyi 10 kk sitten.

Itselläni ei ollut aiempia kokemuksia lapsista ja omassa lähiystäväpiirissäni olimme ensimmäinen pariskunta, jotka saivat lapsia (toki sisaruksillani on lapsia, mutta siltikin...) ja toki tiesin, että yösyötöt ja valvominen kuuluu asiaan, mutta se kaikki todellisuus lävähti kasvoilleni kuin märkä rätti.

Valvominen alkoi jo synnytyksestä ja sitä jatkui ja jatkui. Kävin aivan ylikierroksilla, en kertakaikkiaan osannut nukkua sairaalassa ja kotona pojan rytmi oli sellainen, että päivällä saattoi nukkua jopa 3h putkeen, mutta yöunille nukahteli tosi myöhään ja tunnin-parin välein heräsi. Ja minä eikun imettämään, kun en muutakaan osannut/ keksinyt ja sillä tavalla sain pojan hiljenemään ja nukahtamaan uudelleen. (Tosin imetykseni kesti siihen aikaan yleensä vähintään tunnin, joten kun olin itse vasta ajattelemassa nukkumista, poika jo parkaisi. Se oli ihan helvetillistä!)

Pojan ollessa parin kuukauden ikäinen oltiin jo kokeiltu vaikka mitä keinoja pojan huonotuulisuuteen, kitinään ja levottomaan nukkumiseen. Epäilin saisiko vatsa-oireita syömisistäni/ jäikö nälkäiseksi ja siksi kokeilin jopa äidinmaidonkorviketta muutaman päivän tuloksetta ja vyöhyketerapiaakin tuli koitettua. Välillä en itse ehtinyt syömään kunnolla, kun piti kotona kanniskella kitisevää poikaa – väsyneenä en millään jaksanut kuunnella yhtään itkua. Poika ei ollut varsinainen koliikkilapsi, ei siis huutanut yhtäsoittoa, mutta oli selvästi yleisestiottaen tyytymätön olotilaansa. Yövalvominen on ollut minulle kaikkein pahinta. Kitinät ja itkut olisi jaksanut paremmin, jos olisi saanut levätä edes joskus kunnolla. Ihanaa, että sinulla on huomioiva puoliso - itselläni parisuhdekin koki kovan kolauksen, eikä mieheni ymmärtänyt itkuisuuttani, alakuloani ja väsymystäni alkuunkaan - oli itsekin niin väsynyt kaiken uuden ja haasteellisen edessä... Huomasin, että syyttelimme toinen toisiamme ja koska olin väsynyt, tuli sanottua liian usein liian pahasti pikkuasioistakin sen sijaan, että olisin pyytänyt vain apua!

Olen näin jälkeenpäin aivan vakuuttunut, että lapsen syntymän jälkeen (ja sitä ennenkin kipeiden lonkkien ja nivuskipujen kanssa) huonosti nukutut yöt kasaantuivat ja koska en saanut nukuttua moneen kuukauteen yli 3h putkeen, väsymys sai minut masennuksen partaalle. (Niinhän sitä sanotaan, että jo viikon huonosti nukutut yöt voivat aiheuttaa masennusta...) Koko kevät ja kesä meni kuin usvassa ja vaikka täällä moni on kertonut iloinneensa päivittäin lapsesta, minä voin sanoa, että ensimmäisten kuukausien aikana olin niin allapäin, että en paljon muuta tehnyt kuin itkin ja laahustin kotona yöpaidassa aamusta iltaan. Oli jopa alun aikoja, joista en muista mitään! Ihmetellen katselin tuossa alkusyksystä valkokuvia ja pieniä filminpätkiä, että onko tällaisiakin otettu ja tapahtunut. ELI olen ollut TODELLA muissa maailmoissa!

Puhuin kyllä olotilastani lähipiirille, mutta eipä heiltä sen kummempaa apua saanut. En oikein tiedä mitä olisin edes halunnut. Kyllä joskus mielessä kävi, että voisiko joku vain ottaa tämän lapsen nyt hoiviinsa. Yritin nukkua päivällä, mutta yhäkin minulla on se ongelma, etten pääse uneen päivällä. Jos joskus harvoin olen sattunut torkahtamaan niin unentuloa illalla saa odotella kauan eli ei vastaavaa hyötyä. Ahdistustani lisäsi myös se, että poika ei suostunutkaan alkuaikojen jälkeen enää tuttipullosta juomaan, joten olin todellakin kuin sidottuna poikaan ja kotiini..

Sittemmin itse aloin pohtia olotilaani ja kyseenalaistamaan, että onko tämä IHAN normaalia(?), sillä muualla ympärillä tuntui olevan ”onnellisia, hyväntuulisia, energisiä äitejä” ja olin tietenkin heille kateellinen. Lueskelin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja luultavasti minulla oli jotain sen suuntaista/ yhä on... Toki nyt jälkeenpäin tiedän senkin, että tällaiset tunteet ovat aika yleisiä äideillä, mutta EI KAI SEN PITÄISI JATKUA NÄIN KAUAN? !? Olen yrittänyt hyväksyä tilanteeni eli sen, että lapseni on huonosti nukkuvaa sorttia (toki AJOITTAIN) nukkuu inahtamatta 10-12h: kin yössä, mutta yleisesti ottaen herättää lukuisia kertoja ja jopa VALVOO parikin tuntia yössä... (Kellään vinkkiä tähän??!)En usko /halua uskoa, että tätä ”masennustani” parantaisi mikään terapia tai pillerit, sillä tuskin lapseni nukkuisi sen paremmin. Ehkä tietenkin saattaisin itse olla hieman ”rennompi” ja siten jaksaa tämän vaiheen yli ”sekoamatta”.

Mutta. Yhä hengissä kaikki ollaan. Itse lopetin imetyksen pojan ollessa noin 5,5 kk. Yksinkertaisesti siitäkin syystä, että yöt menivät yhä mahdottomimmiksi. Poika herätteli minut tutikseen, jotta saattoi itse nukkua. Kyllähän tuttipullon oppiminen oli yhtä itkua, mutta kun tuli tarpeeksi nälkä niin kylläpäs maistui. Opetin myös tutin käytön ja nukkuikin varmaan kuukauden ajan tosi hyvin, yösyötötkin jäivät siihen, kun tutti kelpasi. MUTTA. Flunssat ja korvatulehdukset, kaikki uuden oppimiset ym. on nyt tulleet kuvioihin ja yhä siis huonosti nukkuu eli oikeastaan tässä tajuan, että enpäs anna kovin tsemppaavaa kuvaa tästä äitiydestä, kun tällä lailla marmatan ;)mutta haluan kertoa oman tarinani kaunistelematta. Toki rakastan lastani ja miestäni, enkä kaikesta huolimatta kadu mitään. Hulluinta tässä on, että haluaisin/ toivoisin tulevani äidiksi vielä uudelleenkin. En tiedä toivonko salaa mielessäni jotain ”eheyttävää/korjaavaa” kokemusta, mutta siksikin, että omasta kokemuksesta tiedän kuinka paljon iloa voi olla sisaruksista. Mutta tokihan tämä kaikki kokemus pistää tuotakin hieman miettimään. Miten jaksaisi uuden raskauden saati sitten työhönpaluuta sitten joskus, jos yöt jatkuu vähillä unilla..

Olen miettinyt voiko kaikki olla kiinni vain asennoitumisestakin? Tai luonteesta? Vai ”korkeasta” iästäni? Olinko tottunut liian helppoon elämään? (Miehen kanssa 10v yhdessä ennen lasta...) Olen ehtinyt syyttää itseäni huonoksi äidiksi jo monet kerrat, kun epäilen onko kaikki vain itsestäni kiinni. Tiedä tuota sitten. Ehkä olisi vain helpompaa myöntää, että toiset lapset nukkuvat huonommin kuin toiset ja se on vain sattumaa kenelle sellaiset lapset osuvat. Miehen panostakaan ei voi turhaan olla korostamatta. Kuten tässä taannoin kuulin erään viisaan toteavan, että ”ei isää PYYDETÄ hoitamaan omaa lasta – vieraita pyydetään” ... Yhteiseen hiileen puhaltamalla, ajankäyttöä tehostamalla ja suunnittelemalla sekä molempien vanhempien epäitsekkyydellä pääsee varmasti yllättävän pitkälle. Itselläni on ainakin heti parempi olo, vaikka vähän olisi nukkunutkin, jos miehen kanssa menee paremmin ja ollaan muutoin perheenä tyytyväisiä. Yhteistä aikaa on tosi vähän ja poika ollut vain pari kertaa hoidossa, joten on tyydyttävä siihen mitä on...niin kai se vain on.

Yhden vinkin annan, että lasta ilmeisesti kannattaa jo varhain alkaa ohjata johonkin tiettyyn rytmiin (eli mihin aikaan nukkuu ja syö jne.) ja sitten niitä tiettyjä rituaaleja (samaan aikaan, samalla tavalla tapahtuvat asiat esim. iltatouhut auttaa sitä lastakin ennakoimaan, että ahaa, kohta mennään nukkumaan jne.) Mikä on sitten oikea aika? Olen ymmärtänyt, että toiset ohjaa lastaan tiettyyn rytmiin jo sairaalasta kotiin tultaessa.. Meillä on oikeastaan vasta nyt tajuttu tällaista yrittää – enpä ole ennen ymmärtänyt, joten siinäkin olen voinut mennä metsään... Tämä siis VOI auttaa noissa nukkumisissa. Sinuna ainakin hieman kokeilisin jo. Kannattaa seurailla lapsen omaa rytmiä, kirjoita vaikka vähän ylös ja sen mukaan toimit. Tuon ikäinen kait nukkuukin vielä aika paljon vuorokaudessa (tai kuuluisi nukkua... ;)), mutta voiko olla haittaakaan, jos hieman yrittää jo niitä rytmejä muokkailla... Jotkuthan sanovat, ettei vauvan pitäisi antaa nukkua yli 3-4h päivällä, sillä silloin se yksi pitkä unijakso ei varmasti osu yöhön ja koska syö päivällä pidempien unien takia ”harvemmin”, tankkaakin sitten yöllä...(Itse ainakin tekisin juuri tuon RYTMITTÄMISEN lapseni kanssa, jos nyt saisin uuden yrityksen...)

Eli sitä vaan, että (yhäkin) samassa samperin veneessä ollaan ;) vaikka poika jo tuon 10kk! Ehkä aika kultaa muistot, joita voin sitten joskus palailla lukemaan päiväkirjamerkinnöistäni... Puhuminen/ kirjoittaminen/ toisilta kysyminen kannattaa aina. Joskus voi saada toimivia ideoita ja vinkkejä! Niitä itsekin aina mielelläni kalastelen. TSEMPPIÄ JA JAKSAMISTA SINULLE JA TUOREELLE PERHEELLESI! Jos siis yhtään lohduttaa, niin kyllä meitä on muitakin.