Pehmentääkö ikä meidän kayttäytymistä? Muuttuuko entinen ylpeä ihminen lampaaksi psyykeltään, koettelemusten tuulien puhaltaessa elämään?
Muistuvatko lapsuuden- ja nuoruuden ystävät silloin mieleen, otetaan yhteyttä, halutaan purkaa elämän koettelemukset heidän kanssa.
Olen viimeaikoina ollut "olkapää" johon on nojauduttu puolison poismenon vuoksi. Myötätuntoa kuuntelua lopuksi toteamus, kiva että sain sinuun yhteyden 50v kuluttua kun en tiennyt kenelle surua purkaa. Etäisyyskin on 180km.
Jokaisella on omat huolensa, mutta ei pidä muiden suruja omakseen ottaa, on käsiteltävä niitä ulkopuolisena kuuntelijana.Kyllähän kuuntelijakin työstää kuulemaansa omassa sisimmässään jonkin aikaa.
Mieluummin kuuntelisi niitä hyviä asioita silloin kun elämän syke on myönteinen.
Miksi vaikeuksien kohdatessa tulee lapsuus- ja nuoruusvuosien ystävät mieleen.
Muistuvatko lapsuuden- ja nuoruuden ystävät silloin mieleen, otetaan yhteyttä, halutaan purkaa elämän koettelemukset heidän kanssa.
Olen viimeaikoina ollut "olkapää" johon on nojauduttu puolison poismenon vuoksi. Myötätuntoa kuuntelua lopuksi toteamus, kiva että sain sinuun yhteyden 50v kuluttua kun en tiennyt kenelle surua purkaa. Etäisyyskin on 180km.
Jokaisella on omat huolensa, mutta ei pidä muiden suruja omakseen ottaa, on käsiteltävä niitä ulkopuolisena kuuntelijana.Kyllähän kuuntelijakin työstää kuulemaansa omassa sisimmässään jonkin aikaa.
Mieluummin kuuntelisi niitä hyviä asioita silloin kun elämän syke on myönteinen.
Miksi vaikeuksien kohdatessa tulee lapsuus- ja nuoruusvuosien ystävät mieleen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
ympyrä sulkeutuu.
Kyllä ensin murheen kohdattua tulee ne entiset ystävät mieleen ,mutta kun on 50.v. välissä huomaa hyvin pian että maailma on erottant jo täysin ,ei enään ollakaan samalla aaltopituudella , ja meillä jokaisella on jo kokonainen ihmis elämä välissä , siis emme oikeastaan enään tunnekkaa sitä nuoruuden ystävää , ihminenhän kehityy , myös nuoruuden jälkeenkin , jokaisella on oma maailman katsomus joka välttämättä ei olekkaan enään sama mikä oli nuorena ,minä mielelläni haen tai hakeutuisin , myöhemmän vaiheen ystäviin sentakia koska he tuntevat paremmin eletyn elämän ja ovat olleet mukana siinä , tämä on vain yksi mielipide .
Olen samoilla linjoilla kanssasi. 50 vuotta kumpikin omaa elämää eläneenä olemme todella eri aaltopituuksilla. Hän suurimman osan elämää elänyt verraten pienissä ympyröissä, näköalatkin sen mukaiset, ilmeisesti siippa sanellut missä mennään.
Itse olen kokenut tyyntä ja tuulta, yrittämistä elämässä eteenpäin, perhe ja työn monipuolisuus sanellut paljolti ympyröitä missä liikuin samalla nähnyt etteivät kaikki asiat aina mene niin kuin on ajatellut.
Sellaista on elämä. Nyt olen hänelle tukipylväs, ei voi olla tukematta häntä uuden elämäntilanteen aakkosissa.
Muuttuvat laulut san. Tuula Valkama
"Muuttuvat laulut vuosien mennen,
aika pois paljonkin vie.
Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan
voi viedä huomispäivän tie.
On kenties vaikeaa kun myrsky pauhaa,
jos etsii päivää kirkkaampaa..."
Noin kysyy lauluntekijäkin. Kumma olisi ellei ihminen muuttuisi, mutta mihin suuntaan – niin sanokaapa se. Muista minä en mene mitään sanomaan, mutta itse olen kyllä muuttunut. Kyllä otan asiat rauhallisemmin tässä iässä jo. Se mikä on tullakseen se tulee.
Vaikeita aikoja on ollut, mutta aina on tunnelin päässä löytynyt valoa ja ulospääsy. Sillä voi muitakin elämän alhoissa olevia lohduttaa. Toivoa ei pidä heittää koskaan.
Minulle ei ole tullut mieleen purkaa esim surua sellaisten ihmisten kanssa, joihin en ole ollut kymmeniin vuosiin yhteydessä. Kohtalotoveri on paras surun purkamisessa, molemmat antavat ja saavat.
Vanhoja ystäviä jos tapaisin vuosikymmenien jälkeen,niin heidän kanssaan muistelisin entisiä yhteisiä aikoja ja suurin piirtein elämäni kuviot kertaisin, mutta en vaikeita asioitani. En jaksaisi niistä juurta jaksain kertoakaan niin, että oikean käsityksen toiselle antaisin.
Sanovat tietävämmät, että perusluonteenpiirteet eivät vanhenemisen myötä muuttuisi. Voivatpa kuulema korostuakin ja terävöityä. No ei niistä sen enempää tässä nyt. Paljon on elämä opettanut, sen kuitenkin sanon.
Tapasin eilen hyvin pitkän tauon jälkeen entisiä työtovereita, eri osastojen silloisia. Ei siellä nytkään tunnelma noussut, liekö ikääntymisen ilmiö.
Pankin nuori varatuomari luennoi ja vastaili kysymyksiin testamentin ym järjestelykysymyksiin.
Kahdelle henkilölle oli annettu yhteisen matkan suunnittelu ja selvittely itään ja etelään. Yksikään ei innostunut, siirsivät matkamonisteet syrjään.
Ei muisteltu mitään entisistä ajoista, istuttiin vieraina kuin pölkyt ja sitten kiire pois.
Entisistä "pyöreän pöydän kahvittelijoista" neljä kuoli kohta eläkkeelle päästyä.
Me jäljelle jääneet olemme kuin tynnyrissä kasvaneet, runtista ruokitut. Mikä neuvoksi ?
Millä ryhmään henkeä ja naurua ?
Pitäisikö jonkun ryhmän jäsenen ruveta vaivihkaa lärpättäjäksi, pikku-krisseksi, joka vie pöpinällään ajatukset entiseen hauskaan. Se olisi jotain verrattuna siihen, että joukon oppinein tuli kuulustelemaan palveluvuosieni tarkkaa lukumäärää.
Toisaalta panen toivoni eläkkeelle lähiaikoina pääseviin, jos sieltä saapuisi 4-6 pikku-krisseä. Pitänee heitä sitten rohkaista hölpöttämään ummet ja lammet.
Olikohan se tilaisuus kuitenkin liian virallisen tuntuinen, luennoitsija ja kaikki. Oliko ryhmä liian suuri.Uskon että tilaisuuden puuhaihmiset olivat kuitenkin tarkoittaneet hyvää saadessaan sen aikaan. Alku usein hankalaa. Sehän oli niinkuin enne töissä, keskustelutilaisuuksissa harvat suunsa aukaisivat. Jälkeenpäin kyllä paljonkin keskenään puhuttiin ja arvosteltiinkin.
Minusta kaikkein kivointa on kutsua vanhoja työtovereita kotiin vain muutama kerrallaan. Juttua riittää ja kaikki ovat kokeneet että voi kun oli mukavaa nähdä ja jutella.
Tässä iässä matkat haluaa tehdä mieluimmin tutun matkatoverin kanssa tai yksinään. En todellakaan haluaisi mennä vanhojen työkavereiden kanssa, joiden kanssa en ole enää ollut tekemisissä. Mutta tämä nyt koskee vain itseäni, jokaisella on omat toiveet ja mieltymykset.