Juhannus... Juna töksähtelee raiteiden pieniin koloihin, josta kuulu ääni olen niin monet kerrat kuunnellut, että tiedän mitä on helvetti junahenkilökunnan näkökulmasta katsottuna. Rypistelen lippua kädessäni, katse harhailee ympäri vaunua. "Perkele.", mietin, "Eikä löydy yhtään humalaista". Nyt on juhannus. "Juhla, jossa on suorastaan kansalaisvelvollisuus hukkua mökin omaan kalalampeen sepalus auki ilman, että kukaan huomaa mitään ennen kuin viinat loppuu". Havahdun taas... Kävelen täynnä toivoa ja sisältä tulevaa uhoa. Asioita, joita pitää päästää ulos jossakin vaiheessa. Muuten kärsii. Kärsii niin, että naapurin iloinen tervehdys saa vastakaikua oikeankäden keskisormesta ja perheenjäsenet vihaisen "turpa kiinni" puuskahduksen ovella. Kravatti laitetaan Rambo-nauhaksi ja suunnataan viinakaapin ovelle. Sitä on oikea juhannus. Kesän juhla. Sitä, että kaikki vuoden kuona ja muu nimeltä mainitsematon aines pään sisältä ryypätään pois. Vituttaa. Lapsilla loma ja itse niska limassa paahdat töissä ja kotona vaimo valittaa. Suhde ei toimi ja kommunikointi kyvyt ovat tasolla nolla. Jossain lähempänä kuoleman hiljaisuutta kuin intuitiivista keskustelua.
Kaupunki on melkein tyhjä. Tietysti ovat olemassa taksit. Taksikuskit, jotka kuljettavat henkilöitä kysymättä "Mitäs te siellä teette". Henkilöt, jotka uhraavat aikaansa toisten asioille. Tietenkin hyvää maksua vastaan. Näillä maanteiden huorilla on myös omat tarinansa. Jokaisella on tarina. Synkimmät salaisuudet, joita ei voi kertoa. Salaisuuksia, jotka kylminä ja synkkinä purevat sielun puhki ja rehentelevät toisilleen saavutuksillaan. Salaisuuksia, joilla on tiensä päästä ihmisen sisimpään polttamaan sitä kuumalla silitysraudalla. Jättäen sinne mustia kolmion muotoisia jälkiä.
Palataanpa taaksepäin. Aina siihen asti kun olin vasta nuori. Olin rakastunut. Ensimmäistä kertaa tunsin, että haluan antaa kaikkeni tälle rakkauteni kohteelle. Kaikki hyvin. Kunnes. Sain tietää tämän ihanan olennon pettäneen minua. En tiedä kumpi tuntui pahemmalta: se, että kuvitelmani täydellisestä rakkaudesta mureni vain minuuteissa murentaen minut siinä mukana vai se, että rakkaallani oli olemassa periaate, että ”kerrasta poikki”. Tarkoittaen sitä, että ensimmäisen kerran jälkeen ei ole enää tulevaisuutta ja on aika siirtyä uusiin haasteisiin. Nuoruus on julmaa! En enää koskaan sen jälkeen ole ihmetellyt miksi nuoret juovat kohtuuttomasti alkoholia tai kokeilevat huumeita. Täydellistä rakkautta ei ole. On vain niitä jotka selviytyvät ja niitä jotka eivät. Vaimonikaan ei tiedä miten lähellä ylösnousemusta olin tuona aikana. Nämä ovat asioita, jotka tulevat mieleen aina silloin tällöin kun vähiten odottaa. Lyöden maahan kun on jo lyöty. Silloin annoin lupauksen heittäytymättä täysin rakkauden pyörteisiin. Enkä ole vielä tänäkään päivänä rikkonut tuota lupausta. Naimisiin menin lähinnä siitä syystä, että se on normaalia ja odotettavaa. Vaimolleni en ole koskaan kyennyt sanomaan niitä kahta sanaa ”rakastan sinua”. Olen hukannut ne jonnekin sinne mihin vajosin nuoruudessa enkä kykene löytämään niitä enää. Ei ole niin vaikeaa elää tunteettomana kun siihen ensin tottuu ajattelin. Tein pahimman virheen mitä voi ja totuin siihen.
Takaisin nykyaikaan. Taksi kurvaa koti pihaan. Piha ja samalla koko kortteli tuntuvat autioilta. Tuntuu jopa liian hiljaiselta.
Jatkuu taas kun aika sallii... hitaasti mutta varmasti
Kaupunki on melkein tyhjä. Tietysti ovat olemassa taksit. Taksikuskit, jotka kuljettavat henkilöitä kysymättä "Mitäs te siellä teette". Henkilöt, jotka uhraavat aikaansa toisten asioille. Tietenkin hyvää maksua vastaan. Näillä maanteiden huorilla on myös omat tarinansa. Jokaisella on tarina. Synkimmät salaisuudet, joita ei voi kertoa. Salaisuuksia, jotka kylminä ja synkkinä purevat sielun puhki ja rehentelevät toisilleen saavutuksillaan. Salaisuuksia, joilla on tiensä päästä ihmisen sisimpään polttamaan sitä kuumalla silitysraudalla. Jättäen sinne mustia kolmion muotoisia jälkiä.
Palataanpa taaksepäin. Aina siihen asti kun olin vasta nuori. Olin rakastunut. Ensimmäistä kertaa tunsin, että haluan antaa kaikkeni tälle rakkauteni kohteelle. Kaikki hyvin. Kunnes. Sain tietää tämän ihanan olennon pettäneen minua. En tiedä kumpi tuntui pahemmalta: se, että kuvitelmani täydellisestä rakkaudesta mureni vain minuuteissa murentaen minut siinä mukana vai se, että rakkaallani oli olemassa periaate, että ”kerrasta poikki”. Tarkoittaen sitä, että ensimmäisen kerran jälkeen ei ole enää tulevaisuutta ja on aika siirtyä uusiin haasteisiin. Nuoruus on julmaa! En enää koskaan sen jälkeen ole ihmetellyt miksi nuoret juovat kohtuuttomasti alkoholia tai kokeilevat huumeita. Täydellistä rakkautta ei ole. On vain niitä jotka selviytyvät ja niitä jotka eivät. Vaimonikaan ei tiedä miten lähellä ylösnousemusta olin tuona aikana. Nämä ovat asioita, jotka tulevat mieleen aina silloin tällöin kun vähiten odottaa. Lyöden maahan kun on jo lyöty. Silloin annoin lupauksen heittäytymättä täysin rakkauden pyörteisiin. Enkä ole vielä tänäkään päivänä rikkonut tuota lupausta. Naimisiin menin lähinnä siitä syystä, että se on normaalia ja odotettavaa. Vaimolleni en ole koskaan kyennyt sanomaan niitä kahta sanaa ”rakastan sinua”. Olen hukannut ne jonnekin sinne mihin vajosin nuoruudessa enkä kykene löytämään niitä enää. Ei ole niin vaikeaa elää tunteettomana kun siihen ensin tottuu ajattelin. Tein pahimman virheen mitä voi ja totuin siihen.
Takaisin nykyaikaan. Taksi kurvaa koti pihaan. Piha ja samalla koko kortteli tuntuvat autioilta. Tuntuu jopa liian hiljaiselta.
Jatkuu taas kun aika sallii... hitaasti mutta varmasti
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.