Nämä sanat

... että mies ottaa marttyyri-kruunun kannettavakseen, kuten esim. tuossa yksioikoisessa runoelmassa on tehty. Naiset eivät syyllisty vastaavaan vaan syventyvät asiaan filosofoimalla. Jos tuo marttyyri-elementti puuttuisi, niin silloin tuo voisi olla myös naisen kyhäelmä.

Tämä lienee jokin arvauskisa. Mielenkiinnolla seuraamme mikä on vastaus kysymykseen.

VihanKohde kirjoitti:

... että mies ottaa marttyyri-kruunun kannettavakseen, kuten esim. tuossa yksioikoisessa runoelmassa on tehty. Naiset eivät syyllisty vastaavaan vaan syventyvät asiaan filosofoimalla. Jos tuo marttyyri-elementti puuttuisi, niin silloin tuo voisi olla myös naisen kyhäelmä.

Tämä lienee jokin arvauskisa. Mielenkiinnolla seuraamme mikä on vastaus kysymykseen.

Lue lisää

oikea vastaus...
Onko sitä edes?
Miksi se täällä pitäisi päättää?

Kaksi vaihtoehtoa mies/nainen.
Vastaan, että, kyllä varmasti!

Hopeakampa kirjoitti:

oikea vastaus...
Onko sitä edes?
Miksi se täällä pitäisi päättää?

Kaksi vaihtoehtoa mies/nainen.
Vastaan, että, kyllä varmasti!

Ketjun aloittaja kysyi millaisia tuntoja herättää ja onko kyseessä mies vain nainen.

Satuin tähän paikalle vahingossa ja aloin arvuuttelemaan. Eipä tässä sen kummempia intressejä.

VihanKohde kirjoitti:

... että mies ottaa marttyyri-kruunun kannettavakseen, kuten esim. tuossa yksioikoisessa runoelmassa on tehty. Naiset eivät syyllisty vastaavaan vaan syventyvät asiaan filosofoimalla. Jos tuo marttyyri-elementti puuttuisi, niin silloin tuo voisi olla myös naisen kyhäelmä.

Tämä lienee jokin arvauskisa. Mielenkiinnolla seuraamme mikä on vastaus kysymykseen.

Lue lisää

Mielenkiintoisia näkemyksiä. Sinun silmissäsi siis miehinen hahmo. Jonkun toisen mielestä voisi olla nainen. Ja marttyyrikruunu...

Itse asiassa en muista ajattelinko hahmon mieheksi vai naiseksi... ehkä mielikuvieni hautausmaa oli niin sumuinen, etten edes saanut selvää....

Runon ohessa oli muistiinpanoja:

"Oli vain kuva ihmisestä, joka jää paikoilleen. Ei osaa lähteä. Jää roikkumaan vääriin asioihin. Huutaa hiljaisesti. Käyttää voimansa vihaamiseen. Käyttää voimansa jonkin sellaisen rakastamiseen, mitä ei ole olemassakaan. Turhia tunteita, eikä kuitenkaan. Kaikki mitä olet, on oikein. Kaikki on tie jonnekin.

Näin sen kuvana, kuulin ihmisen ajatukset, hiljaiset tuskanhuudot... siinä vaiheessa, kun viha ja katkeruus on muuttumassa suruksi ja matka voi jatkua. Sivustakatsojana, ei omakohtaisesti. Ja kuitenkin ihminen on ihminen, toinenkin. Samanlainen. Elävä. Tunteva. Niin minäkin."

Eli jos tällaisia asioita haluaisi lukijalle välittää, niin kannattaisi ehkä valita sanansa ja esitystapansa toisin... Taisi olla ensimmäinen kerta kun olin runosta jotain selitystä laatinut. Pyrin siis mahdollisimman vähin sanoin luomaan kuvan. Voisihan hauta olla myös vertauskuvallinen ja tunteet siis ristiriitaisia... Jokainenhan kyllä saa oman tulkintansa tekstistä tehdä ja tekeekin, sehän tästä oikeastaan tekeekin niin mielenkiintoista: mikään ei ole itsestään selvää.

Mutta eikö se stereotypia ole nimenomaan sellainen, että naiset heittäytyvät marttyyreiksi ja miehet porskuttavat suhteesta toiseen sen kummemmin tunteilematta? No, stereotypiat tietenkin kannattaa jättää omaan arvoonsa...

mitä kertoo? kirjoitti:

Mielenkiintoisia näkemyksiä. Sinun silmissäsi siis miehinen hahmo. Jonkun toisen mielestä voisi olla nainen. Ja marttyyrikruunu...

Itse asiassa en muista ajattelinko hahmon mieheksi vai naiseksi... ehkä mielikuvieni hautausmaa oli niin sumuinen, etten edes saanut selvää....

Runon ohessa oli muistiinpanoja:

"Oli vain kuva ihmisestä, joka jää paikoilleen. Ei osaa lähteä. Jää roikkumaan vääriin asioihin. Huutaa hiljaisesti. Käyttää voimansa vihaamiseen. Käyttää voimansa jonkin sellaisen rakastamiseen, mitä ei ole olemassakaan. Turhia tunteita, eikä kuitenkaan. Kaikki mitä olet, on oikein. Kaikki on tie jonnekin.

Näin sen kuvana, kuulin ihmisen ajatukset, hiljaiset tuskanhuudot... siinä vaiheessa, kun viha ja katkeruus on muuttumassa suruksi ja matka voi jatkua. Sivustakatsojana, ei omakohtaisesti. Ja kuitenkin ihminen on ihminen, toinenkin. Samanlainen. Elävä. Tunteva. Niin minäkin."

Eli jos tällaisia asioita haluaisi lukijalle välittää, niin kannattaisi ehkä valita sanansa ja esitystapansa toisin... Taisi olla ensimmäinen kerta kun olin runosta jotain selitystä laatinut. Pyrin siis mahdollisimman vähin sanoin luomaan kuvan. Voisihan hauta olla myös vertauskuvallinen ja tunteet siis ristiriitaisia... Jokainenhan kyllä saa oman tulkintansa tekstistä tehdä ja tekeekin, sehän tästä oikeastaan tekeekin niin mielenkiintoista: mikään ei ole itsestään selvää.

Mutta eikö se stereotypia ole nimenomaan sellainen, että naiset heittäytyvät marttyyreiksi ja miehet porskuttavat suhteesta toiseen sen kummemmin tunteilematta? No, stereotypiat tietenkin kannattaa jättää omaan arvoonsa...

Lue lisää

Jos hypätään runosta ulos, tekstin ulkopuoliseen todellisuuteen... En osannu ajatella, että tekijä kirjoittaisi itsestään. Jollain tapaa tunsin varsin selvästi että runo on fiktio, kuvitelma, vaikka kirjoittaja jossain määrin ja jollain tapaa siinä käsittelee myös omia tunteita. Näin lyhyen runon perusteella en vielä osannu luoda mielikuvaa millaisista tunteista on (tekijän omakohtaisella tasolla) kyse.

Otin kyllä huomioon että kirjoittaja saattaa olla nainen joka runon päähenkilön eli miehen tunteeseen ja tilanteeseen samaistuen käsittelee jotakin omassa parisuhteessa ollutta tai olevaa, peilaten tilanteita toisen asemaan eläytyen, ja muitakin vaihtoehtoja kävi mielessä, itse asiassa mikään ei tuntunut täysin mahdottomalta.

Kuitenkin olen nyt yllättynyt... Luontevin mielikuva oli, että runo on miehen kirjoittama kuvitelma, jossa päähenkilönä on mies naisen haudalla...

Jaa että nainen...

Tämäpäs mukavaa. Pidän yllätyksestä. Se laittaa tarkastelemaan omia mielikuvia uudelta kantilta.

Kiva että laitoit muistiinpanot näkyville.
> Näin sen kuvana, kuulin ihmisen ajatukset, hiljaiset huudot. <

Muistiinpanoissasi on paljon miellyttävää... Jos sallit, että kerron... Niiden yleissävy on miellyttävä. Ne kielivät voimakkaista tunteista ja samalla halusta ymmärtää. Etsiä vaikeissakin asioissa sillä tapaa elämänmyönteinen näkökulma ettei koskaan jäisi kiinni vihaan?

En kokenut myöskään runoa katkerana tai vihamielisenä, vaikka runon kuvaaman päähenkilön (mielestäni edelleenkin mies) tunnetila, mikä runossa on kuvattu, on katkera; katkeruuden sävyttämä sekoitus kaipausta ja vihaa. Päähenkilön tunnetila (mielikuvana, jonka siitä loin) tuntui vastenmieliseltä, mutta samalla kipeältä ja herätti halua ymmärtää, mennä lähelle. Pohdiskelin, että luultavasti se on runon kirjoittajan tarkoituskin: laittaa samaan runoon ristiriitaisia tunne-elementtejä, joiden kautta voisimme eläytyä (vastenmielisenkin) ihmisen asemaan?

No, eläydyin fiktiivisen runohenkilön tilanteeseen siinä määrin, että toivoin että tuo katkeruuden ja vihan alta kuultava halu itsensä kohtaamiseen, tukahdutettu tarve joutua kasvokkain vastuullisuutensa ja myös kaipauksensa, hellyytensä ja rakkautensa kanssa, jotka ovat jossain siellä pohjalla, murtaisivat vihan ja auttaisivat hänet vapaaksi selvittämättömän tunnemöykyn kahleista...

Pari sanaa? Toivottavasti et pahastunut, kun laitoin vähän enemmän... Olisin voinut muotoilla tuntemukseni lyhyemminkin, mutta olen rönsyilevää tyyppiä ja kirjoitan samalla kun ajattelen, ajatukset ja teksti etenevät yhtä matkaa. Oikolukuvaiheessa sitten vähän muuttelen ja lyhentelen, mutta pääasiassa jätän rönsyt niinkuin ne on tuohon näyttöruudulle tullu.

"Sen myötä runoa voisi jatkaa... Erityisesti aloisaan, seesteiseen suuntaan... Ratkaisu on aina olemassa, helpotus, tuskallisen solmun avautuminen."
Pieni kirjoitusvirhe! Tarkoitin tietty valoisaan suuntaan...

Itse asiassa kirjoitin sellaisen mutta se jäi siinä määrin raakileeksi että leikkasin pois ja heitin omiin tiedostoihin, jos joskus muokkaan. Yleensä kyllä ne jää sitten muokkaamatta. Runoni on hetken lapsia, spontaaneita pyrähdyksiä, hetkellistä tarkastelua.

Noo... ehkäpä katson jos saan pitkähköstä raakileesta nopeasti muotoiltua jonkinlaisen vastauksen runoosi, runollisen ajatuskyhäelmän? Emmehän toki tahdo jättää runon miestä katkeran tunnemöykkynsä kahleisiin (vaikka kyse tietysti onkin vain päässäni syntyneestä mielikuvasta).

---

Äkkiä kaikki on hiljaa
hautausmaan linnutkin pysähtyvät kesken lentonsa

Ole vaiti?

Katsot minuun surullisin silmin
kaukaa, vailla syytöstä

Jotain
sisimmässäni liikkuu,
ja minä työnnän sen taas pois

Ole vaiti, inhottava...

Mutta...
jokin kammottava ja vastustamaton
sisälläni nousee ja kasvaa

EI, VAIKENE

Minä
putoan polvilleni hiekkaiseen maahan,
sillä se ei suostu vaikenemaan
enää

Rakas!

Voimatta pidättää kyynelten tulvaa sisälläni
parahdan hiljaisuuteen

Minun on ikävä sinua

Anna minulle, anna minulle anteeksi

Hajoan hiekkaiseen maahan
ikäväni alle
syyllisyyteni alle

Minä tahtoisin ottaa sinut taas syliini,
ja rakastaa... niin kuin... joskus?

Ei, tahtoisin rakastaa
niinkuin en koskaan
rakastanut

Tahtoisin näyttää sinulle
kuinka paljon rakastin
mutta en osannut, en ymmärtänyt

En silloin!

Sinun kasvosi eivät syytä,
kohotan katseeni

En puolusta tekojani, en puolustele hirveitä sanoja
jotka sanoin, mutta ehkä kuitenkin

Saan antaa ne itselleni anteeksi, saanhan

Rakas?

Taakka harteilla kevenee... kevenee...

Kyyneleet putoilevat maahan,
on niin kova ikävä

Ikävä

Ja hirvittävä tuska helpottaa

Kauhistuttava kiirastuli, oman syyllisyyden
ja häpeän kohtaaminen, vihdoinkin

Sinä painat katseesi alas
ja menet pois

Vihdoinkin, sinä annat minun olla, tässä

Hiljaa
kyyneleitäni nieleskellen
kävelen hautausmaan portista ulos
enkä koskaan tahdo unohtaa
sinua

Tahdon muistaa!

Aina, ymmärtääkseni kuinka arvokas
jokainen on

Luoja, tee minun käsistäni hellemmät!

Auta sanojani tulemaan pehmeämmiksi ja
taipuisemmiksi
ja miellyttäviksi kuulla

Menneitä en voi korjata enkä hyvittää
mutta sen olen velkaa:
parantua, korjaantua tahdon

Ja kostonhimoni, katkeruuteni ja vihani luovuttaa käsiin
joissa ei kostoa eikä vihaa ole

Luoja... ole kanssani yksinäisessä yössä...

Vapahtaja...

Kun läpi pimeyden kohoaa
sietämätön vaikerrus minun lyöntieni alla,
rahiseva avunhuuto moukaroivien nyrkkieni alla

Auta minua nyt
uskomaan
anteeksiantamuksesi voimaan
muuten en jaksa
elää
itseni kanssa

Kaikkien näiden muistojeni kanssa

Rakkaani, miksi petit minua?

Ei, en tahdo ajatella sitä - - !

En ole vastuussa hänen pahoista teoistaan
mutta olen vastuussa omista pahoista
teoistani

Askel askeleelta,
hyväksyn totuuden että olen
iljettävä peto

Sinun katseesi alla uskallan
hyväksyä sen

Koska ymmärrän

Että petokin on ihminen
joka voi muuttua

Jumala, jos se vielä on mahdollista:
minä tahdon muuttua

Ja linnut, jatkavat lentoaan
yläpuolella kivisen, parahtelevan maan
jonka keskellä tuikkivat tuhannet
pienet valot

äitiparta kirjoitti:

Jos hypätään runosta ulos, tekstin ulkopuoliseen todellisuuteen... En osannu ajatella, että tekijä kirjoittaisi itsestään. Jollain tapaa tunsin varsin selvästi että runo on fiktio, kuvitelma, vaikka kirjoittaja jossain määrin ja jollain tapaa siinä käsittelee myös omia tunteita. Näin lyhyen runon perusteella en vielä osannu luoda mielikuvaa millaisista tunteista on (tekijän omakohtaisella tasolla) kyse.

Otin kyllä huomioon että kirjoittaja saattaa olla nainen joka runon päähenkilön eli miehen tunteeseen ja tilanteeseen samaistuen käsittelee jotakin omassa parisuhteessa ollutta tai olevaa, peilaten tilanteita toisen asemaan eläytyen, ja muitakin vaihtoehtoja kävi mielessä, itse asiassa mikään ei tuntunut täysin mahdottomalta.

Kuitenkin olen nyt yllättynyt... Luontevin mielikuva oli, että runo on miehen kirjoittama kuvitelma, jossa päähenkilönä on mies naisen haudalla...

Jaa että nainen...

Tämäpäs mukavaa. Pidän yllätyksestä. Se laittaa tarkastelemaan omia mielikuvia uudelta kantilta.

Kiva että laitoit muistiinpanot näkyville.
> Näin sen kuvana, kuulin ihmisen ajatukset, hiljaiset huudot. <

Muistiinpanoissasi on paljon miellyttävää... Jos sallit, että kerron... Niiden yleissävy on miellyttävä. Ne kielivät voimakkaista tunteista ja samalla halusta ymmärtää. Etsiä vaikeissakin asioissa sillä tapaa elämänmyönteinen näkökulma ettei koskaan jäisi kiinni vihaan?

En kokenut myöskään runoa katkerana tai vihamielisenä, vaikka runon kuvaaman päähenkilön (mielestäni edelleenkin mies) tunnetila, mikä runossa on kuvattu, on katkera; katkeruuden sävyttämä sekoitus kaipausta ja vihaa. Päähenkilön tunnetila (mielikuvana, jonka siitä loin) tuntui vastenmieliseltä, mutta samalla kipeältä ja herätti halua ymmärtää, mennä lähelle. Pohdiskelin, että luultavasti se on runon kirjoittajan tarkoituskin: laittaa samaan runoon ristiriitaisia tunne-elementtejä, joiden kautta voisimme eläytyä (vastenmielisenkin) ihmisen asemaan?

No, eläydyin fiktiivisen runohenkilön tilanteeseen siinä määrin, että toivoin että tuo katkeruuden ja vihan alta kuultava halu itsensä kohtaamiseen, tukahdutettu tarve joutua kasvokkain vastuullisuutensa ja myös kaipauksensa, hellyytensä ja rakkautensa kanssa, jotka ovat jossain siellä pohjalla, murtaisivat vihan ja auttaisivat hänet vapaaksi selvittämättömän tunnemöykyn kahleista...

Pari sanaa? Toivottavasti et pahastunut, kun laitoin vähän enemmän... Olisin voinut muotoilla tuntemukseni lyhyemminkin, mutta olen rönsyilevää tyyppiä ja kirjoitan samalla kun ajattelen, ajatukset ja teksti etenevät yhtä matkaa. Oikolukuvaiheessa sitten vähän muuttelen ja lyhentelen, mutta pääasiassa jätän rönsyt niinkuin ne on tuohon näyttöruudulle tullu.

"Sen myötä runoa voisi jatkaa... Erityisesti aloisaan, seesteiseen suuntaan... Ratkaisu on aina olemassa, helpotus, tuskallisen solmun avautuminen."
Pieni kirjoitusvirhe! Tarkoitin tietty valoisaan suuntaan...

Itse asiassa kirjoitin sellaisen mutta se jäi siinä määrin raakileeksi että leikkasin pois ja heitin omiin tiedostoihin, jos joskus muokkaan. Yleensä kyllä ne jää sitten muokkaamatta. Runoni on hetken lapsia, spontaaneita pyrähdyksiä, hetkellistä tarkastelua.

Noo... ehkäpä katson jos saan pitkähköstä raakileesta nopeasti muotoiltua jonkinlaisen vastauksen runoosi, runollisen ajatuskyhäelmän? Emmehän toki tahdo jättää runon miestä katkeran tunnemöykkynsä kahleisiin (vaikka kyse tietysti onkin vain päässäni syntyneestä mielikuvasta).

---

Äkkiä kaikki on hiljaa
hautausmaan linnutkin pysähtyvät kesken lentonsa

Ole vaiti?

Katsot minuun surullisin silmin
kaukaa, vailla syytöstä

Jotain
sisimmässäni liikkuu,
ja minä työnnän sen taas pois

Ole vaiti, inhottava...

Mutta...
jokin kammottava ja vastustamaton
sisälläni nousee ja kasvaa

EI, VAIKENE

Minä
putoan polvilleni hiekkaiseen maahan,
sillä se ei suostu vaikenemaan
enää

Rakas!

Voimatta pidättää kyynelten tulvaa sisälläni
parahdan hiljaisuuteen

Minun on ikävä sinua

Anna minulle, anna minulle anteeksi

Hajoan hiekkaiseen maahan
ikäväni alle
syyllisyyteni alle

Minä tahtoisin ottaa sinut taas syliini,
ja rakastaa... niin kuin... joskus?

Ei, tahtoisin rakastaa
niinkuin en koskaan
rakastanut

Tahtoisin näyttää sinulle
kuinka paljon rakastin
mutta en osannut, en ymmärtänyt

En silloin!

Sinun kasvosi eivät syytä,
kohotan katseeni

En puolusta tekojani, en puolustele hirveitä sanoja
jotka sanoin, mutta ehkä kuitenkin

Saan antaa ne itselleni anteeksi, saanhan

Rakas?

Taakka harteilla kevenee... kevenee...

Kyyneleet putoilevat maahan,
on niin kova ikävä

Ikävä

Ja hirvittävä tuska helpottaa

Kauhistuttava kiirastuli, oman syyllisyyden
ja häpeän kohtaaminen, vihdoinkin

Sinä painat katseesi alas
ja menet pois

Vihdoinkin, sinä annat minun olla, tässä

Hiljaa
kyyneleitäni nieleskellen
kävelen hautausmaan portista ulos
enkä koskaan tahdo unohtaa
sinua

Tahdon muistaa!

Aina, ymmärtääkseni kuinka arvokas
jokainen on

Luoja, tee minun käsistäni hellemmät!

Auta sanojani tulemaan pehmeämmiksi ja
taipuisemmiksi
ja miellyttäviksi kuulla

Menneitä en voi korjata enkä hyvittää
mutta sen olen velkaa:
parantua, korjaantua tahdon

Ja kostonhimoni, katkeruuteni ja vihani luovuttaa käsiin
joissa ei kostoa eikä vihaa ole

Luoja... ole kanssani yksinäisessä yössä...

Vapahtaja...

Kun läpi pimeyden kohoaa
sietämätön vaikerrus minun lyöntieni alla,
rahiseva avunhuuto moukaroivien nyrkkieni alla

Auta minua nyt
uskomaan
anteeksiantamuksesi voimaan
muuten en jaksa
elää
itseni kanssa

Kaikkien näiden muistojeni kanssa

Rakkaani, miksi petit minua?

Ei, en tahdo ajatella sitä - - !

En ole vastuussa hänen pahoista teoistaan
mutta olen vastuussa omista pahoista
teoistani

Askel askeleelta,
hyväksyn totuuden että olen
iljettävä peto

Sinun katseesi alla uskallan
hyväksyä sen

Koska ymmärrän

Että petokin on ihminen
joka voi muuttua

Jumala, jos se vielä on mahdollista:
minä tahdon muuttua

Ja linnut, jatkavat lentoaan
yläpuolella kivisen, parahtelevan maan
jonka keskellä tuikkivat tuhannet
pienet valot

Lue lisää

Kirjoitit jänniä asioita, enkä todellakaan harmistunut. Ja ehkä jotkut asiat, sinulle sivulauseessa, jotka olisit saattanut vaikka poistaa, onkin sitten minulle ajatuksia, jotka antavat suuntaa uusille ajatuspoluille. Rönsyt aina mielenkiintoisia, kiitos siis. Minusta on asioita hyvä pyrkiä katsomaan monelta suunnalta, tai ainakin itse pyrin sellaiseen, joskus eksyen ja suohon vajoten... Mutta tämä ei oikeastaan kuulunut tähän runoanalyysiin vaan ihan yleensä elämään. Ihan vaan tämmöisenä sivuhuomautuksena.

Asiaan.

Mielenkiintoista analyysia tosiaankin. Kaikenlaista tulkintaa tässä lukeneena, en enää tiedä itsekään, mitä tarkoitin, jos mitään tarkoitin... Sanat vain tulee jostain pienestä hetkestä, tuntemuksesta, kuvasta. Mukava lukea, miten toiset ihmiset muutamaa sanaa tulkitsevat, mitä niissä näkevät. Ja varsinkin sieltä sanojen välissä. Sanat tarkoittavat eri ihmisille eri asioita. Sanoihin liittyy mielikuvia. Sanat, yksittäiset sanat voi olla jollekulle hyviä tai pahoja. Tai sama sana toiselle hyvä ja toiselle paha.


Yleisesti, voisiko kirjoittaa mitään sellaista, mihin ei ole mitään kosketuspintaa, ei mitään kokemusta. Voiko kuvitella jotain, mitä ei ole koskaan kokenut? Ehkä. Mutta voiko se olla uskottavaa? Vai kirjoittaako sitä aina, loppujen lopuksi itsestään? Ainakin, kirjoittipa mistä vaan, se on aina juuri se oma näkemys aiheesta, vaikka sen sitten tarkoituksella valheeksi vääntäisi.

Minulle ei ole kovin tärkeää, miten joku kirjoituksiani tulkitsee. Ellei se sitten nimenomaan ole minulle tärkeää, sillä kyllä se joskus on hyvinkin tärkeää. Kun haluan sanoa jotain, eikä toinen ymmärrä, ei ehdi kuunnella, ei halua kuunnella, tai minulla ei ole oikeita sanoja, toinen ymmärtää niin totaalisen väärin ja selittelyt vaan pahentavat tilannetta. Toinen on ehkä ehtinyt jo loukkaantua, suuttua, tehdä omat johtopäätöksensä... Mutta tällaisissa ”runoissa” tulkinta on vapaa. Mutta voisihan näissä vaikka opetella sanomaan sanottavansa täsmällisesti ja ymmärrettävästi, sillä siinä minulla on opettelemista.


Runon mies löysi anteeksiannon säkeissäsi. Sanasi ovat toivoa tuovia. Luin jotain muitakin kirjoituksiasi täällä palstalla ja ehkä sinulla on taito nähdä toisten sanojen taakse kätkeytyviä tuntoja, joihin osaat sitten sanoa oikeat sanat. Lohduttaja. Ainakin näin virtuaalisesti sanojen maailmassa. Ehkä minä oikeasti olenkin se paha ja vastanmielinen olento, jolle näin kirjoitit anteeksiantamisen tärkeydestä... jos se olinkin minä jollain tasolla, kun kyllä nämäkin sanasi koskettivat.

Siis, kuulit nuorehkon naisen äänen. Sellaista kypsymättömyyttä ajatuksenjuoksussa, sekavuus ja ehkä tuo kielenkäyttö?

Niin, minä kirjoittaja, olen nainen, en kylläkään nuorehko - ainakaan fyysisesti... ja vaikka tässä en suoraan kuvaa omia tunteitani, niin jotainhan siellä taustalla on, luulen.

mitä kertoo? kirjoitti:

Siis, kuulit nuorehkon naisen äänen. Sellaista kypsymättömyyttä ajatuksenjuoksussa, sekavuus ja ehkä tuo kielenkäyttö?

Niin, minä kirjoittaja, olen nainen, en kylläkään nuorehko - ainakaan fyysisesti... ja vaikka tässä en suoraan kuvaa omia tunteitani, niin jotainhan siellä taustalla on, luulen.

Lue lisää

vaikka mitä jotain ois siellä taustalla tai tulee elämässä vastaan, niin kannattaa silti ainaskin yrittää olla mieleltään vähän nuorehko!:)

Todella dramaattista. Naismurhaaja. Mielenkiintoista. Varsinkin tuo persoonan jakautuminen... olisikin vain yhden kaksi puolta.

Kiitän analyysistä. Vihainen mies siis... mukava kuulla, että kuulit lopun hiljaisena. Mykkyräsieluisella miehellä on toivoa, tiedän sen. Toisaalla taisit esittää oman näkemyksesi siitäkin.


Sitten sinun kysymyksesi.

No, luen runojakin miten milloinkin: maailmaan sisälle sukeltaen tai sanoja maistellen, tunnelmia haistellen, sivustaseuraajana tai vaan nauttijana. Paljon riippuu tietenkin tekstistä, jokin vaikuttaa, liikuttaa juuri jotain herkkää kohtaa sisälläni, silloin se on menoa...

Tähän upposin.
Sitä luulee tuntevansa toisen. Luulee tietävänsä, mitä toinen minusta ajattelee. On lähellä, haluaa olla, avaa rikkinäisen sielunsa. Ja kun sitten näkee ne toisen oikeat ajatukset, tajuaa totuuden, niin kyllä se on lekan isku. Pitää lähteä, vaikka ei haluaisi. Nyt tuli vähän paatosta, mutta näin nimettömänä netissä menköön.

Siis nainen, näin sen näen, kun näen siinä itseni.

Mutta mikä ettei mieskin voisi noin tuntea. En oikeastaan osaa ajatella, onko tunteissa eroa miehen ja naisen välillä. Tai tietenkin on, mutta onko erot yksilöiden kesken kuitenkin suurempia. Ei kai voi yleistää, että mies tuntee näin ja nainen noin, jokainen tuntee tavallaan. Mielikuvia kuitenkin syntyy, se on selvä, jokainen näkee asiat omalla tavallaan.

Oikeastaan näen tuossa ihmissuhteen ja sen tuskan, minkä joutuu kohtaamaan kun emme olekaan rehellisiä, emme ole sitä, mitä oikeasti olemme. Jossain vaiheessa valhe aina paljastuu. Ihmisten välisissä suhteissa yleensäkin. Niin ja se tärkein ihmissuhde on tietenkin suhde omaan itseen. Jos se ei ole kunnossa, niin sitten ei ole mikään muukaan.