Jalostamo/Ruttolinna: Mikael & Kusti

Lyhyt kirjoitelma Seita Parkkolan ja Niina Revon kirjoista (Ruttolinna ja Jalostamo) tutuista pojista Mikaelista ja Kustista.
Sijoittuu johonkin ennen Ruttolinnan tapahtumia ja tavallaan Mikaelin näkökulmasta

Kommentit olis erikivoja :D




Näitä päiviä on jo liikaa… niitä jolloin tuuli paiskaa puiden viimeisetkin lehdet vasten ikkunaa, päiviä jolloin sadepisarat valuvat ikkunalla ja saavat maiseman näyttämään sotkuiselta piirustukselta. Sellaiselta joita 5-vuotiaat piirtävät vahaliiduilla.
Luokan edessä opettaja piirtää taululle kaavaa. Huoneen taaimpana istuvaa poikaa ei kiinnosta. Niin paljon kiinnostavampaa on yrittää laskea ikkunalle putoavia pisaroita. Niitä on liikaa. Ei pysy laskuissa vaikka kuinka yrittäisi.
Sateen rummutuksenkin läpi, kuulee poika oven käyvän. Opettaja laskee hetkeksi liitunsa ja sanoo tulijalle jotain mistä poika ei jaksa edes saada selvää.
Askeleet tulevat lähemmäksi ja poika tietää tarkkaan missä ne pysähtyvät. Joka askeleella syntyy lattialle uusi vesilammikko. Vesi valuu hiuksista niskaan. Poika kohottaa katsettaan miettiäkseen onko tulijalla kylmä, kääntää katseensa uudelleen ulos ikkunasta ja nojaa käsiinsä kun askeleet viimein pysähtyvät.
Toinen istuu hänen eteensä, nojaten seinään. Hiukset valuvat vettä, vaikka poika tietää että tullessaan tällä oli ollut päällään punainen sadetakki.
Poika ummistaa silmänsä hetkeksi, vain tunteakseen tutun nykäisyn hiuksista.
”Mikael” toinen kutsuu. Mikael avaa silmänsä, vastassa tuijottavat toiset ruskeat. Hän haluaa kääntää katseensa pois, mutta ei käännä. Samalla lailla Mikael jatkaa tanssimista vaikka pitäisi lopettaa.
Hetken aikaa Mikaelin mielessä tanssii kuva, jossa hän upottaa sormensa kosteisiin hiuksiin ja painaa huulet vasten toisia. Toisin kuin Mikael, se kuva ei jatka tanssimista vaan katoaa, kun muistaa rannan punaisen hiekan ja siniset kukat iholla.
Mikael värähtää. Hetkeksi pisarat muuttuvat punaisiksi. Poika antaa painaa päänsä vasten kylmää ikkunaa. Katsoo Kustia, joka nojaa seinään. Näyttää siltä, miltä aina näyttää. Mikael on varma, että toinen on kauneinta koko maailmassa. Ja tuijottaa. Jostain kaukaa kuuluu ääni, joka kehottaa Mikaelia kuuntelemaan. Useamman kerran. Mutta nyt Mikael ei jaksa kuunnella edes Kustia.
Edessä istuva kääntyy tympääntyneenä taululle päin, ei jaksa enää yrittää saada Mikaelia kuuntelemaan.
Kello soi. Mikael nousee. Pitäisi tanssia. Poika ottaa paria tanssiaskeletta, kokeilee ja hymyilee. Kusti hymyilee, vaikka haluaa toisen lopettavan.
Mikael nauraa ja palaa omaksi itsekseen. Kusti nauraa, koska Mikael on taas Mikael, eikä yritä enää laskea pisaroita.
Muutama tanssiaskel lisää. Juha tulee. Useampi tanssiaskel lisää. Mikael nauraa. Näkee poltteen Juhan silmissä ja tietää miten rannan hiekalle illala käy.