Oikea ala?

Olen viidennen vuoden opiskelija ja olen pitkin matkaa potenut samoja ajatuksia. Tenttituloksistasi päätellen suurin ongelmasi taitaa olla heikko itsetunto eikä suinkaan todellinen tyhmyys. Yritä luopua täydellisyyden tavoittelusta. Itse ainakin uskon, että koulussa hankitaan vasta heppoiset perusteet ja vasta työkokemus tuo sen todellisen osaamisen. Tai en ehkä ole paras neuvoja, kun en ole paljon töitä tehdyt. Mutta olen kärsinyt täsmälleen samoista tunteista kuin sinä, aina vaikeaan työuupumukseen asti kun olen yrittänyt oppia liikaa. Ota vähän rennommin jos vain suinkin pystyt. Kannattaa muistaa, että niistä lääkiksen "tyhmimmistäkin" tulee vielä valmiita lääkäreitä, jotka kyllä pärjäävät työelämässä ihan hyvin. Miksei siis meistä keskinkertaisistakin tulisi ihan hyviä? Minustakin kyllä tuntuu usein, etten millään kykene niin hienoihin diagnostisiin päättelyketjuihin kuin monet muut eikä minulla ole niin terävää maalaisjärkeä kuin muilla enkä osaa lukea niitä oikeita ja olennaisimpia asioita enkä opi jotain sitruunahappokiertoa yhtä hienosti kuin muut, mutta toisaalta minua lohduttaa tieto siitä, että lääkäriksi kasvaminen tapahtuu vähitellen. Eli ei kai tässä vielä tarvitsekaan tuntea itseään viisaaksi ja kaikkitietäväksi. ;-) Älä heitä opintoja kesken, jos opiskeltavat asiat kiinnostavat. Äläkä panikoi siitä osaamattomuudesta. Eivät ne muut oikeasti niin paljon fiksumpia ole, jos ollenkaan.

Kaikille iskee tuommoinen vaihe joskus! Lääkiksen yyberahkerassa ja kovatasoisessa porukassa on helppo tuntea itsensä tyhmäksi jos ei yllä korkeimpiin arvosanoihin.

Lääkis kesää 6 vuotta. Se ei ole pikkututkinto, vaan elämänvaihe, johon mahtuu huippuhetkiä, masennusta, ahdistusta ja muuta. Ihan varmasti moni kurssikaverisi painii samojen fiilisten kanssa. Itselleni iskee usein tuommoinen fiilis kerran vuodessa kestäen pari viikkoa, sitten se menee ohi. paras lääke on osallistua kandiseurajuttuihin, harrastaa liikuntaa ja vaan elää ihan normaalisti.

ja pitää mielessä se, että lääkikseen ei tyhmä tai laiska pääse joten on täysin absurdia tuntea itsensä sellaiseksi. 80% ihmisistä ei selviäisi edes lääkiksen pääsykokeesta, joten kuulut joka tapauksessa jonkinlaiseen älykköporukkaan.

ei ahdistuksen tarvitse kadota, sitä pitää oppia sietämään. kun pääset tekemään lääkärin töitä, siitä se todellinen ahdistus vasta alkaakin ja tajuaa, miksi kyseessä on niin vaativa ammatti. kannattaa hyväksyä ahdistus osana duunin rankkuutta ja luottaa siihen, että stressinsieto pikkuhiljaa kasvaa vaikkei siltä tuntuisikaan.

Toinen vuosi on monelle rankka; olet kuitenkin vasta preklinikkavaiheessa jonka pohjalta ei sinun kannata päätellä MITÄÄN siitä, mitä lääkis oikeasti on. Tavallaan lääkis "alkaa" vasta klinikassa, johon liittyvät omat hankaluutensa ja huolensa, mutta myös sellaiset positiiviset piirteet joita preklinikassa ei ole. Silloin kasvaa todellinen porukkahenki kun pienryhmissä toimitaan niin paljon.

Pääsi ei ole puuta: olet vain sattunut valitsemaan alan, jossa täytyy nopeassa tahdissa oppia hirveästi asioita.

Ihan varmasti pärjäät! Olen vasta taipaleen alussa ja voit kehittyä monessa suhteessa tosi paljon. On ihan tervettä pohtia keskeyttämistä ja muita vaihtoehtoja, sillähän vain validoit päätöstäsi lähteä lääkikseen.

Eli: et ole ainoa, ja se menee ohi.

Mä en ole vielä edes hakenut, mutta mulla on juurikin tuo pelko, että poltan itseni stressaamalla loppuun, ja vielä hyvinkin pian. Ja kaikenlisäksi se, että olen aina ollut hyvä koulussa ja sen avulla kestänyt ton stressaamisenkin, mutta kun lääkiksessä en ehkä enää olekkaan se "luokan paras" ja saa parhaita "arvosanoja", niin voipa pian tuo stressi viedä kirjaimellisesti jalat alta... Mutta ei voi mitään, ompahan ainakin apu lähellä! :D

Mutta siis vaikka en nyt osaakkaan lääkiksessä opiskelevana sanoa sulle mitään, niin silti sen voin sanoa, että että iahn varmasti ole ainoa "stressi-erkki". Ehkä se auttaisi kun juttelisi asiasta muiden kurssikaverien, ihan livenäkin, niin varmaan löytyisi monta kohalotoveria ja ja saisi vähän purkaa paineita. Mun kohdalla ainakin on auttanut se, että joku muu on käskenyt "rauhoittumaan" ja rentoutumaan välillä, ja muutenkin ottamaan asiat vähemmän vakavasti. Ei aina tarvitsekkaan olla paras ja silti voi pärjätä.

Kiitos ihanista ja rohkaisevista vastauksista. Se itse kriisikin meni hetkeksi taas ohi muutaman tunnin itkusessiolla, ja nyt taas tuntuu ihan hyvältä ja oikealta.
Osana ahdistusta oli myös se, että kirjoittaessa tuota tuntui etten oikein sovi kurssikavereiden joukkoon. On mulla hyviä ystäviä siellä ja enemmänkin kavereita, mutta silti olen jotenkin yhteishengen ulkopuolella. Tämä viestiketju muistutti siitäkin, että lääkisläisistä suuri osa on ystävällisiä ja auttamishaluisia, vaikkei sitä aina koulussa huomaakaan.

Tuollaiset tuntemukset ovat täysin normaaleja, ja uskon, että aika moni lääketieteen opiskelija tuntee toisinaan riittämättömyyttä ja alemmuuden tunnetta suhteessa kurssikavereihin. Olin itse peruskoulusta lukioon hyvä opiskelija - siis halveksuttu ja ahkera kympin oppilas. Lääkiksessä pudotus maailmaan oli melkoinen, kun parhaat arvosanat eivät enää olleetkaan läpihuutojuttuja.

Tässä parin vuoden aikana olen tajunnut, että en koskaan ole paras eikä minun tarvitsekaan olla. Olen myös arka ja ajattelen asioita paljon. Olen äärimmäisen empaattinen, mitä ei heti uskoisi, mutta en pidä sitä tällä hetkellä hyvänä asiana. Niin naiivilta, kun se kuulostaakin, niin tunnen vielä hyvää oloa ja ylpeyttä siitä, että voisin helpottaa jonkun toisen oloa. Helvetistäkö minä tässä vaiheessa voin tietää, miltä tuntuu jatkuvasti "olla kasvotusten" ihmisten hädän ja surun kanssa? Tavallaan pelkään musertuvani, mutta toisaalta taas tiedän, että osaan olla vahva ja tarpeen tullen kovettaa itseni.

Lääkiksessä opiskelee paljon taitavia ja ahkeria ihmisiä, joiden rinnalla on helppo tuntea olevansa tyhmä, laiska ja hidasälyinen. Ulospäin heidän koko elämänsä ja olemuksensa voi vaikuttaa todella täydelliseltä. He ovat kuitenkin vain ihmisiä, joilla on aivan samoja ongelmia kuin kaikilla muillakin.

Lääkisläisille koulu on usein elämäntapa, jolloin on helppoa rajoittua henkisesti ja sosiaalisesti - ikään kuin tiedostamattaan pyrkiä johonkin tiettyyn muottiin. Täytyy kuitenkin muistaa, että lääkäriksi kasvetaan ajan kanssa. Kukaan tuskin on lääkiksen lopulla täysin enää se sama ihminen, joka kuutisen vuotta sitten tuuletteli sisäänpääsyään tiedekuntaan autuaan tietämättömänä siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.