..yhtä aikaa? Onko teillä kokemuksia ja miten olette ratkaisseet asian? Miten olette jakaneet aikanne näiden kahden kesken vai oletteko suoralta kädeltä hylänneet toisen?
Mitä on tapahtunut? Miten on hylkääminen vaikuttanut? Mitä on tapahtunut silloin, kun olette pitäneet molemmat naiset ja rakastaneet kumpaakin?
Mitä on tapahtunut? Miten on hylkääminen vaikuttanut? Mitä on tapahtunut silloin, kun olette pitäneet molemmat naiset ja rakastaneet kumpaakin?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kokemusta on ja kerron heti lopputuloksen: vain toinen jää lopulta jäljelle.
Näin ainakin minulla. Aikansa sitä kesti, mutta toinen kai halusi olla sitten loppujen lopuksi kanssani enemmän ja minä enemmän hänen kanssaan. Alun perin olisin kyllä veikannut "väärää hevosta"!!!
Nämä tyypit olivat vain niin erilaisia, toiseen olin rakastunut päättömästi heti kun hänet tapasin ja toinen taas kiinnostui minusta ja jaksoi "piirittää" niin että lopulta tämä "sitkeä" tyyppi "voitti" (AH - minä olen niin hieno palkinto ;)
Olin nääs tälle toiselle aika ilkeä ja ihmettelin että kai tuo sitten oikeasti mua rakastaa kun ei siitä eroonkaan pääse vaikka ilkeä olinkin. Ja että hullu olen jos en tuollaista rakkauden määrää vastaan ota.
(en ollut tahallani ilkeä, vaan tunteeni olivat niin sekaisin että se aiheutti minussa ilkeyttä ja vaikka mitä)
Olimme sitten yhdessä mutta sisimmässäni muka rakastin tätä toista enemmän, sitten vaan ihan oikeasti yhtenä päivänä vaan tajusin että rakastankin tätä toista enemmän ja sitten päätös tuli itsestään.
Siinä rulijanssissa muuten tuli muuttaminen tehtyä moneen kertaan, nyt oikein naurattaa. Minä pysyin paikallani mutta vuoron perään toinen nainen muutti kämppääni ja vuoroin toinen. Tämä vaihtaminen tapahtui muistaakseni 4 kertaa!!!
Sitten aina kumpi heistä oli "niskan päällä" kielsi etten saanut auttaa taas tätä lähtövuorossa ollutta esim. muuttohommissa.
Huh, miten olenkin ollut niin sekaisin, ei sitä tänä päivänä käsitä!!!
Nykyään olemme kyllä siis ihan kaksistaan ;)
Yhden kerran olen tainnut oikeasti rakastaa toista ihmistä (siis muuta kuin platonista ystävä- tai sukulaisrakkautta). Ei sen naisen kanssa kuitenkaan voinut mitään todellista suhdetta saada aikaan, kaikista hänen huonoista puolistaan(mm. alkoholismi) huolimatta muistelen häntä hyvällä.
Sen sijaan pari kertaa olen luullut rakastavani, mutta myöhemmin, kun suhde tai yksipuolinen yritykseni päästä suhteeseen on loppunut, olenkin huomannut ajattelevani, että mitä tuossa naisessa edes alunperin näin? Happamia ovat pihlajan marjat-reaktio vai etäisyyden tuoma järjen ääni?
Ja muutaman kerran olen yrittänyt rakastua, kun toinen on rakastanut(ilmeisesti oikeasti) minua ja ko. tyyppi on teoriassa ollut ihanteellinen kumppani, mutta kun ei se rakkaus ja intohimo tule, jos ei heti ole jotain kipinää. Käytäntö on eri kuin teoria.
Nyttemmin tuntuu, että en ihastu, enkä rakastu enää keneenkään. Ja sitä virhettä en enää koskaan tee, että kuvittelisin, että se tunne tulee sieltä, kun toi on ihan kiva ja joka lailla kunnollinen ja hyvä kumppanikanditaatti.
Olen siis ilmeisesti lopun ikääni yksin. Ehkä se ei edes niin kauheaa ole, omat hyvät puolensa siinäkin.
Tähän alkuperäiseen kysymykseenhän tämä "vuodatukseni" ei suoranaisesti liittynyt. Kait joku voi kahtakin kerrallaan rakastaa, vaikka itse en pysty yhtäkään rakastamaan.
..vaikka sitä ei ihan alussa ole.
Näin kävi minulle juuri tämän nykyisen mussukkani kanssa. Alussa hän tuntui olevan maailman tylsin tyyppi..
Ja nyt olisin hänen seurassaan vaikka 24 h vuorokaudessa, enkä pitkästyisi lainkaan.
Eli tunteeni tulvahti esiin, kun annoin itselleni jotenkin luvan antautua hänelle. Me molemmat pehmenimme toistemme syliin..
Itse asiassa tuollaisia asioita minäkin pohdin joskus vuosia sitten, kun en oikein tuntunut rakastuvan kehenkään palavasti. Ja sittenkään tunne ei kestänyt kauan. Ajattelin että ihmissuhdekokemukseni jäävät kahden onnettoman suhteen varaan - viimeisimmässä toimin kolme viimeistä vuotta toisen terapeuttina ja yritin saada hänet ulos maanis-depressiivisestä syöksykierteestä. En voinut jättää häntä kun se olisi ollut heitteillejättö. Piti odottaa että hän löytää vihdoin uuden, ja onneksi löysikin.
Luulin, etten koskaan voi rakastaa ketään, että olen sisäisesti kuollut. Kolmen viimeisen vuoden aikana tässä onnettomassa parisuhteessa, joka siis oli hoitosuhde, emme varsinaisesti seurustelleet, mutta käyttäydyimme pariskunnan tavoin 'lesboaviollisine velvoitteineen'. Lupa oli molemminpuolin etsiä uutta, koska suhde ei enää toiminut. Ja kukaan ei sytyttänyt.
Kunnes sitten oltuani jo pidempään vapaana kohtasin hänet chatissa, kirjoittelin ja rakastuin päätäpahkaa. Ja vieläkin. Aina kun kohtaamme, oli edellisestä tapaamisesta tunteja tai viikkoja, läikähtää kaikkien näiden vuosien jälkeenkin sisälläni ilo. Hän se on! Tunne on pysynyt...eikä se tunnu katoavan! Mikä helpotus.
Ehdin luulla olevani sisäisesti frigidi:)
itse rakastan kahta..eikä mitään ratkaisua tapahtunut.