Viime keväänä pistin tämmöisen aloituksen,niin oli kaikenlaista mukavaa muistelemista monella.
Nyt on tullut uusia kirjoittajia mukaan,niin ajattelin,että olisi kiva taas muistella ,miltä
tuntui joku asia,ensikerran tehtynä.Tulkaahan muistelemaan...Kyllä sitä aika varhaisesta lapsuudesta jää mieleen jo kaikenlaista,mitä on tapahtunut...Muistan,kun ensimmäisen kerran söin banaania,voi että oli pahanmakuista,ihan kuin saippuaa...Kesti kauan,ennenkuin se makuelämys häipyi mielestäni.Sitten pikkuhiljaa unohtui ja pystyin ostamaan niitä...Tässä pieni esimerkki vaan. Mukavaa päivänjatkoa..Iloa! t.Irkku
Nyt on tullut uusia kirjoittajia mukaan,niin ajattelin,että olisi kiva taas muistella ,miltä
tuntui joku asia,ensikerran tehtynä.Tulkaahan muistelemaan...Kyllä sitä aika varhaisesta lapsuudesta jää mieleen jo kaikenlaista,mitä on tapahtunut...Muistan,kun ensimmäisen kerran söin banaania,voi että oli pahanmakuista,ihan kuin saippuaa...Kesti kauan,ennenkuin se makuelämys häipyi mielestäni.Sitten pikkuhiljaa unohtui ja pystyin ostamaan niitä...Tässä pieni esimerkki vaan. Mukavaa päivänjatkoa..Iloa! t.Irkku
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kansakoulun ensimmäisellä meidän luokalle tuli uusi poika, Tapani, kiharatukkainen ja hiukan villin sorttinen, johon oitis salaa ihastuin. Meillä oli samaan suuntaan parin kilometrin kotimatka, jota mennä vetkuteltiin ainakin tunti . Talvella nuoskakelien tultua Tapani alkoi heitellä meitä tyttöjä lumipalloilla, ja mehän vastattiin. Sainkin mojovan osuman häneen naamaansa ja siitä suivaantuneena hän antoi kunnon lumipesun ja lumipusun.
Tapasimme luokkakokouksessa toissa kesänä ja kumpikin muisti hyvin ensimmäisen pusunsa. Tapanin kiharoista oli jäljellä vain tonsuuri pään ympärillä.
Perheeseemme syntyi kaksoset. Äiti sairastui pahasti, veritulpat ja säärihaavat molemmissa jaloissa. Tuikea valkoesiliinainen tuli hoitajaksi. Hän teki banaanisosetta ja minä 4-vuotias vesi kielellä pyysin banaania. "Ei, niitä annetaan vain vauvoille !"
Silloin ensi kerran jäin ilman.
Kun ensikerran tein tuttavuutta jäätelön kanssa.
Olimme junamatkalla. Isäni osti 2 niitä pahvitörppöjä. Joissa sillon niitä myytiin.
Niistä kahdesta jaettiin koko suurperheen kesken.
Tikulla jokaiselle suuhun,,eipä silloin ehtinyt pahemmin edes maistaa, mitä se oli.
Eka kerta kuitenkin!
Tuli mieleeni, kun ensi kerran luulin rakastuneeni.
Olin maalla serkkuni luona. Vuosi oli jotain 1950 - 52.
Siellä rakastuin naapurin isäntään. Myöhemmin tulin siihen tulokseen, että se varmaan johtui sen isännän punaisesta traktorista. Oli se komea, se traktori.
Muistan vieläkin ensi ihastukseni. Olin kahdentoista ja pelattiin sinä kesänä joka ilta polttopalloa ison talon mailla. Siellä olimme koko kylän vekarat ikähaarukka 10 – 14 vuotta. Joukossa oli myös Lasse, minua puoli vuotta nuorempi ja luokkatoveri vielä silloin. Oli se vaan niin ihana poika.
Ihastus oli molemminpuolinen ja loppu kesästä sain häneltä elämäni ensimmäisen suukon.
Tiet erosivat, minä menin saman syksynä oppikouluun ja pallopelit loppuivat iltojen pimetessä.
Lasse lähti myöhemmin elämässään merille, enkä tiedä hänen kohtalostaan sen enempää
muistikuvia, kun pihallamme pelasimme pesäpalloa.
Asuin kerrostalossa ja iso piha oli pensasaidan ympäröimä.
Kadun lapset 10 ikävuoden molemmin puolin tulivat pihaamme pelaamaan milloin mitäkin peliä ja kai vaan juttelemaankin.
Isommat pojatkin pyrkivät väliin peleihimme, joskus piirileikkiäkin pyörimme.
Muistan Tv:een uutistelukijan aikaisemmilta vuosilta(pitkäaikaisen ja tykätyn) siellä hänkin mukana pyöri.
Silloin oli kaikki niin vilpitömän viatonta, lapset oli lapsia, nuoret nuoria, ei tarvinnut aikuista leikkiä.
Kotiintulo oli kello 20.00.
Muistan,kun sain elämäni ensimmäiset omat sukset.
Olin ehkä 6v.Joulu aamuna Aholan Kalle "ukko" toi ne. Oli puuseppä,ja oli valmistanut ne aikuisten vanhoista suksista pienentämällä.
Tuntui tosi hyvältä saada omat sukset,joilla oli varmasti käyttöä. Kiitokset siitä vielä Aholan Ukolle.
Minulla ei ole koskaan lapsena ollut suksia.
Kävin Aleksis Kiven kansakoulua ja onneksi oli
iso koulu ja siellä oli semmoinen suksilainaamo..Teimme joskus retkiä Munkkiniemeen ja siellä oli semmoinen hiihtomaja,jossa myytiin
munkkia ja kuumaa mehua..Opettaja ystävällisesti osti minulle semmoiset.Hiihtäminen oli ihan kivaa,en tainnut oikein osata,kun ei niitä retkipäiviä,niin usein ollut..Ei tästä mitään
traumoja ole jäänyt.. Hei taas!
minäkin sain ensimmäiset sukseni .
Minulla oli tosi kiva isosisko , ja hän oli jo työssä ,niistä pienistä rahoistaan hän minulle osti sukset.
Niillä sitten koulujen välisissä hiihtokilpailuissa sain viidennen palkinnonkin ,kirjan .
Kaaduinkin jossain mäessä ,ja hiki oli ,sen muistan kuin eilisenpäivän.
Toiset sukseni ostinkin sitten omasta tilistä.
Olen aina ollut sellainen kova liikkumaan ,joka on vieläkin pysynyt samana.
Suksille en ole mennyt enään kahteen vuoteen .
Mutta laskettelin "mutkamäessäkin " vielä yli viiskymppisenä.
Kaikki ajallaan ,nyt on mukava kun pääsee vielä omilla jaliollaan liikkeelle.
Kun ensikerran hiihdin kilpaa, olin 10 vuotias.
Maalaiskoulun oppilaan hiihtoasu juuri sodan päätyttyä oli se, mikä oli tunneilla yllä. Yksivärinen villakangasleninki, kyläompelijan ompelema, pienikukallinen puoliessu, jossa pyöristetty reuna ja kapea rimpsu reunassa, harmaat villasukat, monosukat ja monot. Päässä oli poronnahalla osittain päällystetty lakki, solmittu leuan alta, päällä villatakki.
Palkinnon sijaan tuli pelkkää kunniaa.
kun hain ensimmäistä työpaikkaani..Yhteen firmaan
asiatytöksi (en voi kirjoitaa nimeä tietenkään).
Olin 14v. ja jono oli rapussa pitkä..Ajattelin,
että en varmasti saa sitä. Oli vuonna -52.No pääsin, kun tunsin kaupungin,kuin omat taskuni,oli se etu minulla. Kiva kesä,oli olympialaiset ja paljon erimaalaisia ihmisiä
kaduilla.Firma oli ruotsinkielinen,mutta pärjäsin,kun olin koko ikäni kuunnellut ruotsin-
kieltä kotona ja ymmärsin hyvin sitä..Kotona en yhtään paljastanut,että ymmärsin,kun juuri siksi puhuivat sitä,etten olisi kaikkia asioita tiennyt.
Kyllä ,me aikuiset ,olemme outoja.Eikö totta?
Siellä työpaikassa olinkin sitten 10 vuotta..
Olikin kuin toinen koti..Jatketaan juttuja..
olympia kesänä , etpäs tullut irkku katsomaan, minulla oli kova koti ikävä, 14 minäkin.
Muistan olleeni viimeinen alakoulun hiihtokilpailussa, tietenkin,,,, hame kai se minullakin, eihän silloin liioin vaatteita kunnolla ollut.
Paikka oli Viiala.
Siellä oli venäläisten vankileiri, siskoni kävi aidan takana ruokaa viemässä.
En muista itse käynyt, no olinkin silloin alakoulukas.
Minäkin. 13 V.Hiihtokilpailuissa, karsittiin lähtijöitä koulujen väliseen kilpaan.
Niin hiihdettiin 3km. mekot, esiliinat, päällä, villasukat monoissa. kai se jokin takkikin oli. Minua oli isoveljeni kirittämässä, hiihti edellä ja antoi veljellisiä ohjeita.
Elämäni paras hiihtosaavutus 3:s sija.
Jouduin lähtemään koulujen väliseen kilpaan.
jossa sijoitus huono,, en edes muista, varmaan viimeinen.......
Paikka oli pohjanmaalla, lähellä Seinäjokea, jossa silloin asuimme.
Silmäs näin,niin luulin auringon paistavan.
Ja.Kun ensi kerran äänes kuulin,luulin lintujen laulavan.
Mutta.
Silloin oli silloin,ja nyt on nyt.
Jatka vain samaan malliin, elämässä eteenpäin, peruutuspeiliin katselemalla.