Kirjoitin viime vuonna palstalle tämän jutun:
”1960- luvulla olin palaamassa HIFK:.n lätkämatsista kotiin Helsingin Lauttasaareen.
Kävelin Mechelininkadun ylittävää siltaa nykyisen Länsiväylän suuntaan. Oli vastatuuli ja melkoinen lumipyry, naaman piti mielellään alas painettuna . Välistä tietysti täytyi katsetta hieman kohottaa, että pysyi suunnassa. Tällaisessa vaiheessa huomasin sillan alkupäässä, että n. 10 m edelläni kulki vanha, mustiin pukeutunut mummo, takinliepeet vain tuulessa hulmusivat. Totesin kävelyvauhtini mummoa nopeammaksi, joten siirryin jalkakäytävän vasempaan reunaan ja kiihdytin vielä vauhtia, jotta ohitus kävisi ripeästi. Sitten taas katse maahan ja menoksi. Sillan puolivälissä tuli mieleen, että mitähän outoa tässä on? Juu, enhän minä ollut ohittanut mummoa . Käännyin ympäri, silta oli autio ja tyhjä. Vielä tänä päivänä harmittelen, että en palannut tarkistamaan lumesta mummon mahdollisesti jättämiä jälkiä. Jälkeenpäin ajatellen selitysmahdollisuuksia on neljä: a) kummitus, b) harha-aistimus, c) elävä mummo on välittömästi katsekontaktini jälkeen hypännyt ajotielle ja lähtenyt pinkomaan pikajuoksijan vauhtia joko meno- tai tulosuuntaan d) tai hypännyt sillan kaiteen yli alas Mechelininkadulle (pudotusta n. 10m), näin ei varmasti tapahtunut, ja pikajuoksukin tuntuu epätodennäköiseltä. Mahdollista hallusinaatiota ei ainakaan mielentilan pitänyt edistää, ajatukset liikkuivat silloin nähdyn mielenkiintoisen jääkiekko-ottelun tapahtumissa. Jos kuitenkin olisi kyseessä tapaus b), niin ei syytä huoleen : tapaus oli siis 1960-luvulta ja jäänyt lajissaan ainoaksi. Muutama sekunti harhojen vallassa tänä aikana ei ole mielestäni kohtuuton määrä!”
Tapaus tuli mieleeni, kun paljon myöhemmin luin jostakin Helsingin historiasta kertovasta juttukokoelmasta Hietalahden torin vaiheilla vaikuttaneesta mustapukuisesta ”kummitusmummusta”, enpä silti rohkene väittää, että juuri tämän olisin nähnyt. Muistaakseni joku keskustelijakin alkuperäisessä keskusteluketjussa tarinasta mainitsi.
Nyt tapaus tuli uudelleen mieleeni, kun luin amerikkalaisten tutkimusryhmien selvityksiä kummittelutapahtumista. Usein kerrottiin, että jotkut tutkijat tulivat näissä ”aktiivisissa” paikoissa huonovointisiksi.
Muistan, että tuon tapauksen jälkeen oli ehkä varttitunnin ajan hieman omituinen olo, ei suinkaan pahoinvointia, ei edes päänsärkyä, mutta pää ”tuntui hiukan raskaalta” jos sen näin kuvailisi.
Minkäänlaista pelkoa en missään vaiheessa tuntenut, ihmettelin vain.
Pidin asiaa niin merkityksettömänä, etten siitä edes alkuperäisessä keskustelussa maininnut, nuo tutkijaryhmien mainintojen johdosta siitä nyt kirjoitan.
Selvyyden vuoksi mainittakoon, että alkoholilla tai muilla ”piristeillä ”
ei ole osuutta asiaan.
Näissä kummitteluilmiöissä minua kiinnostaa lähinnä tuo ”fysikaalinen” puoli, ja olen usein pohtinut ilmeisiä samankaltaisuuksia, joita löytyy parapsykologiassa ja esim. hiukkasfysiikassa ( teleportaatio, aineen muuttuminen energiaksi jne.)
”1960- luvulla olin palaamassa HIFK:.n lätkämatsista kotiin Helsingin Lauttasaareen.
Kävelin Mechelininkadun ylittävää siltaa nykyisen Länsiväylän suuntaan. Oli vastatuuli ja melkoinen lumipyry, naaman piti mielellään alas painettuna . Välistä tietysti täytyi katsetta hieman kohottaa, että pysyi suunnassa. Tällaisessa vaiheessa huomasin sillan alkupäässä, että n. 10 m edelläni kulki vanha, mustiin pukeutunut mummo, takinliepeet vain tuulessa hulmusivat. Totesin kävelyvauhtini mummoa nopeammaksi, joten siirryin jalkakäytävän vasempaan reunaan ja kiihdytin vielä vauhtia, jotta ohitus kävisi ripeästi. Sitten taas katse maahan ja menoksi. Sillan puolivälissä tuli mieleen, että mitähän outoa tässä on? Juu, enhän minä ollut ohittanut mummoa . Käännyin ympäri, silta oli autio ja tyhjä. Vielä tänä päivänä harmittelen, että en palannut tarkistamaan lumesta mummon mahdollisesti jättämiä jälkiä. Jälkeenpäin ajatellen selitysmahdollisuuksia on neljä: a) kummitus, b) harha-aistimus, c) elävä mummo on välittömästi katsekontaktini jälkeen hypännyt ajotielle ja lähtenyt pinkomaan pikajuoksijan vauhtia joko meno- tai tulosuuntaan d) tai hypännyt sillan kaiteen yli alas Mechelininkadulle (pudotusta n. 10m), näin ei varmasti tapahtunut, ja pikajuoksukin tuntuu epätodennäköiseltä. Mahdollista hallusinaatiota ei ainakaan mielentilan pitänyt edistää, ajatukset liikkuivat silloin nähdyn mielenkiintoisen jääkiekko-ottelun tapahtumissa. Jos kuitenkin olisi kyseessä tapaus b), niin ei syytä huoleen : tapaus oli siis 1960-luvulta ja jäänyt lajissaan ainoaksi. Muutama sekunti harhojen vallassa tänä aikana ei ole mielestäni kohtuuton määrä!”
Tapaus tuli mieleeni, kun paljon myöhemmin luin jostakin Helsingin historiasta kertovasta juttukokoelmasta Hietalahden torin vaiheilla vaikuttaneesta mustapukuisesta ”kummitusmummusta”, enpä silti rohkene väittää, että juuri tämän olisin nähnyt. Muistaakseni joku keskustelijakin alkuperäisessä keskusteluketjussa tarinasta mainitsi.
Nyt tapaus tuli uudelleen mieleeni, kun luin amerikkalaisten tutkimusryhmien selvityksiä kummittelutapahtumista. Usein kerrottiin, että jotkut tutkijat tulivat näissä ”aktiivisissa” paikoissa huonovointisiksi.
Muistan, että tuon tapauksen jälkeen oli ehkä varttitunnin ajan hieman omituinen olo, ei suinkaan pahoinvointia, ei edes päänsärkyä, mutta pää ”tuntui hiukan raskaalta” jos sen näin kuvailisi.
Minkäänlaista pelkoa en missään vaiheessa tuntenut, ihmettelin vain.
Pidin asiaa niin merkityksettömänä, etten siitä edes alkuperäisessä keskustelussa maininnut, nuo tutkijaryhmien mainintojen johdosta siitä nyt kirjoitan.
Selvyyden vuoksi mainittakoon, että alkoholilla tai muilla ”piristeillä ”
ei ole osuutta asiaan.
Näissä kummitteluilmiöissä minua kiinnostaa lähinnä tuo ”fysikaalinen” puoli, ja olen usein pohtinut ilmeisiä samankaltaisuuksia, joita löytyy parapsykologiassa ja esim. hiukkasfysiikassa ( teleportaatio, aineen muuttuminen energiaksi jne.)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Asuin v.72-87 Hietalahdessa. Näin pikkupoikana pariinkin otteeseen juuri kuvaamasi mummon kävelemässä Bulevardilla, molemmilla kerroilla samassa kohdassa Albertinkadun ja Fredrikinkadun välissä. Noin muuten yhdessä mustapukeisessa mummossa ei olisi mitään erikoista, mutta mummon asu näytti vähintäänkin vuosisadan alun muodilta. Sattuva yhtäläisyys sekin että ainakin toisella kerralla oli myös lumimyrsky ;)
Ja tajusin vasta pari vuotta myöhemmin nähneeni mahdollisesti kummituksen, kun koulukaverini (tästä näystäni tietämättömänä) alkoi kertomaan tarinaa "Bulevardin kummituksesta" jonka jo hänen vaarinsa oli nähnyt nuorena samoilla kulmilla. Kerrottuani nähneeni tuon kyseisen mummon lähdimme Bulevardille mummoa bongaamaan, huonoin tuloksin tietty;)
mielenkiintoista kuulla, että ”mummosta” on muillakin silminnäkijähavaintoja, ilmeisesti asiassa jotakin perää on, koska se on erilaisiin kirjallisiinkin kuvauksiin päässyt.
Muistan noissa kirjoituksissa kerrotun, että mummoa ei ensi näkemältä kummajaiseksi edes tiedostettu, usein vasta sitten kun se oudosti katosi, usein esim. niin, että ohitettuaan vaikkapa valaisinpylvään tai muun näköesteen, ei tullutkaan enää sen takaa näkyviin.
Muistan itse hieman ihmetelleeni, että mitä vanha, epämuodikkaaseen asuun sonnustautunut mummo sellaisessa lumituiskussa yksin sillalla myöhäisenä iltahetkenä vaeltaa. Sillalla kun liikkui noina vuosina hyvin vähän jalankulkijoita (ja taitaa liikkua vieläkin), enimmäkseen oli vain ajoneuvoliikennettä. Hetkeäkään en epäillyt, etteikö kyseessä olisi ollut elävä ihminen.
Mummon ”katoamistemppu” jäi sitten näkemättä, kun vastaan puhaltanut lumimyrsky pakotti katseen pysymään lähinnä omissa kengänkärjissä.
Ehkä hyvä näin, olisi siinä varmaan pulssi noussut, jos olisi mummo silmien edessä ilmaan haihtunut!
puhuttiin kummitusten paikkasidonnaisuudesta. Tässä tapauksessa helsinkiläis"mummon" kummittelureviiri on melko laaja, voitaneen puhua jo kaupunginosakummituksesta.
keskusteluja kummitusilmiöiden todistamisesta tieteellisesti aidoiksi. Taisit tuoda esille tärkeimmän todistustehtävää vaikeuttavan tekijän kertomalla noista tuleksettomista kummitusmummon bongausyrityksistä.
Kummajaiset ovat omapäistä joukkoa, ilmestyvät silloin kun haluavat, eivät piittaa käskyistä tai toiveista tarkkailtaviksi tulemisesta.