Aikojen alussa, siis reilu 4 kuukautta sitten, lukion kakkosella, alkoi juttu erään toisen rymän tytön kanssa, jota olin jonkun aikaa jo katsellut. Rakastin häntä kovasti kahden kuukauden jälkeen - vai voiko sitä sillon vielä rakkaudeksi sanoa - ja juttumme näytti menevän mallikkaasti. Olihan hän niin aito, kohtelias, sosiaalinen, sopivan herkkä ja ihana! Kädestä pidettiin kiinni, halailtiin ja saatoimme toisemme euforian tilaan vähänväliä.
Tämän "kulta-ajan" jälkeen tyttö alkoi käyttäytyä omituisesti, ei ottanut enää kädestä kiinni omasta aloitteestaan. Pusutkin olimme vaihtaneet muutama viikko ennen tätä tapahtumaa, eikä kummallakaan ollut silloin mitään vastaan sanomista. Noh, heillä päädyimme kuitenkin tytön alotteesta käsikkäin leffaa katsoman. Käytin hellästi huuliani hänen poskillaan, mutta vastausta odotellessa, jota ei sitten koskaan tullut, tyttö ehkäpä hieman hymähti ja aistin häneltä hieman väliinpitämättömän fiiliksen ja hänen ahdistuksensa.
Tästä noin viikkoisen, puolentoista päästä kysyin häneltä suoraan, mitä hän ajattelee pusutteluista ja kädestä pitämisestä. Vastauksena sain jotain tyyliin: "En mä tiedä oikein mikä mulla nyt oikein on... Sillontällön se häiritsee vähän, mutta joskus ihan ookoo." Tästä episodista seuraavaan ei paljoa kädesta kiinni pidetty ja han sanoi, että katsottaisiin tätä juttua nyt jonkun aikaa. Hän myös sanoi, että haluaisi viettää enemmän aikaa tehden jotain kuten luistellen. Kuitenkin kulkuyhteydet täällä peräkylässä viikonloppuisin ovat vähän niin ja näin. Kummankaan vanhemat eivät joka viikonloppu suostuneet kuskaamaan, kyytiä sai itseasiassa harvoin. Muuten oli sidottu vanhempien tylaikoihin. Välimatkamme 20 km oli myös vähän liikaa, jotta voisi sopia "treffejä" vaikka puoleen väliin. Eli siis yhteinen aikamme oli pääasiassa sisätiloissa höntsäilyä ilman mitään järkevää tekemistä. Ulkonakin oli niin hurmaava ja romanttinen räntäsade, että yhteisten kävelyretkiemme aikana ulkoilmassa sade yleensä piiskasi naamaa, vaatteet kastuivat ja kaula paleltui. Ei ollut mitään järkeä.
Kului taas noin viikko, kun tyttö sanoi koulun jälkeen että olisi parempi jos olisimme vain kavereita. Olin osannut odottaa tätä jo jonkun aikaa, mutta silti se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Nyt on kulunut viimeisestä vajaa kuukausi. Koulussa parilla kurssilla olemme vierekkäin, sattuneesta syystä. Sattui aivan pirusti, kun erällä pojalla, joka oli saanut aikamoisen pelurin leiman viimeaikoina, oli kokoajan flirtti päällä "tytölleni". Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina ei olisi millään jaksanut mennä tunneilleen siihen viereen kuuntelemaan, kuinka hyvä "tyttöni" on matikassa, ja kuinka tämän pojan punttisalitreeni on pitänyt hänet kunnossa...
Muutaman viimeviikon aikana en ole saanut häneltä paljoa valehtelematta katsettakaan tai ystävällistä, rentoutunutta sananmurusta. Muutaman välttävän vilkaisun hän on minulle suonut ja vaivautuneen, muodollisen "moi":n sillontällöin. Kaikista pahinta on, että tunteeni häntä kohtaan eivät ole taantuneet minnekkään - kuten varmasti useammalla samaan suohon joutuneella. Tämä "puheväli -välit" ja näennäinen kaveruus ovat kieltämättä huono juttu, mutta olemme koulussa lähes kokoajan samoissa porukoissa, että kokonaan karttaminen ja vältteleminen ei olisi kenellekään edullista.
En nyt tiedä onko tämä oikein ja meneekö samaan kategoriaan, mutta olen tämän eron jälkeen ehkä hieman ystävystynyt erään toisen tytön kanssa tästä kaveripiiristämme. Mutta minä sentään juttelen hänelle niin, ettei tämä ihastukseni ole sitä todistamassa. En halua hänelle tosiaankaan mitään pahaa ja henkistä tuskaa. Kuitenkann tämän "uuden" kanssa jutussa ei ole käytännössä mitään syvällisempää. Myöskään uutta suhdetta nyt vähään aikaan en voisi kuvitella kenenkään muun kanssa. Tämän entisen huolisin "anytime", jos hän olisi tälläkertaa tosissaan, ja saisimme enemmän puhetta juttuumme.
Vapaasti lainaten jotakuta henkilöä palstalta: "Ei sitä tajua ennenkuin sen menettää."
Tekipäs eetvarttia vähän purkautua :).
Tämän "kulta-ajan" jälkeen tyttö alkoi käyttäytyä omituisesti, ei ottanut enää kädestä kiinni omasta aloitteestaan. Pusutkin olimme vaihtaneet muutama viikko ennen tätä tapahtumaa, eikä kummallakaan ollut silloin mitään vastaan sanomista. Noh, heillä päädyimme kuitenkin tytön alotteesta käsikkäin leffaa katsoman. Käytin hellästi huuliani hänen poskillaan, mutta vastausta odotellessa, jota ei sitten koskaan tullut, tyttö ehkäpä hieman hymähti ja aistin häneltä hieman väliinpitämättömän fiiliksen ja hänen ahdistuksensa.
Tästä noin viikkoisen, puolentoista päästä kysyin häneltä suoraan, mitä hän ajattelee pusutteluista ja kädestä pitämisestä. Vastauksena sain jotain tyyliin: "En mä tiedä oikein mikä mulla nyt oikein on... Sillontällön se häiritsee vähän, mutta joskus ihan ookoo." Tästä episodista seuraavaan ei paljoa kädesta kiinni pidetty ja han sanoi, että katsottaisiin tätä juttua nyt jonkun aikaa. Hän myös sanoi, että haluaisi viettää enemmän aikaa tehden jotain kuten luistellen. Kuitenkin kulkuyhteydet täällä peräkylässä viikonloppuisin ovat vähän niin ja näin. Kummankaan vanhemat eivät joka viikonloppu suostuneet kuskaamaan, kyytiä sai itseasiassa harvoin. Muuten oli sidottu vanhempien tylaikoihin. Välimatkamme 20 km oli myös vähän liikaa, jotta voisi sopia "treffejä" vaikka puoleen väliin. Eli siis yhteinen aikamme oli pääasiassa sisätiloissa höntsäilyä ilman mitään järkevää tekemistä. Ulkonakin oli niin hurmaava ja romanttinen räntäsade, että yhteisten kävelyretkiemme aikana ulkoilmassa sade yleensä piiskasi naamaa, vaatteet kastuivat ja kaula paleltui. Ei ollut mitään järkeä.
Kului taas noin viikko, kun tyttö sanoi koulun jälkeen että olisi parempi jos olisimme vain kavereita. Olin osannut odottaa tätä jo jonkun aikaa, mutta silti se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Nyt on kulunut viimeisestä vajaa kuukausi. Koulussa parilla kurssilla olemme vierekkäin, sattuneesta syystä. Sattui aivan pirusti, kun erällä pojalla, joka oli saanut aikamoisen pelurin leiman viimeaikoina, oli kokoajan flirtti päällä "tytölleni". Tiistaina, keskiviikkona ja torstaina ei olisi millään jaksanut mennä tunneilleen siihen viereen kuuntelemaan, kuinka hyvä "tyttöni" on matikassa, ja kuinka tämän pojan punttisalitreeni on pitänyt hänet kunnossa...
Muutaman viimeviikon aikana en ole saanut häneltä paljoa valehtelematta katsettakaan tai ystävällistä, rentoutunutta sananmurusta. Muutaman välttävän vilkaisun hän on minulle suonut ja vaivautuneen, muodollisen "moi":n sillontällöin. Kaikista pahinta on, että tunteeni häntä kohtaan eivät ole taantuneet minnekkään - kuten varmasti useammalla samaan suohon joutuneella. Tämä "puheväli -välit" ja näennäinen kaveruus ovat kieltämättä huono juttu, mutta olemme koulussa lähes kokoajan samoissa porukoissa, että kokonaan karttaminen ja vältteleminen ei olisi kenellekään edullista.
En nyt tiedä onko tämä oikein ja meneekö samaan kategoriaan, mutta olen tämän eron jälkeen ehkä hieman ystävystynyt erään toisen tytön kanssa tästä kaveripiiristämme. Mutta minä sentään juttelen hänelle niin, ettei tämä ihastukseni ole sitä todistamassa. En halua hänelle tosiaankaan mitään pahaa ja henkistä tuskaa. Kuitenkann tämän "uuden" kanssa jutussa ei ole käytännössä mitään syvällisempää. Myöskään uutta suhdetta nyt vähään aikaan en voisi kuvitella kenenkään muun kanssa. Tämän entisen huolisin "anytime", jos hän olisi tälläkertaa tosissaan, ja saisimme enemmän puhetta juttuumme.
Vapaasti lainaten jotakuta henkilöä palstalta: "Ei sitä tajua ennenkuin sen menettää."
Tekipäs eetvarttia vähän purkautua :).
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.