Riitasointi

pilvipuutarhuri kirjoitti:

– Mäen alta oikealle, Pekka sanoi.
– Tässä lukee Ohijoki, vastasin yrittäessäni ajaa, lukea tienviittoja ja puhua puhelimessa samanaikaisesti.
– Ei siitä, nyt näen sinut. Käänny, mies nauroi.
– No jo olet paikan löytänyt? Suljin luurin kesken miehen lauseen.
Pieni harmaa talo kuoppaisen pihan laidalla. Paikat hampaistani olivat pudota poukkoillessani vanhalla farmarilla pitkin nurmikkoa. Hermostuin vasta kun käänsin virta-avainta ja oli aika astua ulos.

Olimme jutelleet puhelimessa tunteja. Tapaamiseen lähdin hetken mielijohteesta. Halusin nähdä miehen, jota huomasin tottelevani vastoin tahtoani. Miehen päättäväisyys, peräänantamattomuus ja röyhkeys kiehtoivat ja kiihottivat. Hain aina itseäni vahvempaa, jotta saisin otella antamatta tasoitusta.

Pekka astui ulos mökistä, mikään ruutupaitaisessa miehessä ei tehnyt vaikutusta, olin kuvitellut tämän suuremmaksi, en tiennyt pidemmäksikö vai leveämmäksi harteistaan. Nousin autosta ja astuin heinikon poikki miehen eteen.
– Hei, ääneni oli yhtä välinpitämätön kuin hymyni.
– Hei, Pekka murahti ja halasi kömpelösti.
Irrottauduin otteesta ja astuin pieneen mökkiin, siinä oli ainesta enemmän kuin miehessä. Huomasin kiinnostuvani tahtomattani, hymyilin lämpimämmin perässäni tulevalle miehelle.
– Mitä pidät? mies kysyi.
– Sinusta vai talosta? Olet nätimpi, kiltimpi ja pienempi kuin kuvittelin. Talo on kai ollut hieno ennen kuin pilasit sen, annoin katseeni kiertää mökin jokaisen hirren ja kauniit vanhat ikkunat.
– Että pidän suoruudestasi, mies nauroi. Poimi syliinsä ja kokeili painoani.
Olin varautunut löysään viileänkosteaan pusuun, mutta tapasin kiusoittelevat ja painostavat huulet. Katsoin tarkemmin miestä, voisi tästä jotain tulla, mietin ja astuin mökin toiseen huoneeseen.
– Lupaan etten rakastu, Pekka sanoi seisahtuen taakseni.
– Teet sen kuitenkin. Tälläkö soittelet? kysyin poimien pienen sinisen nokialaisen ikkunanlaudalta.
– Prepaid, mies hymyili napaten puhelimen ennen kuin sain ensimmäistä viestiä auki.
– Onko meitä montakin? utelin siristäen silmiäni.
– Ei yhdellä kertaa, mies naurahti vetäen takaisin syliinsä, nipisti nenästäni ja pussasi uudelleen.

Tuntia myöhemmin istuin autossani, tiesin tulevani toiste. En siksi että olisin ihastunut mieheen. Pekka ei vastannut aiemmin antamaansa kuvaa kovasta, tyhmästä ja välinpitämättömästä miehestä. Kiltti tämä oli, liian kiltti ja siksi vastustamaton. Hassuinta oli että nähtyäni miehen tämä tuntui luotettavalta, jopa vahvemmalta kuin puhelimessa ja hyvin inhimilliseltä.

Sain ostokset keittiöön Jannen rynnätessä sisään posket hehkuen pidäteltyä intoa. Sulkiessani jääkaapin oven lapsi oli ehtinyt selittää päivän päätapahtumat ja lähti yhtä vauhdikkaasti kuin oli sisään tullutkin.
– Hei, huikkasin kiinni rämähtävälle ovelle ja hymyilin. Äitiys oli muuttunut parin viimevuoden aikana, tunsin itseni huoltojoukoksi joka pesi, ruokki ja kuljetti tulevaa urheilulupausta.

Illalla hampaita harjatessani katsoin aviomieheni Arton kaljuuntuvaa takaraivoa, ennen tuuhean tumma tukka alkoi harveta päälaelta hassusti kuin munkilta. Mies hymyili peilin kautta, purskutin vettä suussani ja sylkäisin vaahdon lavuaariin. Seksi Arton kanssa oli kuin hammastahnavaahto, timmiä tai löysää, mitä siitä viitsi tai jaksoi tehdä, tuona iltana suoritus oli nopea, helppo ja jätti jälkeensä vain lievän haikeuden, unenomaisen tunteen siitä mitä seksi voisi parhaimmillaan olla.

– Äiti se jäi alle, Janne kiljui kun painoin jarrua.
– Näinhän minä että jäi, huokaisin ja nousin autosta.
Orava oli kopsahtanut auton pohjaan ja lentänyt takaisin tielle, muttei riittävän kovaa kuollakseen. Pieni ruskea otus liikutteli raajojaan verisenä möykkynä. Vilkaisin tienravia, ei mitään kättä pidempää, ei edes kiveä jolla iskisin olennon tuonpuoleiseen.
– Janne tuotko puhelimeni, sanoin lapselle ja sain tämän takaisin autolle. Nostin kengänkannan kurren päälle. Rusahdus enemmän tuntui jalassa kuin kuului ilmassa, pienen kallon murtuessa. Potkaisin oravan tien sivuun ja palasin autolle.
– Tässä, Janne kääntyi ojentaen kännykkäni.
– Kiitos, mutta se ehti kuolla.
– Noin vain?
– Siihen sattui niin pahasti, surkuttelin ja käynnistin auton.
– Olisiko se pitänyt haudata? poika mietti.
– Luonto hoitaa omansa.
– Syökö joku sen?
Katsoin pojan totisen sinisiin silmiin.
– Kyllä, en hennonut valehdella vaikka mieleni teki. – Kettu, varikset, kovakuoriaiset. Sitä syövätkö muurahaiset lihaa, en tiedä. Kärpäset ainakin. Luonto kierrättää kaiken.

Viikkoa myöhemmin tutkin pientä harmaata taloa ja siinä tapahtuneita muutoksia. Ikkunat oli vaihdettu, seinät levytetty ja lattialla ollut kahvinkeitin nostettu vanhan pulpetin päälle nurkkaan.
– Aika siistiä, sanoin hymyillen Pekan kiertäessä kätensä lanteilleni.
– Haluatko nähdä ulkorakennuksen? Mies kysyi kiusoitellen.

Harmaan vajan seinässä oli kolme ovea, mies avasi keskimmäisen. Pienestä neliruutuisesta ikkunasta tuli kitsaasti valoa rojua täynnä olevaan varastoon. Suljettuaan oven mies astui eteeni, nosti vanhan kaapin reunalle istumaan ja avasi housuni.
– Kiire? kysyin. Siirsin käteni miehen niskaan ja leikittelin tämän karheilla hiuksilla.
– Aina, miksi tuhlata aikaa turhuuksiin, mies naurahti laskien housujaan.

Mietin kuinka mies housut nilkoissa vaikutti samaan aikaan sekä kiihottavalta että irvokkaalta. Vedin miehen lähemmäksi, kiedoin jalat tämän viileälle vyötärölle ja nautin nousevasta jännityksestä.

Olin ikäni etsinyt rakkautta, luullut sen usein löytäneeni ja jokainen pettymys oli saanut vannomaan, etten koskaan enää kokeilisi onneani. Olin aloittanut suhteita laskelmoidusti, kylmän harkiten ja kun uskaltauduin ulos kuorestani, katsoin kulloinkin edessä olevaa miestä ja rakastuin aina uudelleen.

Niin nytkin, laskiessani juonteita Pekan silmäkulmissa, nuuskiessani tämän lämmintä tuoksua ja nähdessäni kuvajaiseni miehen hehkuvissa silmissä, paransin asentoani ja toivoin hetken kestävän ikuisesti.

Myöhemmin Pekka avasi vajan oven ja oli törmätä vanhaan naiseen.
– Kuulin jotain, muori korahti ja yritti kurkkia Pekan olan yli.
– Äiti, tässä on Taina Korvela museovirastosta, tutkimme josko löytäisimme vuosilukua joka kertoisi hirsien iän tai alkuperän, mies lasketteli lööperiä niin taitavasti että sain tehdä tosissani töitä pitääkseni naamani peruslukemilla naista kätellessä.
- Äitini on hiukan heikkonäköinen, mutta kuulo pelaa loistavasti, Pekka jatkoi tarttuen äitiään kyynärtaipeesta.
– Sokea minä olen, erotan enää sävyjä ja sumuja, vanhus raakkui.
– Jospa minä tästä, hymyilin oikaisten paitaani.
– Ehditkö ensiviikolla? Pekan kysymys oli viaton, mutta tunsin kuinka vanhus reagoi siihen höristäen korviaan.
– Soitellaan, sanoin ja istuin autooni.

Pekka oli kymmenen vuotta vanhempi, naimisissa pikkunäpsäkän vaimonsa kanssa, lapsiakin oli, heistä en liiemmin kysellyt. Tuntui paremmalta olla tietämättä mitään. Kaikki suhteeni kuivuivat kokoon eikä ollut järkeä kerätä toisen suvusta karttoja tai kaaviokuvia.

Puhelimen soidessa kolme päivää myöhemmin, istuin keittiön pöydän ääressä, nostin luurin korvalleni ja etsin ääneeni välinpitämättömyyttä jolla peittäisin jännityksen.
– Pekka tässä hei, tuli ikävä, pääsisitkö?
– En, kuiskasin kurtistaen kulmiani.
– Tulisit muru, miehen äänessä kuulsi hillitty epätoivo.
– Tästä sovittiin, murahdin kiukkuisena, pettymyksen huokuessa aaltoina voitonriemuun liittyen.
Ei ruikutusta, ei kerjuuta, siksi että seksi oli kivaa. Ja mitä tekee mies, kahden kerran jälkeen on koukussa ja itkee luurissa minua luokseen, halusin mennä vaikka tiesin lopun lähenevän. Olin kuullut saman eri sanoin ennenkin.
– Kultamuru, prinsessa, tulisit, tarvitsen sinua.
– Minä tulen, mutta vain tämän kerran, huokaisin.
– Olet täydellinen, mies kuiskasi helpottuneena.
– Tiedän sen, mutisin ja suljin luurin.
– Arto, tarvitko autoa? kysyin löytäessäni miehet varastosta moottoripyörän kimpusta.
– En, menetkö kauas? Käytkö kaupassa?
– Ei, hoidan yhden jutun, menee pari tuntia, mutisin vaisusti.
– Mene rauhassa, mies naurahti ja ojensi lenkkiavaimen Jannelle.

Syksy tuntui kirpeän raikkaalta, koivujen lehdet loistivat kirkkaan keltaisina. Il Divo hehkutti tunteiden paloa neljän miehen voimin syvälle sieluuni. Kääntyessäni harmaalle mökille jätin auton tiensivuun. Tällä kertaa Pekka ei tullut vastaan. Mies istui tuvassa jakkaralla, hartiat kumarassa ja katsoi anovasti silmiini astuessani sisään.
– Mikä on? kysyin, vaikken tahtonut kuulla vastausta.
– Tuntuu niin tyhjältä?
– Jäitkö kiinni? Äitisikö?
– Ei mitään sellaista, elämä vain, tuntuu että elän vain hetkinä kun soitan tai olet täällä.
– Rakastuit, sana purskahti huuliltani naurun saattelemana.
– Niin tein.
– Kuinka suloista, ja mitä ajattelit asialle tehdä? hymähdin ja kuljin pienempään huoneeseen.
– En ajatellut tämän pidemmälle, mies vastasi istuen selin.
– Olisit jättänyt sanomatta.
– En voinut.
– Ja nytkö minun pitäisi vastata samoin? tuskastuin.
– En minä sitä,
– Eli kerjäät sääliä.
– En tiedä, olen ensimmäistä kertaa...
Keskeytin miehen hysteerisellä naurulla joka läheni itkua.
Kasasin itseni ja astuin ikkunan luo. Tuijotin pihassa kasvavaa kuhmuraista pihlajaa. Käännyin takaisin miehen puoleen. Tämä katsoi silmiini vastausta etsien. Hymyni alkoi vaisuna mutta levisi vähitellen vastahakoisille huulilleni.

Tiilet olivat puoliksi muuratun takan edessä, tartuin yhteen niistä, punnitsin sitä kädelläni ja kuljin miehen taakse. Kiedoin käteni tämän harteiden yli ja kannattelin kiveä tämän leuan alla.
– Sanoinhan etteivät punatiilet sovi mökin luonteeseen.
– Olin jo tilannut ne, mies sanoi, nousi ja kääntyi vaaniva katse silmissään.
– Miksi sinun piti pilata kaikki? nurisin perääntyen.
– Enhän pilannut.
– Seuraavaksi kai vannot ikuista rakkautta?
– Olisiko se niin paha? mies kysyi ottaen toisen askeleen.
– Ei ikuista rakkautta ole.
– Entä jos on? mies kuiskasi karheasti ja otti kolmannen askeleen.

Miehen katse lukkiutui katseeseeni, näin kuinka sieraimet laajenivat, kuinka vartalo ohitti pisteen jossa liikkeen suuntaa saattoi muuttaa. Käteni kohosivat, kivi lähti liikkeelle, iskeytyi kulmittain ohimoluun läpi. Äänettömästi kivi upposi omalla painollaan läpi kallon kuorikerroksen. Miehen hämmästyksestä laajenneet silmät lasittuivat, jalat antoivat periksi. Väistin ruumista sen mätkähtäessä lattialle. Tuijotin hetken miestä ja kädessäni olevaa kiveä.

Katseeni kulki työhön jonka mies oli aiemmin aloittanut. Muurauslasta oli paljussa, laastia oli valunut astian reunoille ja lattialle, sitä oli miehen risoissa kengissä ja kuluneissa housuissa.
Otin tiilen käteeni, läiskäytin laastia kiveen ja napautin sen tovereidensa seuraksi uunin tekeleeseen. Ihailin hetken työni tulosta ja tartuin tuvan lattialla makaavan miehen lahkeisiin. Päässä olevasta reiästä tihkusi verta, ei paljoa, mutta varoin kuitenkin sotkemasta lattiaa.

Ennen lähtöäni katsoin vielä miestä joka rätkötti luonnottomasti, mutta riittävän lähellä uunia ja veristä kiveä. Suutelin miehen viileneviä huulia ja kaivoin tämän taskusta pienen puhelimen.

Asia mainittiin parin rivin ilmoituksessa seuraavan päivän lehdessä. "1959 syntynyt mies, kuollut tapaturmaisesti rakennustyömaalla. Tapahtumaan ei liity rikosta, eikä alkoholilla ollut osuutta asiaan."
Suljin lehden ja join kahvini loppuun.
– Äiti autatko matikanläksyissä, meillä on huomenna 7 kertotaulu, Janne sanoi rymäyttäen reppunsa lattialle.
– Totta kai, miten koulussa muuten?
– Perunamuusia ja lihapullia.
Pörrötin pojan hiuksia, peukalossani oli kuivunutta verta, imaisin sormen suuhuni ja mietin ensikertaa millainen paikka helvetti mahtoi olla.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä