Lapsettomat äitipuolet

Otan osaa. Ettekö voisi adoptoida jotain lasta...?

Ajatella että vielä tänäkin päivinä valistuneessa yhteiskunnassamme elää naisia jotka kuvittelevat että heidän äitiytnsä on jotenkin ainutlaatuinen ja ihmeellinen ja tekee heistä jotenkin lapsettomia naisia paremmaksi ja ennenmuuta tärkeämmäksi. Voi voi on nainen asemansa ansainnut jos mieskin.

Mä kävin lukemassa sitä keskustelua, johon viittasit ja aloin itkeä kun näin, miten lähes joka viesti olisi voinut olla mun kirjoittamaa.

Mä olen vähän yli vuoden seurustellut, siitä ehkä loppukesästä/syksystä asti ollaan asuttu yhdessä. Mun avomiehellä on kaksi lasta, jotka ovat meillä muutaman päivän viikossa. Mä tulen lasten kanssa kylläkin ihan hyvin toimeen, mutta silti koko tämä uudenlainen elämä on rankkaa. Paljon rankempaa kun osasin kuvitellakaan...

Tilanne on vielä se, että mä muutin avomieheni luo, toiselle paikkakunnalle (en tosin kovin kauas), joka ei ainakaan helpota tilannetta. On vaikea asettua asumaan kämpässä, joka on jo koti yhdelle miehelle ja sen lapsille. Siinä pitäisi sopeutua niin moneen asiaan yhtä aikaa, enkä mä tunne pärjääväni siinä kovin hyvin.

Mun miehelle on itsestään selvää, että mä olen osa perhettä, mutta mä koen itseni siltikin ulkopuoliseksi. Tuntuu, että olen vaan joku ylimääräinen mukanaroikkuja, enkä oikein tiedä, missä mun pitäisi olla. Koti ei tunnu kodilta, ainakaan silloin, kun miehen lapset ovat meillä. Huom. tässä taas sanottava, ettei suhteessani lapsiin sinänsä ole ongelmaa, eikä minulla mitään ole heitä vastaan. Ongelma on lähinnä mun omassa sopeutumisessani tähän elämään. Varmasti tajuatte mitä yritän sanoa.

Ollaan tästä kyllä miehen kanssakin juteltu, hän tietää tilanteen ja on yrittänyt auttaa mua ja keksiä asioita, jotka helpottavat yhdessä olemista. Hän myös antaa mulle vapautta, on sanonutkin, että mun pitäisi ottaa enemmän omaa aikaa ja ettei hän odota mun heti olevan mukana tässä menossa 100 %. Ts., mulla on se hyvä tuuri, että mulla on aivan ihana mies, joka yrittää ymmärtää, eikä odota multa liikoja (toisin kuin minä itse ehkä, valitettavasti, tai mistä minä tiedän, pää tuntuu olevan niin helvetin sekaisin).

Ja kyllä se oma lapsettomuuskin vaivaa. Mä haluaisin kovasti lapsia ja kyllä meidän on niitä tarkoituskin hankkia. Ehkä sekin auttaa saamaan mut osaksi jengiä. Eipä sillä, että se saisi olla syy lapsen hankkimiseen.

Mä tiedän kyllä, että meidän juttu on suht. uusi ja tällaiset asiat vie aikaa. Olis vaan kiva tietää, miten tätä oloa voisi helpottaa. Välillä luulen, että tilanne onkin jo helpottanut, sitten yhtäkkiä iskee taas ahdistus, kun lapset ovat meillä tai tulossa meille. Ja silloin mä menen välillä niin lukkoon, etten edes osaa olla. Mä pyrin vaan vetäytymään omiin oloihini, välttelen mun miestä, toivon, ettei hän puhuis mulle tai koskis muhun tai yhtään mitään. Ja mä tunnen hirveää syyllisyyttä, kun huomaan käyttäytyväni etäisesti ja siltikään en mahda mitään. Tämä kokemus on ollut niin kummallinen, mun tunteet ja käytös on ihan holtitonta. Onko kellään muulla tällaista?

Enihuu, kauhea litania! Oli vaan niin helpottavaa lukea, että teitä on muitakin. Mä kun tosiaan luulin, että mussa on jotain vikaa ja että olen hirveä ihminen.

Voimia kaikille!

jolla pystyisin harjaannuttamaan itseäni, että pystyisin olemaan samassa tilassa exän ja hänen sukulaistensa kanssa. Onhan se kaiken puolin vierasta ihmisluonnolle. Raamatun Saarakin ajoi pois orjavaimon lapsinensa. Vaikeita tunteita taisi Saarallakin olla.