Minulla on kaksi murrosikäistä lasta. Toinen aiheutti harmaita hiuksia ysin keväällä, jumittui kotiin, mitä nyt ihan pakolliset kouluhommat teki. Keskiarvo romahti seiskaan, jatko-opinnot eivät jaksaneet kiinnostaa. Samaan aikaan nuorempi alkoi oireilla, oli aina välillä pois koulusta ilman varsinaista syytä, mutta minulla oli niin iso huoli esikoisesta, etten huomannut sitä ennenkuin jälkeenpäin.
Yläasteen alku oli katastrofi, nuorta kiusattiin. Hän oli aluksi sitkeästi koulussa, mutta sitten opettajat alkoivat hönkiä niskaan, ujo ja hiljainen nuori olikin yhtäkkiä psykiatrisen hoidon tarpeessa. Vaihdettiin koulua, mutta kiusaaminen yms. oli jo tehnyt tehtävänsä eikä koulunvaihto auttanut mitään. Nyt nuori tenttii yläastetta kotoa käsin.
Esikoinen on löytänyt oman juttunsa ja on tunnollinen ja ahkera opiskelija. Muttea minä olen ihan romuna. Olen yksinhuoltaja ja exääni ei vähemmän voisi nuortemme tilanne kiinnostaa. Töissä on kiirettä. omat vanhempani ovat iäkkäitä ja sairaita. Tuntuu, etten jaksa enää mitään kohta.
Yritin jutella ystäväni kanssa tilanteesta, mutta hän vain vähätteli, minulla on kuitenkin niin moni asia hyvin. Niin on, mutta kun olen nyt kaksi vuotta taistellut näiden koulujuttujen kanssa, vanhempieni sairaudet ovat edenneet yllättävän nopeasti ja raha-pulani on krooninen, vaikken yli varojeni eläkään.
Olen yrittänyt hoitaa itseäni, liikun, ulkoilen, syön terveellisesti, välillä hiukan hemmottelenkin itseäni! Nyt vaan tuntuu, etten jaksa, en ainakaan yhtään pienintäkään vastoinkäymistä.
Töissä on kiirettä ja meitä on muutenkin liian vähän. Sairasloma olisi muille epäreilua. Vaikka kohta minusta ei taida töissä olla mihinkään..
Onko kukaan koskaan ollut tällaisessa tilanteessa?
Yläasteen alku oli katastrofi, nuorta kiusattiin. Hän oli aluksi sitkeästi koulussa, mutta sitten opettajat alkoivat hönkiä niskaan, ujo ja hiljainen nuori olikin yhtäkkiä psykiatrisen hoidon tarpeessa. Vaihdettiin koulua, mutta kiusaaminen yms. oli jo tehnyt tehtävänsä eikä koulunvaihto auttanut mitään. Nyt nuori tenttii yläastetta kotoa käsin.
Esikoinen on löytänyt oman juttunsa ja on tunnollinen ja ahkera opiskelija. Muttea minä olen ihan romuna. Olen yksinhuoltaja ja exääni ei vähemmän voisi nuortemme tilanne kiinnostaa. Töissä on kiirettä. omat vanhempani ovat iäkkäitä ja sairaita. Tuntuu, etten jaksa enää mitään kohta.
Yritin jutella ystäväni kanssa tilanteesta, mutta hän vain vähätteli, minulla on kuitenkin niin moni asia hyvin. Niin on, mutta kun olen nyt kaksi vuotta taistellut näiden koulujuttujen kanssa, vanhempieni sairaudet ovat edenneet yllättävän nopeasti ja raha-pulani on krooninen, vaikken yli varojeni eläkään.
Olen yrittänyt hoitaa itseäni, liikun, ulkoilen, syön terveellisesti, välillä hiukan hemmottelenkin itseäni! Nyt vaan tuntuu, etten jaksa, en ainakaan yhtään pienintäkään vastoinkäymistä.
Töissä on kiirettä ja meitä on muutenkin liian vähän. Sairasloma olisi muille epäreilua. Vaikka kohta minusta ei taida töissä olla mihinkään..
Onko kukaan koskaan ollut tällaisessa tilanteessa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Oleppa nyt hyvällä omatunnolla itsekäs ja ota töistä sairaslomaa. Olet uupunut ja tarvitset lepoa. Teet palveluksen myös työtovereillesi, kun nyt otat aikaa ladataksesi akkujasi ja palaat paremmassa kunnossa töihin. Tämä on ensimmäinen asia mitä teet ja nyt läheistesi kannalta on tärkeää, että lepäät.
Toinen asia on se, että pyydät ikääntyville vanhemmillesi lisäapua. Kerrot taakkasi kuntasi kotipalvelutoimistossa ja VAADIT heille kotiapua, taksilappuja, kotisairaanhoitoa, paikkaa palvelukodinjonoon, SPR:n lähimmäispalvelusta ystävää ym. ym. Olen itse dementikon tytär, yksin, ilman ammattiapua olisin varmaan seonnut. Myös huoli vanhempien fyysisestä sairaudesta syö tehokkaasti voimia.Ikäihmiset usein vastustavat vierasta apua. Kannattaa olla tiukka, asia koituu heidän parhaakseen ja he sen tulevat huomaamaan.
Kolmanneksi otat yhteyttä perheneuvolaan ja pyydät päästä keskustelemaan ja saamaan neuvoja siitä, miten on viisainta toimia nuortesi kanssa. Muista mennä, sillä omassa pääkopassa yksin vatvomalla asiat eivät edisty. Kokemusta on tälläkin sektorilla. Dementikko ja kouluvaikeuksissa oleva murkku yhtáikaa meinasi olla liikaa.
Ihmeen urhea olet jaksanut olla. Liikunta on tärkeää ja oikea ravitsemus.Mietin sitä, olisiko nuoremmalla lapsellasi oikeus nuoren kuntoutusrahaan tai olisiko psyykkisesti oireilevan lapsen mahdollista päästä edullisesti terapiaan. Näitä asioita voisi kysyä Kelasta, perheneuvolasta tai no yleensä terv.huoltoalan ihmisiltä.
Tsemppiä! Älä jää yksin! Tarvitset lepoa ja ammatti-ihmisten apua.
Lämpöisin terveisin, jaksamista Sinulle toivoen
Tofta
Vanhempani tulevat toimeen keskenään, molemmat ajavat autoa jne. ja heillä on laaja ystäväpiiri. He asuvat parinsadan kilometrin päässä ja ainoana lapsena olen tietysti heistä huolissani. Äitini varsinkin on hyvin aktiivinen ihminen ja huolehtii kaikesta, mutta hänen terveytensä ei ole paras mahdollinen (on syöpähoidoissa) ja isälläni on sydänvika. Huoleni on lähinnä sellaista ainoan lapsen huolta ja murhetta, jota ei voi edes jakaa kenenkään kanssa.
Kuopukseni on nuorisopsykiatrisen hoidon piirissä, mutta hän ei itse ole siihen millään tavalla motivoitunut. Olen itse tässä puun ja kuoren välissä, kun virallinen puoli vaatii poikaani hoitoon ja terapiaan ja tämä itse ei koe sitä tarvitsevansa. Välillä olen tilanteesta niin puhki, että antaisin nuoren vaikka huostaanoton nojalla hoitoon, niin ihana ja mukava kuin hän täällä kotona onkin. Aluksi tuolla nuorisopsyk. puolella annettiin minulle tukea ja sain käydä juttelemassa, mutta se apu loppui pariin kertaan. Perheneuvolaan emme pääse, sillä nuoreni on jo liian vanha! Yksityiseen terapiaan ei ole varaa, ei mitenkään. Nuorella on hyvä kaveri, jonka kanssa ovat tekemisissä lähes päivittäin. Kotona hän juttelee ja on ihan OK, koulussa hän käy tenttimässä ja hakemassa tehtäviä, muttei siellä ilm. paljoa puhu, kun ei kuulemma ole mitään asiaa.
Töissä meitä on ihan liian vähän, tosi minimaalinen porukka. Jos olen vaikka viikon pois, niin toiset ovat älyttömän tiukoilla. Toisaalta, jos vedän itseni älyttömän tiukoille, niin sitten olen lopulta sairaalakunnossa...
Vaikeaa tämä elämä.
No, jälleen kerran huomaan, miten vaikea on vajavaisilla tiedoilla yrittää vastailla viestiin nettipalstalla.
Tuosta työpaikasta ja kiireestä. Minulle hyvin läheinen ihminen teki valtavasti töitä työpaikalla. Oli pulaa henkilöstöstä. Ei, en voi jäädä töistä pois, hän toisteli, muut joutuvat pulaan. Lopulta hän romahti ja joutui pitkälle sairaslomalle. Mitäs työpaikalla tapahtui? Työpaikka ei romahtanut, työnantaja vain huomasi, että oho, tarvitaan sijaista. Ja sijainen löytyi.
No, tämä on vain yksi tapaus. Ymmärrän hyvin, että asioita ei voi yleistää.
Hämmästelen sitä, että et voi mennä perheneuvolaan. Täällä päin alle 18-vuotiaat ja heidän vanhempansa ovat perheneuvolan palveluihin oikeutettuja.
Olen itsekin ainoa lapsi. Jos olisi vaikka sisar en olisi niin yksin äitini ja hänen sairautensa kanssa. Monet syöpäsairaat ovat kotipalvelun asiakkaita. Toisaalta päivittäiset askareet pitävät ajatukset poissa sairaudesta.
Myös sos.työntekijän kanssa voi jutella.He auttavat ja neuvovat eteenpäin. Huostaanotto tulee kysymykseen vain harvoin.
Tällaisia ajatuksia toisesta viestistäsi.
Mitähän ajatuksia muilla palstalaisilla olisi. Aihepiiri kun sivuaa minunkin kokemuksiani. Uusia näkökulmia???
Sen takia nuoreni on nuorisopsykiatrisen kirjoilla. Minua harmittaa kovasti, kun itselleni ei tunnu olevan mitään tukea tarjolla. Kun olisi edes jonkunlainen vertaistukiryhmä. Näillä nettiryhmissä olen saanut yleensä vaan neuvoksi, että kyllä sä jaksat ja mulla on sitä ja tätä ja tuota ja silti jaksan. Monen ihmiset ovat ilmeisesti kovempaa tekoa ja tuntuvat kestävän vaikka mitä. Ei tunnu hyvältä lukea sellaisia viestejä, kun tuntee sitten huonommuutta, vaikkei ole tarvetta, tiedän sen.
Olen miettinyt, josko huomenna rohkenisin mennä työpaikkalääkärille. Vuosia sitten kävin, kun olin loputtoman väsynyt. Totesi vaan, että niskat jumissa, särkylääkettä ja töihin... Nyt meillä on siellä uusi lääkäri!
Siis en tosiaan ymmärrä, kuka voi sanoa ihmiselle, jonka äiti sairastaa syöpää ja jonka lapsella on psyykkisen tuen tarve,että sullahan on kaikki hyvin!
Tiedän, että on ihmisiä, jotka arvioivat toisten jaksamista ulkoisten mittareiden(asunto, auto, vakityö)mukaan. Nämä ihmiset tuskin tietävät mitä on sytostaattihoito, työuupumus tai äidin sydämessä viiltävä huoli omasta lapsesta. Heidän puheensa kannattaa jättää tietämättömyyden piikkiin. Elämänkokemus on asia, jota meille ihmisille annetaan eri elämän vaiheissa eri kokoisina paloina.Sinun kohdallesi lienee nyt osunut paloja, joita et ihan yksin jaksa pureskella.
Harmi, etten osaa sanoa vertaistukiryhmistä mitään. Olisikohan siellä nuorisopsyk. puolella tietoa asiasta? Tai jospa se työpaikkalääkäri osaisi neuvoa asiassa.
Minusta tuo ajatus työpaikkalääkäristä on hyvä. Hän varmaan samalla selvittää, onko sinulla matala hemoglobiini tai muuta fyysistä , joka osittain selittää väsymystä. Niskat jumissa-ilmiö voi viitata pitkäaikaiseen stressiinkin. Ei muuta kuin nenä kohti lääkärin vastaanottoa! Ja tarvittaessa vaikka toisellekin lääkärile!
Yksin ei kannata jäädä. Apua on saatavissa, sen löytyminen vaatii joskus sitkeyttä!
Onko sinulla jo parempi olo? Kävitkö lääkärissä, mitä hän sanoi?