Nyt on pakko kysyä muiden näkemystä tavallaan selvästä asiasta, mutta kun oikein aloin pohtimaan sitä, niin ei se niin selvältä enää tuntunutkaan....
Eli onko lesbous / bisseys enemmän henkistä pitämistä toisesta ihmisestä vai miten se oikein luokitellaan?
Olen kuullut sanottavan, että "oikea" lesbo ei koskaan voisi harrastaa seksiä miehen kanssa. Mutta miksi sitten 90% tuntemistani l-naisista sanoo olleensa miehenkin kanssa? Onko siinä kyse siitä, että "poikkeus vahvistaa säännöt"?
Voiko bi-ihminen muuttua lesboksi elämänsä aikana? Jos on ollut miehen kanssa ja perustanut esim. perheen ja sitten yhtä-äkkiä tajuaakin, ettei se enää onnistukaan ja lopettaa suhteen ja myöntää itselleen, että voi ainoastaan rakastaa naista. Sen jälkeen seurustelee ainoastaan naisten kanssa. Onko sellainen ihminen sitten muuttunut bissestä lesboksi vai onko kyse ollutkin lesboudesta koko ajan, mutta vasta myöhemmin uskaltaa toteuttaa itseään?
Jos näin olisi, niin eikö se tarkoittaisi sitä, että homoseksuaalisuus on henkistä rakkautta samaa sukupuolta kohtaan eikä niinkään fyysisesti luokiteltavissa.... apua!
Eli onko lesbous / bisseys enemmän henkistä pitämistä toisesta ihmisestä vai miten se oikein luokitellaan?
Olen kuullut sanottavan, että "oikea" lesbo ei koskaan voisi harrastaa seksiä miehen kanssa. Mutta miksi sitten 90% tuntemistani l-naisista sanoo olleensa miehenkin kanssa? Onko siinä kyse siitä, että "poikkeus vahvistaa säännöt"?
Voiko bi-ihminen muuttua lesboksi elämänsä aikana? Jos on ollut miehen kanssa ja perustanut esim. perheen ja sitten yhtä-äkkiä tajuaakin, ettei se enää onnistukaan ja lopettaa suhteen ja myöntää itselleen, että voi ainoastaan rakastaa naista. Sen jälkeen seurustelee ainoastaan naisten kanssa. Onko sellainen ihminen sitten muuttunut bissestä lesboksi vai onko kyse ollutkin lesboudesta koko ajan, mutta vasta myöhemmin uskaltaa toteuttaa itseään?
Jos näin olisi, niin eikö se tarkoittaisi sitä, että homoseksuaalisuus on henkistä rakkautta samaa sukupuolta kohtaan eikä niinkään fyysisesti luokiteltavissa.... apua!
Vastaukset 27
Vanhimmat
olen ollut miehen kanssa, useammankin, nuorena, kun en vielä tiennyt olevani lesbo. mutta seurustellut en ole koskaan miehen kanssa, parin viikon kokeiluja lukuunottamatta, jotka kaatuivat omaan mahdottomuuteensa, kun miehet eivät herättäneet minussa mitään tunteita.
Ts. nainen, joka hyppää miehestä toiseen eikä tunnu saavan yhdenkään kanssa mitään pysyvää aikaiseksi, voisi olla todellisuudessa vaikka lesbo...
Koska kyse on kokonaisvaltaisesta tunnepuolesta, niin periaatteessa naapurin rouva, joka asuu miehensä ja lapsensa kanssa voi olla lesbo...
..kuvaavat lesbouttaan juuri fyysiseksi kiinnostukseksi naiseen.
He ovat jopa tunnistaneet oman lesboutensa juuri tästä seksuaalisesta viehtymyksestä.
Olen itsekin miettinyt tätä asiaa. Tunnistan itsessäni jotenkin kokonaisvaltaisempaa kiinnostusta naiseen, jota nimittäisin omaksi lesboudekseni.
Minulle fyysinen seksuaalisuus on aika rajoittumatonta, vaikka en toteutakaan sitä, koska juuri fyysisyyden tueksi tarvitsen henkistä puolta.
Hmm...
Ehkä tämä ei ole ihan näinkään, mutta sanotaan, että joskus saatan olla laaja-alaisen seksuaalisuuden hetkellisessä huumassa. Mutta harvoin, hyvin harvoin..
Monimuotoinen asia, jota jään miettimään edelleen..
"Laaja-alainen seksuaalisuus"... toi oli hyvä!
Itse olen aikoinani kokenut miessuhteissani pelkkää raadollista uteliaisuutta erilaisuutta kohtaan. Uteliaisuuteni kohteena on toiminut silloin miesvartalo.
Täytyy tunnustaa, ettei koskaan ole mainittavasti kiinnostanut, mitä siellä miehen yläpäässä liikkui. Karskia, mutta totta ja mitä sitä kaunistelemaan.
"Vanhempana" en ole enää miehiä deittaillut - edes uteliaisuuttani.
Naisen kanssa vastaavasti haluaa ihan eri asioita, tutustua ihmiseen itseensä, ei vain vartaloon. Haluaa nimenomaan tietää, mitä ajatuksia hänellä on, oppia ym ym.
Siitä päätellen l-nainen voi olla määrätyissä tilanteissa tai ehkä joskus nuoruuden huumassaan miehenkin kanssa, mutta suhde ei etene toivotulla tavalla, jos ollenkaan. Pitää syntyä vähintään henkinen yhteenkuuluvuus, ja sitä kautta vasta voi suhde kasvaa...
Mietin minäkin edelleen...
Olen "oikea" lesbo, en siis voisi ajatella vapaaehtoisesti harrastavani seksiä miehen kanssa. En ole kokenut pakottavaa tarvetta todistaa ympäristölle "normaaliuttani" miessuhteella. En ole myöskään tuntenut mielenkiintoa tai kokeilunhalua. Mies kun ei sytytyä halua, niin sille ei voi sitten mitään. Miksi pakottaisin itseni siihen? Miksi valehtelisin itselleni, sille miehelle ja muille kanssa ihmisille, jos kerran sydän ei olisi todella mukana siinä?
Ehkä se on kuitenkin enemmän fyysistä, koska voin kyllä pitää henkisellä tasolla jotain miestä miellyttävänä, mutta fyysisesti siitä ei tulisi mitään. Ja naisessa taasen täytyy natsata sekä henkinen, että fyysinen puoli, siksipä ei kovin usein natsaakaan =D. Fyysinen ei tässä välttämättä nyt tarkoita mitään superkaunista vaan se fyysinen vetovoimakin loppujenlopuksi taitaa tulla sen henkisen yhteyden myötä. Eli se taitaa sittenkin olla enemmän henkistäyhteyttä. Puhun itseni sekavasti pussiin. Eli en todellakaan tiedä. Sekä, että pitämistä se on, kait :)
Itse olen ihmetellyt näitä "myöhäisheränneitä" lesboja (vai ovatko sittenkin bissejä?). Tuntevatko jotkut ihmiset todellakin perheen, ystävien ja yhteiskunnan painostuksen niin kovana, että vastoin todellista minäänsä suostuvat vuosia tai vuosikymmeniä elämään heteroelämää, vaikka ovat alunperin olleet täys lesboja, vai ovatko he sitten ns. bi-seksuaaleja.
Sen voin ymmärtää, että joku elää täysin selibaatissa, kun ei uskalla oikein alkaa elämään homoseksuaalinakaan, mutta sitä en ymmärrä että pakottaisi itsensä heteroelämään.
Teksti on kuin suoraan peräisin minun aivoistani! Miten voikin joku olla noin samaa mieltä, en olisi ikinä uskonut!
Eipä jää paljoa lisättävää, paitsi että kyllä se sitä henkistä tosiaan taitaa olla.
Naisten (jos näin voi yleistää) ajatusmaailma vaan on niin paljon enemmän sitä mitä haluan ja kunnioitan, että miesten putkiaivojen tuotokset eivät kiinnosta pätkääkään.
Ymmärrän hyvin kantasi, mutta mielestäni tulee kuitenkin muistaa se, miten paljon maailma on muuttunut. Meidän elämämme lesboina on hyvin erilaista kuin vielä pari sukupolvea sitten. Silloin ei naisella välttämättä ollut käytännössä juuri muuta mahdollisuutta kuin mennä naimisiin miehen kanssa. Onneksi tilanne on nykyään paljon parempi, vaikka parannettavaa toki löytyy edelleen!
Tänä päivänä ei kenenkään tarvi "esittää" tai yrittää olla enää jotain muuta, mitä on.
Parikymmentä vuotta sitten vielä oli tilanne aivan toisenlainen kuin nyt. Silloin ei auttanut selvittäminen ihmisen monimuotoisuudesta tai eri suuntautumisista. Silloin iskettiin leima otikkoon ja onnea yritykselle olla ERILAINEN, kuin aina oikeassa oleva valtaväestö.
Hyviä esimerkkejä ovat nämä vanhemman luokan lesbopariskunnat, osa heistä jo siirtynyt tuon puoleiseen, jotka kaikessa hiljaisuudessa elivät onnellisena omissa oloissaan naisensa kanssa. Silloin ei tullut kuuloonkaan julkiset liitot tai mikään, mistä tänäpäivänä puhutaan.
Uskon vakaasti siihen, että myös tämän päivän kolmekymppiset ja sitä vanhemmat ovat eläneet vielä niin jumalattoman ahdasmielisessä maailmassa, että oli oman mielenterveydenkin uhalla pakko yrittää sopetua ns. normaaliin, ihanaan, terveeseen yhteiskuntaan.
Nyt osa on tullut tiensä päähän ja tehnyt valintansa - lopullisesti. Osa tehnyt sen vuoksi, että "ilmasto" on suvaitsevampi, osa taas sen vuoksi, että pääsee eroon siitä itseinhosta, kenties nöyryytyksen tunteesta, jossa muiden painostuksesta on ikänsä elänyt.
Joten meitä ja heitä ja muita "vastaheränneitä" lesboja ei välttämättä ole olemassakaan. Uskallus ja mahdollisuudet ovat vain puuttuneet aiemmin. Tietoisuus itsestä on aina ollut selvillä.
..ovat kyllä eläneet sellaista aikakautta nuoruudessaan, että hyvinkin ymmärrän homoseksuaalisuuden olleen vallan mahdoton tabu.
Meidän aikamme on niin erilainen. Meillä on tänä päivänä kaikki mahdollisuudet elää lesbona jo murkkuiästä asti, mutta ajatellaanpa aikaa, jolloin homous oli kriminalisoitua ja myöskin sairausluokitukseen merkittyä..
Ei varmaan ihan äkkiä kristillisen kasvatuksen saanut, aikansa nainen,pyristellytkään normaalikuvioista elämään naisen kanssa ja tunnustautunut lesboksi. Näitä vahvoja naisia lienee sittenkin aika vähän.
Eli tältä pohjalta myöhäisherännäiset saavat minun täyden sympatiani.. Toiset heistä varmasti ovat lesboja ja toiset bissejä, he itse osaavat kukin kohdallaan tehdä nuo määritteet.
Olen nelikymppinen. Vielä 80-luvun alussa oli selvästi ahdasmielisempää, kuin viimeisen vuosikymmenen aikana. Tai pikemminkin koko asiasta ei puhuttu oikein missään juuri mitään. Ei ainakaan mitään positiivista. Silti en heteroksi heittäytynyt. Tosin en ehkä rohkein kaapin aukojakaan ole ollut. Olenko sitten kuitenkin vahva ja rohkea ihminen, vaikka omasta mielestäni en olekaan, kun en ole ryhtynyt näyttelemään "normaalia"?
Pointtini on se, että olivat ajat ja ympäristö millaiset vain, niin ei ihminen voi elää vastoin todellista luontoaan.
Kyllä se mahdollisuus olla valitsematta pakkoheteroutta on suomalaisessa yhteiskunnassa ollut periaatteessa jo ainakin viimeiset sata vuotta. Vanhanapiikana tai vanhanapoikana on voinut elellä. Ehkä "ystävän" kanssakin, kun vaan on pitänyt matalaaprofiilia, kuten mainitsemasi vanhempi lesbopariskunta.
Uskonnot ovat tässä(kin) asiassa kaiken pahan alku ja juuri. Onnekseni vanhempani olivat "tavallisia ev.lut. kristittyjä", eli eivät kirkossa ravanneet ja meille lapsillekin opetettiin kotona vain iltarukous ja koulussa loput. Ehkä siis siksi en silloin aikoinaan tuntenut mitään "synnintuntoja" ja Jumalan pelkoa tämän asian takia.
Toki minulla meni oma aikansa siihen, että oman seksuaalisuuteni hyväksyin, kun se vähäisen kuulemani perusteella oli vähintäänkin epänormaalia, jos ei suorastaan sairasta. Itsensä on pakko hyväksyä. itseään on pakko rakastaa, muuten ei elämässä ole mitään mieltä. Mutta siihen heteroleikkiin en siis sortunut kuitenkaan.
yltää ihmeellisiin suorituksiin tälläkin saralla.
Sanoit, että "ei ihminen voi elää vastoin
todellista luontoaan"
Väitän, että kyllä jotkut voi, jos siinä ympäristössä on niin paljon muuta, mihin onnistuu energiansa suuntaamaan.
Joillakin on lapset, minkä uskon pitävän kaikista pidimpään sidoksissa mieheen. Muuta syytä en minäkään keksi, miksi pitäisi yrittää elää "onnellista" heteroelämää.
Lasten vuoksi naiset ovat tehneet ihmeellisimpiäkin asioita maailmassa, joten "pakkoavioliitto", niin kauan kunnes lapset ovat suht isoja ei liene vaikein tehtävä naiselle. Tiedän, että tuollainen liitto ei ole täydellistä - ei totta vieköön, edes puolinaista. Mutta se onkin siinä tapauksessa lähinnä ystävyysliitto, jossa kaksi aikuista ihmistä olevinaan olosuhteiden pakosta on.
Nämä on vaikeita asioita, mutta kuinka moni lapsia saaneista l-naisista on tuon joutunut käymään läpi... se on ollut osa elämää joskus, enkä usko kenenkään katuvan varsinkaan, jos syynä heteroliittoon on ollut omat lapset... näin asian näkisin
Sanotaan sitten näin, että voi elää, mutta ei pitäisi elää vastoin todellista luontoaan. Täyttä elämää semmoinen valheessa elo ei ole.
Itse kun en ole tuntenut halua lisääntymiseen, niin ei tuo lapsi juttu tullut mieleenkään. Onhan moni todella voinut avioliittoon astikin mennä, kun on niin kovasti halunnut jälkeläisiä. Tosin kun ajattelee tätä lapsien hankintaa, niin kyllä sitä on viimeistäänkin 70-luvulla jo sen verran ahdasmielisyydestä pois päästy, että olisi nainen jo voinut halutessaan hankkiutua raskaaksi ja olla yksinhuoltajana ilman sitä kiinteää ja pitkäaikaista suhdetta mieheen.
Nyt olisikin kiva saada tähän keskusteluun "myöhäisheränneiden" omia mielipiteitä.
Kirjoitat, että oli ajat ja ympäristö millaiset vain, niin ei ihminen voi elää vastoin todellista luontoaan.
Mistä muuten tiedät tuon? Miten osaat vastata kaikkien ihmisten puolesta?????
..olivat 70-luvun naiset, jotka elivät "susipareina" tai yksinään lapsen/lasten kanssa.
Edelleen pointsit myöhäisherännäisille;D
Aikuisella ihmisellä pitää olla sen verran pokkaa, itsetuntoa ja rohkeutta, että kylänämmien kälkätyksen ei anna mielenrauhaansa viedä.
niinkään niiden kylän ämmien, mutta saakelin perheen ja sukulaisten (täälläkin jo "haukuttu" mokoma kylkiäisjoukko) vuoksi sitä yritti..
Silloin esim. minä olin 17 vee kun äijää kyydissä olin eli en ihan täysin itseoppinut aikuinen, kun harha-askelmani otin...
Olen vain sitä mieltä, että jos ihminen ei elä todellisen minuutensa mukaan vaan näyttelee ympäristölleen jatkuvasti olevansa jotain muuta kuin on, niin se ei minun mielestäni ole edes todellista elämää silloin. Voihan sitä väkipakolla näennäisesti viettää elämänsä "jonkun toisen kengissä", mutta se on lähinnä oleilua ei oikeaa elämää.
Ehkä minä en välitä niin paljon kanssaihmisten paheksunnasta, kun en koskaan ole mikään supersosiaalinen ollut. Aina enemmän ulkopuolinen tarkkailija, enkä sukulaistenkaan kanssa jatkuvassa yhteydessä. Pikkasen erakkoluonne. Vähän, mutta sitäkin parempia ystäviä. Ilmeisesti monille ihmisille sitten on niin tärkeää, että mitä sukulaiset, naapurit jne. heistä ajattelevat ja puhuvat. Ja ehkä monet ihmiset myöskin kärsivät, jos jäävät ikäänkuin ulkopuolelle kanssaihmisten hyväksynnästä. Mutta en minä henk.koht. pystyisi sitä hyväksyntää kalastelemaan muuttamalla itseäni muuksi, kuin mitä luonnostani olen. Voisinko silloin oikeasti olla onnellinen, jos tietäisin, että muut ihmiset hyväksyvät minut vain, koska elän valheessa ja jos tietäisivät todellisen minäni, niin kääntäisivät selän minulle. Mieluumminen elän omana itsenäni ja tiedän, että ne, jotka eivät sitä selkäänsä minulle paheksuvasti käännäkään, niin ne ihmiset pitävät minusta oikeasti juuri sellaisena kuin olen. Tätä lähinnä ajan takaa. Mutta ehkä monille on tarpeen toisten hyväksyntä, vaikka se perustuisikin valheeseen.
Joo, ollaan erilaisia, siitä ainakin olemme samaa mieltä... =D
Tossa alempana vähän intoiduin kirjottelemaan tähän liittyen. Ehkä vähän on mennyt ohi aiheen. Aiheeseen liittyen sittenkin tiedän omalta osaltani, eli nimimerkkini onkin väärä. Henkinen yhteys on minulle tärkein. Ilman henkistäyhteyttä, en voi nauttia fyysisestä kanssakäynnistä.
Myönnetään, olemme erilaisia ja minä en aina meinaa muistaa, että valtaosa ihmisistä kaipaa hyväksyntää niin kipeasti, että hakevat sitä keinolla millä hyvänsä.
Sukulaisten kanssa ei kannatakaan olla niin tiiviisti tekemisissä, heh. =)
..että ihminen ei aina itsekään tiedosta omia motiivejaan, tarpeitaan, reaktioitaan jne..
Ihminen voi olla eksyksissä myös itseltään erittäin pitkälle aikuisikään..
Kaikki ei ole niin mustavalkoista ja yksiselitteistä. Yksi tärkeä läksy meillä kaikilla on, että tutustumme itseemme, jotta voimme ymmärtää edes hitusen muita.
Itse olen tässä muiden ymmärtämisessä vasta alkutaipaleella, mutta itseni alan tuntemaan jo hyvin..;)
Eli täysiverinen lesbo voi elää elämästään monta vuotta heteroelämää monestakin eri syystä. Tästähän saisi jo ihka uuden aloituksen aiheen..
olen sitten sellainen "myöhäisherännyt"??!!
Tai en mä tiedä, mä olen aina "luullut" olevani hetero (tai jotain), mutta viime vuosina olen huomannut yhä enemmän tuntevani kiinnostusta naisia kohtaan... Mulla ei suutelua lukuunottamatta ole fyysistä kokemusta naisista, mutta tunnen koko ajan kasvavaa halua...
Elän kyllä avoliitossa miehen kanssa (kohta 10v.), enkä edes onnettomasti... mitä nyt viime aikoina seksin puutetta. Niin ja tämä EI siis ole syynä kiinnostukseeni naiseen/-iin!!!
Monasti olenkin itsekseni miettinyt, olenko siis bi vai "uudis"lesbo, vai mikä ihme sitten olenkaan. Mä olen ainakin siitä varma, että jos seurustelisin naisen kanssa, en jäisi "kaappiin" sitä hautomaan, mulle on aivan sama mitä muut/kaikki ajattelee, koska olen jo elänyt sellaisten vaiheiden ohi, että muiden mielipiteet vaikuttaisivat mihinkään mitä teen tai jätän tekemättä.
On hienoa, että uskaltaa sitten vaikka "myöhästyneenäkin" oppia tuntemaan itseään, kuuntelemaan, toteuttamaan ja ei haluakaan jäädä kaappiin piilottelemaan, kun oikea aika tulee.
Nyt vain hihat heilumaan ja asian eteen duunia!
Onnea valitsemallasi tiellä ;)
että rakastuminen edellyttää aina sekä henkistä että fyysistä vetoa, ei onnistu kunnolla muuten. Tämä pätee sekä hetero- että homosuhteisiin. Ne, jotka pystyvät irtokeikkoihin, voivat ehkä helpommin ylitellä jopa sukupuolirajoja, mutta kaipa hetero- tai homoidentiteetteihinsä sopeutuneet valitsevat silloinkin partnerinsa mieluisimmasta kohderyhmästä.
Puhutaan usein keskinäisestä kemiasta, naapurin Kustulla oli kuuluisa "klick" Silviaansa jne. Se jokin, jokin toisen persoonassa, kuka sen selittäisi.
En usko, että naiset sinänsä ovat niin paljon parempia, suurenmoisempia ihmisiä kuin miehet. Jo tämänkin palstan surunaiheet sen paljastavat. Mutta naiskulttuurit maapallon eri yhteiskunnissa ovat kyllä mielestäni paljon sympaattisempia kuin ne, mihin miehiä kasvatetaan. Onneksi.
Ja lesbona voin ajatella vain naista erotiikan kohteena ja Hänenä, jonka kanssa haluaisin jakaa arjen. Minunkin mieskokeilut johtuivat normikäyttäytymisen ohella siitä, etten ollut vielä kohdannut "häntä". Ihastun muutenkin kummallisen harvoin, rakastumisesta puhumattakaan. Niiden asemasta minä raukka vain pidän useimmista ihmisistä, joita tapaan, naisista ja miehistä. Ei tämäkään jama hirmu kivaa ole.
...alkaa valjeta koko henkisyyden ja fyysisyyden ero...
Ensiks pitää yhtyä tuohon viimeiseen kommenttiisi: ihmisten "vain" pitämisestä. Lieneekö minullakin "myöhäisheränneen" syndrooma,(olen tiennyt kyllä alle kymmenvuotiaasta lähtien, mikä olen) kun pidän kyllä tavattoman paljon ihmisistä - naisista, ihastun, mutta rakastumisen ihmettä ei ole päässyt tapahtumaan. Toisaalta kaiken sen jälkeen, mitä on kokenut, niin eikö olisikin oikeus ja kohtuus jäädä odottamaan sitä yhtä kenties ainoaa oikeaa rakkautta?
Tästä tullaan siihen, mikä saa minut vakuuttuneeksi henkisen puolen tärkeydestä ihmissuhteessa. Jos miehen kanssa kaikki olikin pelkkää fyysistä toisen tyydyttämistä ilman tunnetta, niin naisen kanssa ensimmäinen asia on tunnepuolen syttyminen...
Miehen kanssa pystyi olemaan ilman tunnetta, aikojen alussa hyväksi todettua tekniikka ja pari minuuttia ja se oli siinä! Naisen kanssa oleminen vaatii ihan jotain muuta, ennenkaikkea henkistä yhteenkuuluvuutta, aikaa.....
Kyllä joo se tuonne henkiselle tasolle taitaa mennä - mielestäni sittenkin...
Mutta tyydyttikö seksi miehen kanssa sinua? Vai oliko se vain muutama minuutti miehen mieliksi ja tyydyttämiseksi? Jos et itse nauttinut, niin miksi siihen edes ryhdyit? Tai miten edes pystyit vapaaehtoisesti? Tätä juuri en ymmärrä.
Minä en oikein usko siihen, että olisi olemassa se yksi ja ainoa oikea. Niitä voi olla useampia ja on onnekas jos jonkun niistä sattuu tapaamaan. Että ei ehkä kannata liian kauan odotella satuprinsessaa, tosin toisaalta ei kannata myöskään rynnätä suinpäin suhteeseen ja satuttaa toista sekä itseään, jos ei tunnu kaikki kuitenkaan olevan kohdallaan. Tai sitten voi olla ettei kaikille ole yhtäkään oikeaa(mulle ei taida olla, olen alkanut epäillä).
Aletaans loppupäästä: En ole koskaan luopunut toivosta, etteikö meille kaikille olisi sitä oikeaa kumppania olemassa. Se on taas toinen juttu, miten kukin sen oikean määrittelee. Sitä olemme täälläkin aika ajoin pohtineet. Itselläni on hyvin realistinen näkemys, siitä millainen tulevan pitkäaikaisen kenties loppuikäisen kumppanini tulisi olla - millainen itse olisin.
Onhan noita naissuhteita ollut muutama, mutta loppupelissä olen vain huomannut satuttavani vastapuolta liikaa etsiessäni itse sitä, jonka tiedän vielä kohtaavani. On ajan kysymys, koska tapaamme. Niinkuin sanoin - tiedän, että vielä joskus tapaamme ja silloin tiedän, millaista todellinen rakkaus, yhteenkuuluvuus kaikilla tasoilla on ja tiedän tekeväni kaikkeni sen suhteen eteen - paljon enemmän, kuin koskaan aiemmin.
Mitä tulee tuohon seksipuolen antiin miehen kanssa, niin se oli sitä mitä se oli. Ei pakkoa tietenkään, koska minua ei pakoteta koskaan mihinkään, ei edes velvollisuudesta ja vähiten siitä. Se oli alkuun sitä, että kuvitteli siihen tottuvan... sitten tuli vaihe, jolloin ajatteli, että, kun on leikkiin ryhtynyt, niin leikitään loppuun asti - kunnes loppu eräs kaunis päivä oli ovella ja täydellinen tunne-elämän myllerrys menossa. Ei koskaan enää! Miehen kosketus ei tuntunut pahalta, mutta ei hyvältäkään - se oli täysin neutraalia alusta loppuun asti. Ja koska tiesin koko ajan, että kaikki oli väliaikaista, jaksoin niin kauan, kuin jaksoin.
Mutta vain hieman.
Toivottavasti löydät kumppanin. Ehkä minäkin vielä, ken ties.
Eipä täs muuta, pitää tästä lähteä ulkoilemaan, kun on nätti kesäpäivä...