En kestä enään! Olen 8 luokkaa käyvä tyttö ja elämäni on todellakin helvettiä.
Sain tietää kun minua oltiin haukuttu selän takana lihavaksi ja vaikka miksi muuksi, alkoi orjallinen painonpudotus ja laihduin joulun aikoihin melkein viisi kiloa. Olen myös pihistänyt toisten masennuslääkkeitä, yrittänyt ottaa yli-annosta, viillellyt, itkenyt, valehdellut, lintsannut yms.
En vaan jaksa mennä enään kouluun, kaverit sanovat että minä heidän keskuudessaan aiheutan vain ongelmia. Yritän aiheuttaa itselleni tapaturmia, jotta pääsisin pitkäksi aikaa sairaalaan, arki ahdistaa minua, koulu ja ystävät ahdistavat minua.
En haluaisi nähdä ketään, haluasin vaan jäädä kotiin peiton alle. Ystäväni saivat kuulla lääkkeistä joita söin, ja suuttuivat minulle. Mitä minun pitäisi tehdä? Olen ihan hukassa, en kestä enään.
Sain tietää kun minua oltiin haukuttu selän takana lihavaksi ja vaikka miksi muuksi, alkoi orjallinen painonpudotus ja laihduin joulun aikoihin melkein viisi kiloa. Olen myös pihistänyt toisten masennuslääkkeitä, yrittänyt ottaa yli-annosta, viillellyt, itkenyt, valehdellut, lintsannut yms.
En vaan jaksa mennä enään kouluun, kaverit sanovat että minä heidän keskuudessaan aiheutan vain ongelmia. Yritän aiheuttaa itselleni tapaturmia, jotta pääsisin pitkäksi aikaa sairaalaan, arki ahdistaa minua, koulu ja ystävät ahdistavat minua.
En haluaisi nähdä ketään, haluasin vaan jäädä kotiin peiton alle. Ystäväni saivat kuulla lääkkeistä joita söin, ja suuttuivat minulle. Mitä minun pitäisi tehdä? Olen ihan hukassa, en kestä enään.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kuulostaa kovin tutulta...olen nyt hieman vanhempi kuin sinä, mutta yläasteikäisenä itse kärsin samoista ongelmista. Minusta puhuttiin pahaa selän takana, haukuttiin jopa päin naamaa...viiltelin itseäni ja jopa yritin itsemurhaa 15 kesäisenä. Ajattelin aika ajoin kuolemaa koko ajan. Jostain syystä olen kaikesta selvinnyt ilman minkäänlaista apua...vanhempani eivät asiaan puuttuneet, itsemurhayrityksestä ei tapahtuneen jälkeen enää koskaan puhuttu, koulukiusaamiseen ei puututtu.
Minulle tuo kaikki on jättänyt kovat arvet ns. takaraivoon ja nyt likemmäs kolmikymppisenä olen hakeutunut terapeutille ja hän on todennut minulla kroonisen masennuksen joka todennäköisesti juontaa juurensa juuri teini-iästä ja sen aikaisista angsteista ja ongelmista.
Minä en yläasteella sulkeutunut, minusta tuli päinvastoin angstinen, kovasti alkoholia käyttävä ongelmateini. Sinulle en sitä kohtaloa millään haluaisi...saatika että teini-iän ongelmat muodostuisivat joskus myöhemmässä elämässä suuremmaksi ongelmaksi.
Olisiko mahdollista että kävisit juttelemassa koulun terveydenhoitajalle ja pyytäisit aikaa koulupsykologille? Sekä terveydenhoitaja että psykologi ovat vaitiolovelvollisia eli kukaan ei siellä käymisestä saa koskaan tietää. Psykologilla käynti ei tarkoita että olisit millään tavalla hullu, päinvastoin! Sieltä voit saada apua ahdistukseen ja itsetuhoisiin ajatuksiin...he kuuntelevat. Pääasiassa se on vain juttelua, ei missään nimessä tarvitse pelätä että he syyttelisivät sinua mistään. Itsetuhoiset ajatukset ja koulukiusaaminen ei missään nimessä ole sinun vikasi! He eivät myöskään saa ilmoittaa asiasta vanhemmillesi ellet toisin itse halua.
Terveydenhoitaja myös voi neuvoa terveellisiä painonpudotuskeinoja, jos olette sitä mieltä että sinulla on ylipainoa. Ei kannata laihduttaa oma-aloitteisesti ainakaan kovin paljon kovin lyhyessä ajassa...siitä voi helposti seurata syömishäiriö, jonka kanssa eläminen vaikeutuu entisestään.
Toivottavasti et nyt tietentahtoen halua vahingoittaa itseäsi vakavammin. Toivon todella että pystyt hakemaan apua aikuiselta henkilöltä...Voin ehkä kuulostaa julmalta, mutta tässä tilanteessa en luottaisi kovasti niihin 'ystäviisi'...he kun näköjään ovat vain kiusanneet sinua. Koulupsykologi on luotettava vaihtoehto. Vaikka et tykkäisikään käydä siellä, ei siitä silti saa kukaan tietää ja ei ole kiusatuksi tulemisen pelkoa.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja ennenkaikkea voimia pärjätä eteenpäin. Toivottavasti luotat enemmän itseeni ja voimiisi pärjätä, kavereiden mielipiteet kun eivät aina ole kaikki kaikessa.
Lohdutukseksi voin vaan sanoa, että et ole ainoa nuori joka painii samanlaisten ongelmien kimpussa. Toisista ne näkyy ulospäin, toisista ei...Itse olen venyttänyt terapiaan menoa sen vuoksi, koska kovasti syyttelin itseäni omista ongelmistani ja luulin että olen ainoa koko maailmassa joka tuntee itsensä paskaksi ja hylkiöksi. En uskonut, että edes terapeutti ottaisi minua vakavasti. Mutta toisin kävi...Rupesin lukemaan enemmän asiasta ja keskustelin pitkiäkin istuntoja terapeuttini kanssa asiasta. Hän vaan totesi, etten todellakaan ole ainoa tässä maailmassa, monet monet henkilöt painivat samojen itsetuhoisten ongelmien kanssa. Olin vain kehittänyt itselleni siitä ns. lumipalloilmiön josta en itse löytänyt minkäänlaista mielenrauhaa.
Ajattele asiaa myös näin...minkälaisia itsetunto-ongelmia niillä sinun kiusaajillasi mahtaa oikein olla, kun tarvitsee omaa egoaan pönkittää toisten kiusaamisella:)
Anteeks, mut miten "yritetään" ottaa yliannostus?
Pakko kysyä.
Pistä tähän meses, voin lisää sut jos haluut jutella. Oon itekkin 8. lk.
Kiitos.
Yritä vain jaksaa... Kyllä se elämä alkaa loistaa, kunhan vain jaksat opiskella ja elää elämäsi hyvin.
Eiköhän kaikki ole kokeneet nuoruuden ja murrosiän kovat vaiheet. Toiset rankempina ja toiset eivät niin rankkoina. Pahin aika on juuri yläasteella.
Muistan vaan kun ittellänikin kaikki kusi niskaan ja tuntui ettei mistään tule mitään. Nyt jälkeenpäin kaipaa niitä aikoja. Niissä oli ne omat hyvät puolensakkin. Nyt kuitenki jo reilusti yli parikymppinen..
Minua kiusattiin ykköseltä kuutoselle asti, se jätti hirveät arvet, en uskaltanut kertoa kenellekkään koska pelkäsin että se vain pahentaisi asiaa...
Kolmannella luokalla arvosanani laskivat rankasti enkä halunnut enää mennä kouluun, opettajani huomasi tämän ja puhui äitini kanssa asiasta jonka jälkeen äitini kysyi minulta syytä tähän ja kerroin miltä minusta tuntui.
Kielsin häntä kertomasta opettajalle mutta äitini soitti hänelle heti seuraavana päivänä, tämä ei heihin tehonnut mutta ei tilanne kylläkään pahentunut.
Vaihdoin seitsemännelle luokalle koulua ja ongelma katosi, inhottavalla seurauksella.
En nimittäin pysty enää iloitsemaan mistään ja voin määrätä millainen ilme minulla on, esitän aina pirteätä ja iloista mutta jos katson esim. huoneessani jotain elokuvaa jossa näytetään jonkun jäävän yksin niin minun on vaikea peitellä suruani.
En uskalla olla oma itseni koska pelkään olevani silloin liian vahingoittuvainen.
Nykyään minulla on neljä kaveria joiden kanssa tulen toimeen, mutta olen silti yhä yksin.
Mitä minä voin tehdä?
Ittekkin olen ollut samassa tilanteessa useita vuosia sitten, lääkkeitä en kyllä mistään saanut millään siihen aikaan :P
Meet terkalle ja terkan pitäisi antaa lähete millä pääset psykiatrille, itte olen käynyt jo lähes 2 vuotta ja pillereitä syönyt saman verran, helpottaa jo vaikka tästä kärsitty jo joku 5-6 vuotta tästä :D