Miksi tällä palstalla keskustellaan vain hedelmättömyyshoidoista ja lapsensaantivaikeuksista? Haluaisin herättää keskustelua lapsettomuudesta, joka on harkittua.
Olen noin 30 v. nainen. En ole koskaan tuntenut tarvetta saada lapsia. Sukulaisilta on kyllä tullut kuultua lauseita "ettekös te kohta...", "lapset ovat elämän tarkoitus..." ym. Hyvän itsetunnon omaavana en ole vihjeistä välittänyt. Mielestäni elämäni tarkoitus ei ole saada lapsia.
Kavereilla on lapsia ja niiden kasvamista ja elämää on kiva seurata. En kuitenkaan halua omaa. Mieheni ajattelee samoin.
Tiedän myös sen, etten tulevaisuudessakaan halua lapsia (eli kysymys ei ole mistään "vauvakuumeen heräämisestä sitten joskus").
Ihmettelen vain, miksi asiasta ei näy keskustelua mediassa. Kaikkien ei ole hankittava lapsia. Lapsettomat pariskunnat eivät ole kummajaisia, itsekkäitä tai kylmiä. Lapsettomien elämä on ihan yhtä "rikasta" kuin lapsellistenkin.
Kertokaa, mitä ajattelette.
Olen noin 30 v. nainen. En ole koskaan tuntenut tarvetta saada lapsia. Sukulaisilta on kyllä tullut kuultua lauseita "ettekös te kohta...", "lapset ovat elämän tarkoitus..." ym. Hyvän itsetunnon omaavana en ole vihjeistä välittänyt. Mielestäni elämäni tarkoitus ei ole saada lapsia.
Kavereilla on lapsia ja niiden kasvamista ja elämää on kiva seurata. En kuitenkaan halua omaa. Mieheni ajattelee samoin.
Tiedän myös sen, etten tulevaisuudessakaan halua lapsia (eli kysymys ei ole mistään "vauvakuumeen heräämisestä sitten joskus").
Ihmettelen vain, miksi asiasta ei näy keskustelua mediassa. Kaikkien ei ole hankittava lapsia. Lapsettomat pariskunnat eivät ole kummajaisia, itsekkäitä tai kylmiä. Lapsettomien elämä on ihan yhtä "rikasta" kuin lapsellistenkin.
Kertokaa, mitä ajattelette.
Vastaukset 16
Vanhimmat
ei näköjään tarvitse olla isoa vikaa kun heittää jo pahasti...
Olen myös kolmekymppinen nainen ja lapseton. Edellisessä avioliitossani suku painosti todella melkein päivittäin lapsen hankintaan. Ääneen ihmeteltiin, että kummassa se vika on? Yritimme tasan vuoden ja voi sitä kierrettä! Joka kuukausi itsesyytösten aikaa epäonnistujana. Ex-mieheni halveksuvan katseen alla yritin saada lasta siinä onnistumatta. Avioliitto loppuikin hänen vieraassa käyntiin yhdeltä seisomalta. Siihen liittyi muitakin ongelmia, mutta se ettei lapsia tullut oli yksi osasyy. Olen ajatellut, että en halua lapsia. En halua samaa kierrettä uudelleen, joka siitä seurasi kun halu oli suuri. On helpompi olla "yrittämättä" kuin "hankkia". Iän karttuessa, olen huomannut, etten omaa ns. hoivaviettiä. En ole koskaan tuntenut oloani luontevaksi lasten seurassa. Lähinnä ne ovat ikävä kyllä ärsyttäneet minua... En viihdy lasten seurassa. En jaksa kuunnella toisten äitien jatkuvaa monotonista jaarittelua heidän ihmeittensä saavutuksista. Ehkä näin suojaan itseäni. Olen kuullut olevani OMITUINEN kun en ole tähän ikään "hankkinut" lasta. Välillä tuntuu, että en ole edes ihminen kun ei sitä pientä kääröä ole. Nykyaikana varsinkin täällä maaseudulla tuntuu olevan niin, että vasta lapsen tultua perheeseen, voit omata sen statuksen, johon olet tarkoitettu. Olen siis kummajainen, outo poikkeus. Tutkimuksissa on minulle selvinnyt, että mahdollisuuteni lapseen ovat muutenkin olemattomat. Mietin, että olenko tunnekylmä vai onko itsesuojeluvaistoni vain liian suuri? Olenko itsekeskeinen, kun haluan keskustella ihmisten kanssa muustakin kuin lapsista ja perhe-elämästä?
Tekstini voi tuntua negatiiviselta, mutta näin ajattelen ja lukisin mielelläni toistenkin mielipiteitä!
.. siis se menee kyllä ajan kanssa ohitse, se valtava tarve puhua vain ja ainoastaan lapsista ja lasten ihmeellisistä saavutuksista. Se liittyy yleensä lapsen ensimmäiseen ikävuoteen ja leikki-ikä-vaiheeseen, jolloin lapsi oppii ja opettelee paljon uusia asioita, jolloin on upeaa ja ihmeellistä seurata, miten lapsi oppii, oivaltaa ym.
Mutta se menee siis ohi.
Lapsistaan toki puhuu, he ovat niin voimallisesti mukana aivan kaikessa,läsnä ja paikalla, he ovat ilo ja rakkaus mutta myös rasite.
Ja tämä jälkimmäinen on sitten äitien keskuudessa tabu. Sitä ei saa sanoa ääneen, siitä ei saa puhua: siitä, että oma lapsi ottaa päähän, suututtaa, herättää vihan tunteita jne.
Kun jo täusi-ikäinen,kotoa omilleen muuttanut soittaa pikkutunneilla = yömyöhällä ja kertoo asian, jonka voisi kertoa seuraavana päivänänäkin, kyse ei siis ole mistään akuutista hädästä vaan vain juttelun tarpeesta .. siitä ei saa hermostua, äidin tulee aina olla lapsensa käytettävissä. Jos suutut ja vielä erehdyt kertomaan toiselle äidille tyyliin "hiivatin häirikkö, taas soitti keskellä yötä ja asiana oli vain että sai ison palkan ja osti sitä ja tätä.." saat moitteet päällesi, et ole äiti ollenkaan.
Äidin kuuluu uhrautua, äidillä ei saa olla omaa elämää, äidin kuuluu elää lasta varten ja lapsen kautta.
En ole koskaan sopinut tähän äitimuottiin joka yhä vaan vallalla on. Ja sen tekevät toisen äidit.
En ole itsekään mikään suurisiipinen emohahmo. En ole koskaan leperrellyt pikkuvauvoja nähdessäni, en ollut mitenkään lapsirakas. Omia lapsia on nyt 2 kpl, kolmas tulossa uusperheen viikonloppulapset. Äitiys on minulle arkipäivän asioita. "lässyn-lässyn"-kieltä en ole koskaan edes vauvoille puhunut, asioilla on oikeat nimet ja nimitykset. Meillä ei mennä "aa-aamaan", ei ole "pipiä", ei syödä "nannaa" eikä muutakaan lässytystä.
Teini tekee kotitöitä ja tulee sovittuna aikana kotiin jne. Minua pidetään ankarana ja tiukkana ja epä-äitimäisenä ym.
Nainen saa olla omanlaisensa, temperamenttinen ja vauhdikaskin ja suorasanainen, ja kaikkea sellaista, mutta kun naisesta tulee äiti, hänen pitäisi ahtautua siihen ikiaikaiseen äitimuottiin, joka on vain ja ainoastaan uhrautumista, lempeyttä, hymyä, kärsivällisyyttä, kotipainotteisuutta, pullan tuoksua... Ja maaseudulla tämä korostuu.
Kuulostan varmaan negatiiviseltä. No, halusin vain tuoda esille tämän puolen. Naiselta vaaditaan aika älyttömiä juttuja, ja vaatijoina ovat liian usein toiset naiset ja äidit. Miehet saavat olla enemmän sitä mitä ovatkin, sellaisia kuin ovatkin, niin sinkkuina kuin iseinäkin.
Ymmärrän toki sen, että lapsi on ihme sanan varsinaisessa merkityksessä. On ihana lukea tekstiäsi! Tuntuu, juuri niin kuin kirjoitit, että täällä maalla tämä TÄTIMÄISYYS korostuu, kun nuori äiti saa ensimmäisen lapsensa. Heidän persoonansa muuttuu täysin. He parjaavat, haukkuvat, arvostelevat, juoruavat juuri niitä lapsettomia naisia, jotka eivät ole oivaltaneet naisen paikkaa ja tarkoitusta. Eli kodin steriilinä pitämistä, ruuan laittoa, pyykkäystä, lasten hoitoa, imuroimista, luuttuamista, mattojen tomuttamista ynm, ynm.
Itselleni on tämä juuri ollut se järkytys! Tuntuu, että he kadottavat itsensä tähän äitiyden maailmaan. Oma minä ei tunnista omia tarpeitaan, vaan lapsista tulee suoriutumisen kohde ja kodista. Aviomies tulee siihen sivuun leiväntuojaksi... Yleensä se ulkonäönkin hoito unohtuu ja päähän tulee se ihana pieni marimekon huivi...Hoh hoh.
Ymmärrän näkökantasi myös siinä, että perheiden äidilläkin on oma elämä. Itse kasvoin sellaisen naisen tyttärenä, joka piti ja osasi näyttää myös turhautumisensa, yleensäkin negatiiviset tunteensa meitä kohtaan. Hän osasi ottaa meidät lapset osaksi omaan elämäänsä, kuitenkin huomioiden ja rakastaen, juuri niillä taidoilla ja keinoilla, joilla hän kykeni. Siksi on ollut hankala sulattaa tätä superäitiyden leimaa täällä. Olen siis todellakin omituinen...
Tämä äitiys täällä maalla on todellakin niin, että ne muut naiset ovat nostaneet nämä rimat niin korkealle, ettei niitä normaali ihminen koskaan saavuta...On kilpailua, kateutta, kerskuntaa...Näin sivusta seuranneena...
Yhdessä kirjassa puhuttiin realistisesti äitiydestä. Siinä eräs sanoi äitiyden olevan 80 prosenttisesti yhtä shittiä, mutta kaksikymmentä prosenttia täyttä kultaa. Ja yleensä se 20 korvaa sen shit ajankin...Miksi näistä negatiivisista asioista ei uskalleta puhua ääneen? Äitikin on inhimmillinen, jolla on tunteet. Myös viha on yksi niistä. Katoaako se tunne synnytyksen jälkeen. Yleensäkin ne kaikki negaatiot? Mietityttää...Lapsettomana on ollut todellakin vaikeaa löytää omaa paikkaansa täällä maalla. Niin kuin aikaisemmin kirjoitin, niin välillä todella tuntuu, että en ole edes ihmisarvoa ansainnut, kun en ole tajunnut tähän mennessä lasta hankkia. Ihmisten epäkohteliaisuus on ollut loukkaavaa. Suoraan kysytään, että miksi ja milloin ja kenen syy kun lasta ei tule. Voimia vievää hommaa se selittäminen sitten. Helppoahan se on kysellä toisten lastensaanti suunnitelmia kun omissa helmoissa pyörii se viisi katrainen lauma...Olen hieman katkera ja se kyllä hohkaa tämänkin kirjoituksen läpi. Mutta toivon, että huomaatte lukea sen vain yhden lapsettoman naisen mielipiteenä. Avarakatseisesti....Kiitos.
Olen nelikymppinen ja lapseton ja lapsettomaksi aion jäädä.
Myönnettävä on, mitä kyselyihin ja selityksiin tulee,että usein olen turvautunut valheeseen..Pääsee paljon vähemmällä kun antaa ymmärtää,että lapsettomuus ei ole oma valinta.
Ei tarvise kärsiä pitkiä keskusteluja aiheesta lapsi/lapsettomuus.
Kun kerta en ole kiinnostunut lapsista niin luulisi olevan selvää,että niistä pälättäminenkään ei kiinnosta.(ei vaan ole)
Äitiys on edelleen isoin tabumme.
Seksuaalisuus on saatettu vapauttaa mutta äitiyttä ei.Ja oikeastaan noilla kahdella asialla tuntuu olevan aika vähän tekemistä toistensa kanssa,eikö totta.
Lapsettomalla ei juuri ole oikeuksia,ainoastaan epäreiluja velvollisuuksia (työelämässä,naapurisuhteissa jne)
Etkä ikinä pysty "voittamaan" äitejä.Totaalinen "no-winner-situation".
Kirjoitit, että olet turvautunut "valkoiseen" valheeseen, jotta pääsisit helpommalla uteluista. Itse olen huomannut, että sanot miten tahansa, niin joudut säälin kohteeksi. Aletaan puhumaan adoptiosta, sijaisvanhemmuudesta ynm, järjestötoiminnasta. On hullua, että naiset haluavat ajaa tasa-arvoa kaikille yhteiskunnan alueelle, mutta itse kuitenkin luokittelevat naisen aseman omien hierarkioittensa mukaan. Kai pitää hiljaa alistua, tähän omaan asemaansa eli omituisuuteensa, kun lapsia ei ole. Miehet ovat tässä asiassa mielestäni reilumpia. Nyky kumppanini ei ole selitellyt uteliviin kysymyksiin yhtään mitään. Hän vain vastaa, että lapsia ei nyt vaan ole. Ja jatkokysymyksiin hän sanoo, että ei ole nyt suunnitelmissa. Ei hänen kaverinsa ala asiaa jaarittelemaan, päivittelemään tai säälimään. Mistä nämä naiset saavat energiansa juuri tähän päivittelyyn ja jaaritteluun? Turhauttavaa...Sekin on mielestäni hätkähdyttävää, että heti aletaan arvioimaan omaa persoonaasi, kun sanot, että et erityisemmin pidä lapsista. Aivan kuin juuri lapsirakkaus korreloituisi täysin omaan persoonaasi! Juuri nämä itsekeskeisyys, kylmyys epäempaattisuus leimataan sinuun kun sanot oman mielipiteesi... Tuntuu, että lapsettomalla ei voi olla rakkauden, hellyyden ynm. tunteiden kirjoa, koska ei ole lapsia, joilla toteuttaa näitä tunteita käytännössä! Olen kuullut lausahduksen useasti:" Eihän se voi tietää, ku sillä ei ole lapsia". Voi Jeesus, en voikaa tietää kaikkea, mutta kai maalaisjärjellä ajateltuna jotain voin tietää ja tuntea. Oikeassa olet siinäkin, että en KOSKAAN voita mitään tässä asiassa. Ehkä voin omaa oloani parantaa kirjoittamalla kokemuksia tällekin palstalle...
jos sinulla ei ole lapsia, mitä äidinrakkaus on. Sen tunteen suuruus oli minulle ainakin valtava kokemus ja yllätys. En ole sinänsä lapsirakas, mutta omiin lapsiin kohdistuva tunne on jotain sellaista, mitä ei voi kokea minkään muun asian kohdalla, olkoonkin, että hormonit ne siinä jylläävät. Kai se on luonnon keino varmistaa jälkeläisten saama hoiva.
Mutta jokainen tehköön valintansa muista välittämättä. Lohduttaudu sillä, että juoruakat nyt puhuvat vaikka mistä. Jos sinulla olisi lapsia, ne päivittelisivät kasvatusmetodejasi yms. Äitimyyttikin elää ja voi hyvin juuri niin kauan, kuin sen annetaan elää. Olen koettanut osaltani murskata näitä luutuneita käsityksiä ja toimintatapoja, enkä juurikaan ole enää kuullut kommentteja elämästämme. Puhuvat varmaan selän takana ;D
Olen kokenut äidinrakkautta omalta äidiltäni. Jokainen äitihän kokee sen kai tavallaan. Olen seurannut sivullisena kun tätä onnellista sitoutumista ei ole tapahtunut.(tuttavalleni) kylläkin. Ikävä kyllä en voi lohduttautua, sillä, että juoruakat puhuvat. Se ei auta minua lapsettomuudessani. Jään paitsioon jostain, mistä sinäkin puhuit. Se on vain ihmisen, eli naisen mitta täällä maalla. On lapsia tahi ei. En siis ole ihminen...Näin karrikoidusti...
Niinpä niin...Olen itse vähän päälle kolmekymppinen nainen ja lähes kaikki ystävät saavat lapsia, haaveilevat niistä tai ovat raskaana juuri nyt. Lapset ovat useimmiten hauskoja ja minä viihdyn lasten kanssa lyhyitä aikoja kerrallaan (teen jopa töitä lasten kanssa), mutta en ole ollenkaan varma siitä haluanko ja jaksanko ottaa sitä 24 tunnin vastuuta harteilleni. Lasten spontaanius, luovuus, viattomuus, ilo, leikki ja turmeltumattomuus ovat kenelle tahansa aikuiselle välillä hyväksi, mutta lasten kasvatus on myös raskasta, aikaa vievää puuhaa, joka vaatii melkoisen kokonaisvaltaista paneutumista. Saattaa olla että olisin jo "sinisilmäisyyttäni" hankkinut lapsia joskus nuorempana ellei minulla olisi kymmenen vuoden kokemusta lasten kanssa työskentelystä, erilaisten perheiden ja vanhempien tapaamisesta, sekä mieheni kahden lapsen kanssa elämisestä. Uusperheen äidiksi tai äitipuoleksi en voi itseäni kutsua, sillä en ole koskaan ottanut sellaista vastuuta lapsista kuin mieheni, ja vaikka lapset ovat olleet periaatteessa ok, olen myös usein kokenut heidän rajoittavan elämääni.
Kysymys kuuluukin, olemmeko me vapaaehtoisesti lapsettomat tai lapsettomuutta vakavasti harkitsevat naiset realisteja, jotka ymmärtävät liiankin hyvin sen vastuun, joka lapsista aiheutuu, vai olemmeko me itsekkäitä kontrollifriikkejä, joiden mukavan, hallitun elämän lapsi voisi sotkea? Vai olemmeko vain tyytyväisiä elämäämme ilman lapsia saaden tyydytystä työstä ja harrastuksista? Vastauksia on varmasti yhtä monta kuin on naisia, jotka eivät halua lapsia.
Itselläni syyt ovat moninaiset; "vapauden" menettämisen pelko, meditatiivisen rauhan ja hiljaisuuden rakastaminen, oman ajan tärkeys, oman työn ja harrastusten tärkeys, tyytyväisyys nykyiseen "vapaaseen" elämään, isovanhempien puuttuminen, taipumus määräillä ja kontrolloida asioita, sisäinen levottomuus ja vaihtelunhalu.
Muistan lukeneeni jostain miten joku lapsen saanut nainen sanoi vauvan vapauttaneen hänet. Minusta se oli mielenkiintoinen pointti ja mietinkin sitä onko tämä minunkin vapauden menettämisen pelkoni harhaa. Nyt minulla on siis lähes täydellinen vapaus määrätä ja päättää omista tekemisistäni ja menoistani, kontrolloida ja hallita elämääni. Olisiko tuo nainen tarkoittanut sitä, että lapsi vapautti hänet vapaudestaan kontrolloida elämäänsä?
Toistaiseksi en ole löytänyt tarpeeksi painavaa syytä hankkia omaa lasta, sen sijaan syitä siihen miksi en hankkisi lasta löytyy monia. Mielestäni pelkkä halu hoivata tai tyhjän tilan täyttäminen ei riitä syyksi. Kertokaapa viisaat ihmiset todella painavia ja epäitsekkäitä syitä hankkia lapsia! Olisin niistä kiitollinen...ehkä joku näistä syistä saa minut kääntämään kelkkani.
Kiitos vastauksistanne! Varsinkin "Kia" ja eräs toinen nimimerkki; puitte ajatukseni sanoiksi.
En pidä millään tavalla pahana tai ihmeellisenä, että en halua sitoutua jälkikasvuuni. Haluan mennä ja tulla niin kuin tähänkin asti, haluan löhötä aamuisin, haluan tehdä ruokaa silloin kun on nälkä (en silloin, kun joku sitä huutaa), haluan nukkua yöni katkoitta, haluan pitää kroppani tällaisena kuin se on. Joku voisi sanoa, että olen laiska, itsekäs ja turhamainen. En välitä. Elän elämäni parasta aikaa ja aika sen kuin paranee. Täyttäkööt joku muu tämän maan.
Miksi itsekkyys liitetään juuri lapsettomuuteen?
Ihan yhtä itsekkäästä halusta lähtee päätös joko tehdä lapsia tai olla tekemättä.
Siis molemmat ovat valintoja. Lapsi tehdään itseä varten, tai ollaan tekemättä.
Mielestäni on typerää sanoa sitä itsekkyydeksi, ettei ota valtavaa vastuuta hartioilleen vapaaehtoisesti. Samalla tavalla voisin leimata kaikki ne keillä ei ole lemmikkieläimiä itsekkäiksi, koska eivät halua huolehtia niistä ja tuhlata rahaa niihin.
muodissa oleva haukkumissana toi itsekäs.
Sitäpaitsi aika tehokas ja ovela.
Itsekkyyden huippu on halu olla marttyyri.
Toi itsekkyyden huippu oli hyvä... Monilla naisilla taitaa lapsen teko jäädä niin myöhäiseen vaiheeseen opiskelujen, työn, miehen etsinnän ja muiden syiden takia että hedelmällisin aika alkaa olla jo ohi kun haluja saada lapsia. Kai tämä on isompi ongelma kuin ne parit jotka eivät halua lasta.
varten,siinä olet aivan oikeassa.
Jostain syystä vaan yritetään pitää yllä myyttiä äideistä jotka uhrautuu.Ja lapsien kuuluisi olla suunnattoman kiitollisia koska ovat syntyneet.
Itse olisin mieluusti jättänyt syntymättä jos sitä etukäteen olisi tiedusteltu.
Että sikäli en kyllä ole äidilleni yhtään kiitollinen.
Mielenkiintoinen keskustelu. Olen 38v.lapseton nainen. Hoivaviettiä/vauvakuumetta ei ole koskaan ollut, en ole lapsirakas (suhtaudun neutraalisti). Pystyn leikkimään lasten kanssa ja hoitamaan esim.ystävien lapsia kun harvoin ja lyhyen ajan (muutama tunti) kerrallaan. Pitempään en viihdy vaan koen oloni epämukavaksi. Lässyttäminen lapsille tuntuu luonnottomalta, puhunkin heille normaalisti. En kuitenkaan lapsia mitenkään inhoakaan.
Minulta on usein kysytty lapsettomuudesta ja vihjailtu että kohta mieli muuttuu jne. Ei ole muuttunut. Kumppanini olisi ollut jo vuosia valmis lapsen hankkimaan. On kuitenkin hyväksynyt etten halua. Tarvitsen omaa tilaa, yksityisyyttä, aikaa ja hiljaisuutta. En kestä ettei saisi olla yksin vaan aina olisi joku ympärillä (asumme omissa asunnoissa). En halua enkä uskalla ottaa niin suurta vastuuta ja sitoutua loppuiäkseni kuin mitä lapsi vaatisi vaikkakin toisi positiivistakin myös sitä en kiellä.
En koe olevani omituinen, epäonnistunut naisena, vajavainen tms.vaikka yhteiskunta ja lapselliset meitä sellaisina välillä pitävätkin. Olen samaa mieltä edellisten kanssa että pitäisi keskustella tästä yhä nyky-yhteiskunnassammekin vallitsevasta äiti-myytistä ja ettei kaikki halua olla sellaisia. Suotakoot se niille jotka haluavat ja annetaan meidän jotka ei haluta olla sellaisia kuin olemme. Ilman että aina kysellään ja ihmetellään aiheesta, luulisi tänän olevan jokaisen yksityiasia.
Itsekkyydestä sen verran että lapsettomia usein moititaan itsekkäiksi. Ketkä sitten ovatkaan itsekkäitä? Usein juuri lapselliset jotka olettavat että kaikkien muiden pitää pyöriä heidän ehdoillaan ja ymprärillään joka paikassa (työpaikalla sinkut joustavat aina lomissa/ylitöissä ym., ravintola=> lue meluavat lapset, matkat jne.). Välillä tuntuu että lapsiperheet marisevat joka asiasta vaikka missään muualla maailmassa kuin Suomessa heillä ei ole niin hyvin asiat (äitiyslomat,hoitovapaat,lapsilisät ym.). Esim.englantilainen ystävättäreni ihmetteli/kadehti näitä. USA:ssa asuva sukulaiseni miettii kaiholla miten hyvä olisi täällä (ei neuvolapalveluja tai muutakaan yhteiskunnan taholta siellä). Suomessa ei ketään irtisanota raskauden perusteella, toisin on monessa muussa paikassa. Täällä ei tunnuta tajuavan miten hyvin täällä asiat on vaan valitetaan ja vaaditaan lisää. Nämä asiat tuntuvat olevan tabuja joista ei haluta tai uskalleta julkisesti edes keskustella koska on oltava aina niin lapsi/perhemyönteinen (poliitikot/julkinen sana ym.) ja lisää etuja järjestämässä. Mutta kyllä me lapsettomatkin kelvataan jos ei muuhun niin ainakin hyviksi veronmaksajiksi.
Monia lapsia kohdellaan huonosti mutta myös monet lapset käyttäytyvät häiritevästi esim.ravintolassa, julkisessa tilaisuudessa, joukkoliikennevälineessä vanhempien välinpitämättömyyden takia ympäristöä kohtaan. Tämäkin on tabu-aihe, ei uskalleta arvostella lapsia (muutoin saa syytökset että on lastenvihaaja vaikkei olisikaan). En syytä enkä väitä mutta tässä vähän erilaisia ajatuksia...