Haluaisin kuulla kokemuksia niiltä, jotka ovat vaihtaneet miehen naiseen. En nyt tarkoita niitä, jotka ovat teininä olleet miesten kanssa ja huomanneetkin tykkäävänsä tytöistä, vaan niitä, joilla on ollut pitkä parisuhde miehen kanssa ihan aikuisiällä. Onko naiseen vaihtaminen kannattanut vai oletko katunut? (Toisaalta on ehkä vähän hassua kysellä tätä täällä, koska vaihtoa katuneet ja miehiin palanneet tuskin enää Lesbot-palstalla pörräävät.) Tuliko nainen elämääsi yllättäen vai oletko aina tiennyt pitäväsi myös tytöistä? Oletko kaivannut takaisin heteroelämään ja sen sosiaalisiin kuvioihin?
Miehen jättäneet
Ei nimimerkkiä
132142
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kun olin krisseli, niin avioliittoa korostettiin, joten minä menin naimisiin Herrassa. Sitä ei tosin kestänyt pitkään, puolisoni syrjähyppyjen takia.
Elämä kristittynä oli niin tunneköyhää ja valmiiksipureskeltua, että avioliitto vaikutti silloin joltakin sellaiselta, mikä pelastaisi tunne-elämän, mutta ei se ollutkaan sellaista, se kävi meille molemmille ilmeiseksi.
Tuska ja ahdistus kävi pienellä paikkakunnalla ylivoimaiseksi kun me olimme osallisia seurakuntaa koskettaneessa skandaalissa ja minä tykästyin aavikkoon ja me muutimme aavikkokaupunkiin.
No me emme tienneet silloin, että se oli sellainen homoseksuaalisuuden mekka. Puolisolleni se oli kaikki syntiä ja hän osoitteli sormella ja naureskeli julkihomoille. Minulla taas heräsi kiinnostus.
Eron jälkeen kerroin tämän sitten hänelle.
Minä olen vähän jäävi arvioimaan miten elämä olisi heterona luonnistunut, kun haluan kuitenkin omat elämänratkaisut nähdä parhain päin ja onnistuneina. Kyllä minua väsyttää ja syö sisältä ihmisten mielipiteet etenkin kun olen joutunut palaamaan suvaitsemattomaan Helsinkiin.
Ainoa tapa saada madot takaisin purkkiin on hankkia isompi purkki, joten en voi enää palata takaisin normiheteroksi. En minä ajattele asioita tyypillisen heteron tavoin.
Ei olisi minun itsetyytyväisyydelläni rajaa jos olisin hetero, olisin täydellinen kuin Lucifer. Kun olen joutunut kärsimään ihmisten pilkkaa ja väkivaltaakin, niin minä pidän itsestäni, muut pitävät minusta ja varmasti (mahdollisen) Jumalankin kannalta näin on rehellisempi.
Eikö olisi parempi miettiä haluatko erota juuri siitä omasta kumppanistasi, eikä yleistää niin että vaihtaisi ylipäänsä miehet naisiin? Keskity hyvä nainen ihmissuhteisiin jonkin hetero/lesbomyytin sijaan! Kukaan muu ei voi sinulle kertoa mitä miehesi tai se nainen josta haaveilet todella sinulle merkitsee, eli se sinun täytyy selvittää itse.
Ja jos jätät miehesi ja myös naissuhteesi menee karille, niin tietysti olet silloin vapaa taas seurustelemaan miehen kanssa jos niin haluat. Et sinä siihen kenenkään lupaa tai hyväksyntää tarvitse, etkä siihenkään jos sitten kaipaatkin vain naisen läheisyyttä. Rakkaan ihmisen menettämistä voit katua, mutta turha seksuaalisen suuntautumisen vuoksi on itkeä; hetero, bi, ja lesbo ovat vain sanoja eivätkä ne pakota sinua yhtään mihinkään. Tsemppiä!
Miehen kanssa yli kaksikymmentä vuotta ja koskaan en tuntenut mitään syvällisempää häntä kohtaan,mietin aina joskus millaista olisi olla naisen kanssa kunnes kokeilin ja sen jälkee en miehiin koskenut eli täyskäännös heterosta lesboon.
Itse painiskelen päättämättömyyden kanssa. Rohkeus puuttuu tehdä valintoja. Miehet ei kiinnosta seksuaalisesti tai romanttisesti. Olen naimisissa ja liitto on kokoon kuivunut aikaa sitten. Olen kolmekymppinen ja haluaisin kokea vielä rakkautta, mutta naisen kanssa. Olen ollut ihastunut yhteen naiseen jo toista vuotta ja tiedän, että hän ottaisi minut kumppanikseen koska tahansa. Ero ei kuitenkaan ole helppoa, jos arki muuten sujuu eikä ole riitoja yms.
Mikä siinä eroamisessa on vaikeaa? Ymmärrän kyllä, että jos arki sujuu eikä ole riitoja, niin sitä varmasti helposti jää kuvioon. Mutta onko kysymys myös siitä, ettet halua satuttaa miestä? Onko hän liittoonne tyytyväinen? Voisiko hänelläkin olla parempi tulevaisuus jonkun toisen kanssa, jonkun joka voisi tuoda intohimoa hänen elämäänsä?
Toivon sinulle rohkeutta. Muista, että meillä ei ole kuin yksi elämä ja mitään ei ihminen niin paljon kadu kuolinvuoteellaan kuin elämättä jäänyttä elämää. Kysy itseltäsi, mitä SINÄ haluat. Mikä tekisi SINUT onnelliseksi?
Kiitos kysymästä. Minulla vahvistuu tunne, ettei yhteistä yleistä tarinaa ole, vaan jokaisella on se ikioma. Tarinoiden jakaminen kuitenkin auttaa hahmottamaan omaa tilannetta.
Minä olen jättänyt useita miehiä. Tiennyt aina tykkääväni myös naisista. Tulevaisuutta en tiedä, mutta nyt miehet eivät kiinnosta...
paitsi androgyynityypit. Polvet pehmenee, jos nainen on pukeutunut ja olemukseltaan poikamainen. Feminiinen mieskin saa hyväksyviä katseita.
Olen kuullut muutaman bi-naisen ja lesbon kuvailevan omaa sukupuolisuuttaan ihan eri sanoin ja määrein, mihin on totuttu. Tämä on kiehtovaa ja tuntuu erityisen tärkeältä: mitä jos yhteiskunta yrittää lokeroida ihmiset valmiiksi määriteltyihin lokeroihin. Kamalaa. Kaikki haluamme olla ehjiä ja tykätä itsestämme. Riippumatta.
Olen ollut naimisissa. Avioliitto oli aika karsea kokemus, jo senkin puolesta että tunnepuolella oli aivan tyhjää.
Nainen elämääni tuli (ja meni...) aivan yllättäen, tai ei nyt siis sillä tavalla yllättäen, mutta tunteiden syvyys ja erilaisuus verrattuna miehiä kohtaan kokemaani hätkähdytti. Mutta siis aivan ihanaa, en mieheen vaihtaisi.
Moi!
Mulla on ollut pitempiä suhteita miehiin ja nykyään elän naisen kanssa. Nainen tupsahti elämään aivan yllättäen ja tunteet roihahtivat todellakin aivan puuntakaa. En ollut ennen tätä naista edes ajatellut olevani lesbo, vaikkakin tunne siitä että jotenkin erilainen olen jylläsikin takaraivossa. En ollut tyytyväinen miehen kanssa eläessä moneenkaan seikkaan. Vaikka miesystävissä ei haukkumista olekaan, en tuntenut paikkaani oikeaksi. En pitänyt seksistä, jossa toisen osapuolen tunteet olivat suunnilleen vain fyysisellä puolella. Halusin jotain myös henkisellä puolella syvempää, jonka sitten löysin naisen kanssa.
Heterona on helpompaa elää tässä yhteiskunnassa, se on selvä. Joskus on ollut hetkiä kun olen miettinyt miksi en voinut vain olla hetero ja tyytyväinen silloiseen elämääni, mutta kyllä se niin vain on että ei sellaista elämää voisi elää mikä ei ole itselle tarkoitettu...ainakaan onnellisena.
Vähän yksinkertaistetulta kuulostaa tuo miehen vaihtaminen naiseen. Itse olin pitkässä avioliitossa miehen kanssa. En kadu avioliittoani enkä sen päättymistä. Avioliitosta jäi ihanat lapset, hyviä muistoja ja ex-mies, jonka kanssa olen läheinen ystävä ja jota rakastan kuin veljeä.
En muuten osaa erotella maailmaa hetero- ja ei-heteromaailmaan. Eivätkä sosiaaliset kuvionikaan hirveästi ole muuttuneet. Usein liikutaan exän ja lasten kanssa "perheenä".
takasin... Nainen tuli yllättäin elämääni 20 vuoden avoliiton jälkeen ja näytti suuntani josta jatkaa. Kertaakaan en ole katunut enkä surrut että käännyin.
On kannattanut. Hinta on kyllä ollut kallis, mutta minä kun en koskaan kysy hintaa.
En vaihtanut naiseen, vaan tiettyyn naiseen. Alku oli raskasta lähinnä sen vuoksi, että koko lapsuuden ympäristön ajatusmaailma oli käännettävä ympäri. En tiennyt, että kasvatus vaikuttaa niin syvästi, olin aina pitänyt itseäni oman tien kulkijana ja hieman ulkopuolisena ja erilaisena.
Naisen kanssa eläessä ei ole tuttuja selityksiä, sillä hän tuntee ne. Eikä hän jätä sinua rauhaan ja yhtään kiveä kääntämättä, ei unohda ja lähde kavereiden kanssa matsiin ja kaljalle. Nainen ei päästä sinua helpolla.
Sen sijaan ympäristö ei tunne sinun elämääsi. Tädit ei lohduta, että "sellaisia ne miehet on", ja " se delez on niin herttainen nainen ja hyvä vaimo, mitenkähän se jaksaa".
Onni on pakahduttava ja se salpaa hengityksen, mutta saat tottua siihen, että se on muille näkymätön. Katsot hänen niskaansa Stockmannin liukuportaissa ja sydämesi pysähtyy, kauneus pyörryttää, mutta liukuportaat menevät eteenpäin. Maailma ei lakkaa pyörimästä eikä vaihda pyörimissuuntaa, se olet sinä, joka olet siinä väärin päin.
Jos sen kaiken kestää, niin sitten se kannattaa. Jos maailma koostuu kovin paljon sosiaalisista kuvioista, lomista, tyttöjen illoista, sukujuhlista ja trendikkäistä tapaamisista, joissa imago on tärkeä, voi olla vaikeampaa. Silloin on ainakin kovin tärkeää, että on se yksi ja tietty, joka antaa merkityksen kaikelle ja jaksaa vierellä.
Se ei pelaa, joka pelkää. Tulosta vaan ei voi etukäteen suunnitella. Onnea matkaan.
Olen juuri eroprosessissa ihanasta miehestä, jonka kanssa olen sinnitellyt 6 vuotta. Rakastan mutta en koskaan ollut rakastunut. Ero on supervaikea, vaikka kumpikaan ei ole ollut pitkään aikaan onnellinen. Eilen vietimme viimeisen illan yhdessä ja se oli läheinen ja lohduttava. Täyttä totuutta en voisi koskaan kertoa sillä miehelläni on jo yksi vastaava kokemus naiseen rakastuvasta tyttöystävästä. Se olisi varmaan liian julmaa. Ehkä aliarvioin hänet?
Tapasin elämäni naisen vuosi sitten ja kaikki lukot avautuivat. En edes ollut odottanut näitä tunteita olemassaolevankaan, saati naista kohtaan. Toisaalta minulla ei ole ollut silmiä ja sydäntä ketään muuta (naista tai miestä) kohtaan rakastumiseni jälkeen. Elämä mieheni kanssa tuntui itsepetokselta, ja vasta nyt olen valmis. Nyt odotan muuttolintuni paluuta kotiin usean kuukauden erossaolon jälkeen jännityksellä, emme ole vielä testanneet tunteidemme kantavuutta ja syvyyttä, olemme vasta keskustelemalla tunnustaneet tunteemme.
Pelkään heittäytyä tuntemattomaan, mutta en ole ikinä ollut näin varma tunteistani kuin olen nyt kaunotartani kohtaan.
parisuhteessa miehen kanssa, naimisissa ja lapsiakin on. Mutta pari vuotta sitten löysin ihana naisen ja rakastuin täydellisesti häneen, enkä tilannetta vaihtaisi missään nimessä. En kaipaa heterosuhdetta.