Sudenmarja
Tunnen ukon katseen selässäni sulkiessani ulko-oven ja kävellessäni pihan poikki. Otan pyörän telineestä, hyppään satulaan ja annan lämpimän tuulen hulmuttaa helmoja ja hiuksia. Päästessäni pois ihmisten ilmoilta rauhoitun. Metsä vetää minua syliinsä, suojaansa turvaan.
Jätän pyörän ojan heinikkoon hiljaisen tien varteen ja astun loppukesän auringon lämmittämään metsikköön. Tuttu polku vie pihlajan alta joen rantaa pitkin, valo pilkehtii polulle oksien välistä. Rauhaa minä kaipaan ja vapautta.
Painajaiseni alkoi, kun muutin uuteen asuntoon. Se on vanha, hyvin remontoitu rivitalokaksio rauhallisella paikalla. Jatkoin siellä onnellisena edellisen asukkaan jättämän kukkapenkin hoitamista. Viereisessä huoneistossa asuu vanhahko mies yksin. Aluksi mies vaikutti mukavalta, mutta sitten huomasin pahantahtoisuuden, joka hänen kohteliaisuutensa läpi loisti. Hän on oikea kiusankappale, kulkee järjestyssääntölapun kanssa valittamassa kaikille kaikesta, asiallisesti ja ilman asiaa. Hänellä on aikaa seurata muiden tulemisia ja menemisiä, udella kaikkien kuulumiset. Hän kiusaa naapureiden kissoja, tekee pientä jäynää kaikille ja kasvotusten milloin hymyilee, milloin muka murhemielin esittää vastalauseita huonosta käyttäytymisestä. Hiljaisuus alkaa kello 23, minulle hän valitti siitä, että olin pessyt hampaita lauantain ja sunnuntain välisenä yönä puoli kahden aikaan.
Eräänä iltana huomasin ukon kiiluvan silmän verhojen raossa. Ukolla on tapana kuunnella salaa keskusteluja, hän hiippailee avoimien ikkunoiden lähettyvillä ja kuuntelee (luullakseni) salaa, kun luonani on ystäviä käymässä. Kukaan ei oikein ota uskoakseen juttua, ei ainakaa sitä, että minä kuulin vahingossa hänen kertovan naapurin tädille, että minua sietäisi varoa, minä olen niitä naisia, jotka pitävät enemmän naisista kuin miehistä. Hän oli kuunnellut salaa keskusteluja ystävättäreni kanssa, nähnyt kuinka hän lähti aamulla asunnostani ja kuinka halasimme erotessamme.
Riidenmarja, lehtokuusama, paatsama... Musta konnanmarja.
Sudenmarja.
Katselin suolle ja näin suonsilmäkkeen pohjattoman katseen. Heilautin sille kättäni. Mummo meni sinne, minun äitini äiti, joka oli koko lapsuutensa asunut näissä metsissä. Hän karkasi vanhainkodista ja tuli tänne, palasi lopullisesti kotiinsa. Käydessäni viimeistä kertaa mummon luona vanhainkodilla hän istuin sängyn laidalla kuin pieni lintu ja viserteli sekavia sanoja: Riidenmarja, se avun antaa, sudenmarjaa suuhun pannaan. Lehtokuusama, hellii paatsama. Tyyntyy paha...
Joki solisee, auringonläiskässä näen pienten kalojen uivan kivien väleihin. Korppi lentää huutaen ylitseni.
Palaan tienvarteen mummon lapsuusmökin raunoiden ohitse. Sielläkin kasvaa sudenmarja, savupiipun mustuneessa kainalossa.
Mansikoita, mustikkaa, vadelmaa, tilkka mustaa uutetta.
Takapihan aurinkotuoliin kirja sylissä, muutama minuutti ja ukon naama työntyy pensaiden välistä.
- Mukavat ilmat, se hörähtää.
- Ehkä liian kuuma, vastaan ja juon lasistani kulauksen viileää mehua.
-Haluatko maistaa, kysyn. - Hain juuri vadelmia maalta.
- No tottahan toki, ukko murahtaa ja astuu pihalleni peukalot vyölenkeissä. Sen pienet ahnaat silmät vaeltavat vartalollani, kaadan mehua lasiin. Mies ottaa sen ja maistaa.
- Ihan hyvää.
- Siinä on myös mansikkaa ja mustikkaa, selitän. Tumma neste katoaa kurkkuun aataminomenan nytkähdysten saattelemana.
Vilkaisen kelloa, täytyy mennä. - Työt odottavat.
Tekee mieleni sanoa hyvästi, mutta kerään kannun ja lasit pöydältä ja menen keittiöön pesemään ne. Mitään jälkiä ei saa jäädä. Onneksi kukaan ei nähnyt ukkoa pihallani.
Lehtien alkaessa kellastua naapuriin muuttaa tumma kaunis tyttö, jolla on ystävällinen hymy. - Minä olen Marja Susi. Toivottavasti meillä synkkaa hyvin.
Kommentteja!!
Tunnen ukon katseen selässäni sulkiessani ulko-oven ja kävellessäni pihan poikki. Otan pyörän telineestä, hyppään satulaan ja annan lämpimän tuulen hulmuttaa helmoja ja hiuksia. Päästessäni pois ihmisten ilmoilta rauhoitun. Metsä vetää minua syliinsä, suojaansa turvaan.
Jätän pyörän ojan heinikkoon hiljaisen tien varteen ja astun loppukesän auringon lämmittämään metsikköön. Tuttu polku vie pihlajan alta joen rantaa pitkin, valo pilkehtii polulle oksien välistä. Rauhaa minä kaipaan ja vapautta.
Painajaiseni alkoi, kun muutin uuteen asuntoon. Se on vanha, hyvin remontoitu rivitalokaksio rauhallisella paikalla. Jatkoin siellä onnellisena edellisen asukkaan jättämän kukkapenkin hoitamista. Viereisessä huoneistossa asuu vanhahko mies yksin. Aluksi mies vaikutti mukavalta, mutta sitten huomasin pahantahtoisuuden, joka hänen kohteliaisuutensa läpi loisti. Hän on oikea kiusankappale, kulkee järjestyssääntölapun kanssa valittamassa kaikille kaikesta, asiallisesti ja ilman asiaa. Hänellä on aikaa seurata muiden tulemisia ja menemisiä, udella kaikkien kuulumiset. Hän kiusaa naapureiden kissoja, tekee pientä jäynää kaikille ja kasvotusten milloin hymyilee, milloin muka murhemielin esittää vastalauseita huonosta käyttäytymisestä. Hiljaisuus alkaa kello 23, minulle hän valitti siitä, että olin pessyt hampaita lauantain ja sunnuntain välisenä yönä puoli kahden aikaan.
Eräänä iltana huomasin ukon kiiluvan silmän verhojen raossa. Ukolla on tapana kuunnella salaa keskusteluja, hän hiippailee avoimien ikkunoiden lähettyvillä ja kuuntelee (luullakseni) salaa, kun luonani on ystäviä käymässä. Kukaan ei oikein ota uskoakseen juttua, ei ainakaa sitä, että minä kuulin vahingossa hänen kertovan naapurin tädille, että minua sietäisi varoa, minä olen niitä naisia, jotka pitävät enemmän naisista kuin miehistä. Hän oli kuunnellut salaa keskusteluja ystävättäreni kanssa, nähnyt kuinka hän lähti aamulla asunnostani ja kuinka halasimme erotessamme.
Riidenmarja, lehtokuusama, paatsama... Musta konnanmarja.
Sudenmarja.
Katselin suolle ja näin suonsilmäkkeen pohjattoman katseen. Heilautin sille kättäni. Mummo meni sinne, minun äitini äiti, joka oli koko lapsuutensa asunut näissä metsissä. Hän karkasi vanhainkodista ja tuli tänne, palasi lopullisesti kotiinsa. Käydessäni viimeistä kertaa mummon luona vanhainkodilla hän istuin sängyn laidalla kuin pieni lintu ja viserteli sekavia sanoja: Riidenmarja, se avun antaa, sudenmarjaa suuhun pannaan. Lehtokuusama, hellii paatsama. Tyyntyy paha...
Joki solisee, auringonläiskässä näen pienten kalojen uivan kivien väleihin. Korppi lentää huutaen ylitseni.
Palaan tienvarteen mummon lapsuusmökin raunoiden ohitse. Sielläkin kasvaa sudenmarja, savupiipun mustuneessa kainalossa.
Mansikoita, mustikkaa, vadelmaa, tilkka mustaa uutetta.
Takapihan aurinkotuoliin kirja sylissä, muutama minuutti ja ukon naama työntyy pensaiden välistä.
- Mukavat ilmat, se hörähtää.
- Ehkä liian kuuma, vastaan ja juon lasistani kulauksen viileää mehua.
-Haluatko maistaa, kysyn. - Hain juuri vadelmia maalta.
- No tottahan toki, ukko murahtaa ja astuu pihalleni peukalot vyölenkeissä. Sen pienet ahnaat silmät vaeltavat vartalollani, kaadan mehua lasiin. Mies ottaa sen ja maistaa.
- Ihan hyvää.
- Siinä on myös mansikkaa ja mustikkaa, selitän. Tumma neste katoaa kurkkuun aataminomenan nytkähdysten saattelemana.
Vilkaisen kelloa, täytyy mennä. - Työt odottavat.
Tekee mieleni sanoa hyvästi, mutta kerään kannun ja lasit pöydältä ja menen keittiöön pesemään ne. Mitään jälkiä ei saa jäädä. Onneksi kukaan ei nähnyt ukkoa pihallani.
Lehtien alkaessa kellastua naapuriin muuttaa tumma kaunis tyttö, jolla on ystävällinen hymy. - Minä olen Marja Susi. Toivottavasti meillä synkkaa hyvin.
Kommentteja!!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jopas oli. Huh. Riemastuttava loppu. Tämä sai hyvälle tuulelle. Oikein hauska. Tyylillisestikin varsin sujuva. Pidin kyllä paljon, tässä oli hyvää ulottuvuutta, kun mukaan tuli vanhainkoti-taustaa ja muuta.
"Sielläkin kasvaa sudenmarja, savupiipun mustuneessa kainalossa".
ihana juttu! Mahtavia kuvauksia ja loppuratkaisu tuntui hyvältä. Mukavalla tavalla kirjoitettu ja hauskaa ja kevyttä luettavaa.. Kirjoita lisää, niin varmasti luen... :)