Heips kanssasisaret eli "äitipuolet" (tai isäpuolet) tai miksi sitten itseänne nimitättekin. Siis joka tapauksessa kysymykseni heille, jotka ovat lapsettomia, mutta ovat kimpassa kumppanin kanssa, jolla on lapsia.
Kysymykseni koskee heitä, jotka ovat tulleet siihen tulokseen että kumppanin lapsi ei oikein sovi kuvioihin, "pilaa yhteiset hetket" jne. Koska teille tuli tällainen tunne? Heti ensi hetkestä lähtien? Yhteen muuttaessa? Myöhemmin? Vuosien kuluessa?
Kysymykseni asentan lähinnä siksi, että omalla kumppanillani on lapsi ja joskus mietin, että tuleekohan minullekin joskus sellainen "hyi yök mikä lapsi, täys maanvaiva, inho idiootti - pilaa meidän elämän" -tunne, vai opinkohan tykkäämään lapsesta ajan myötä. Toisaiseksi tunnen lapsen melko huonosti, joten suhteeni häneen on melko neutraali.
Kysymykseni koskee heitä, jotka ovat tulleet siihen tulokseen että kumppanin lapsi ei oikein sovi kuvioihin, "pilaa yhteiset hetket" jne. Koska teille tuli tällainen tunne? Heti ensi hetkestä lähtien? Yhteen muuttaessa? Myöhemmin? Vuosien kuluessa?
Kysymykseni asentan lähinnä siksi, että omalla kumppanillani on lapsi ja joskus mietin, että tuleekohan minullekin joskus sellainen "hyi yök mikä lapsi, täys maanvaiva, inho idiootti - pilaa meidän elämän" -tunne, vai opinkohan tykkäämään lapsesta ajan myötä. Toisaiseksi tunnen lapsen melko huonosti, joten suhteeni häneen on melko neutraali.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Tähän voin vastata että unohda vaan koko juttu alkuunsa. Itse olen miespuoleinen henkilö, itselläni keskikouluikäinen lapsi, joka luonani joka toinen vkl. Tai useimminkin välillä. Yhdessä oltu kolmisen vuotta uuden kanssa, jolla ei lapsia. Nyksä epäsäännöllisissä töissä kaupassa ja ei siis vapaita viikonloppuja kun harvoin. Eli poikii seuraavan tilanteen. Jos lapsi tulee työviikonloppuna, on kuulemma häiritsevä tekijä koska pitää keskittyä töihin, heräämiseen tms. Jos lapsi tulee vapaaviikonloppuna, on häiritsevä tekijä koska vapaavkl on rentoutumista ja meidän omia suunnitelmia varten. Joten "kultaista" keskitietä ei ole. Suhteen alussa kyllä lupaili että lapsi ei ole ongelma...mutta nyt pari vuotta myöhemmin, huomaan että kyllä vaan vituttaa tavalla tai toisella. Itse väsynyt koko rumbaan. Pitäisikö kieltää oma lapsi? Luulempa että käy topisin!! Eli, mietipä tätä ja ajattele oletko valmis olemaan lapselle ystävä myös tulevaisuudessa? Äidiksi ei kannata ruveta, eikä kukaan sitä varmaan pyydäkään.
kirjoitustesi perusteella. Tiedät mikä on tärkeää ja toivottavasti naisystäväsi ei koskaan painosta sinua olemaan tapaamatta lastasi, vaikka luulen että loppupeleissä näin hän tulee tahtomaan.
Miksi mun pitäisi unohtaa koko suhde?
Siis enhän minä ole sanonut että lapsi tai sen olemassaolo ärsyttäisi minua nyt. Suhde lapseen on tällä hetkellä melko neutraali, koska olen nähnyt sen alle 10 kertaa. Enkä minä palavasti rakastunut mieheenkään, kun olin tapaillut sitä alle 10 kertaa. Taisin puolen vuoden jälkeen sanoa rakastavani sitä - silloin kun olin ihan varma asiasta.
Joten pitäisikö minun unohtaa koko suhde siksi, että olen nähnyt lasta muutaman kerran, enkä rakasta sitä "kuin omaani"??? Eikä kai minun ole tarkoituskaan rakastaa sitä kuin omaani, vaan oppia hyväksymään se "osana miestä". Ja en usko että siihen auttaa mikään muu kuin aika - aika, jota sinä et omien kokemusten mukaan halua meille suoda.
Halusin asettaa kysymykseni siksi, että vaikka jokainen ihminen onkin oma persoonansa, niin olisin halunnut kuulla kommentteja siitä, onko uusi kumppani hyväksynyt lapsen heti ja vielä 10 vuoden päästäkin? Vai jos alussa tökkii, niin tökkiikö jatkossakin?
Minä pelkään, että minulle tulisi joskus hyi yök - olo, vaikka sellaista ei nyt olekaan.
Moikka! Itse olens seurustellut mieheni kanssa n. puolitoista vuotta ja yhdessä ollaan siitä asuttu vuosi. Miehelläni on kaksi alle kouluikäistä lasta jotka ovat meillä koko ajan paitsi joka toinen viikonloppu äidillään. Alussa oli todella ihanaa olla lasten kanssa ja puuhastella asioita yhdessä. Nyt olen herännyt siihen, että vaikka näitä lapsia kovastikin rakastan, niin kaipaisin enemmän aikaa mieheni kanssa. Itse olen tieni valinnut ja sillä aion pysyä. Ei perhe-elämä ydinperheissäkään koskaan helppoa ole, tulee ylä-ja alamäkin. Olen huomannut itsessäni kaipuun omaa lasta kohtaan. Mieheni on tietenkin lapsilleen tärkeämpi kuin minä ja lasten äidistäkin puhutaan paljon meidän perheestä. Olisi vain ihanaa jos itsellänikin olisi joku joka sanoisi äidiksi ja jolle olisin tuki ja turva. Olen vain miettinyt miten lapset suhtautusivat uuteen tulokkaaseen?
Hei, aviomiehelläni on 3 lasta ja yksi "ottopoika" kahden exän kanssa. Toisen exän kanssa ei mitään ongelmia, hänen lapsistaan pidän.
Toinen exä kuin pahimmasta farssikomediasta, ja hänen lapsiinsa suhtaudun varauksella.
Tietenkään lasten läsnäollessa emme puhu pahaa ko. hlöstä, ja lapsiin osaan suhtautua aikuismaisesti ja ottaa lapsina. Mutta oma itseni ja en heidän kanssaan osaa olla.
Lapsista näkyy niin selvästi että taas on se äityli siellä kotonansa jutustellut luottamuksellisesti pahaa isin uudesta ja se on henkisesti raskasta, vaikken sitä näytäkään.
Mieheni kanssa olemme tietysti tietoisia asiasta. Odotan että kun lapset kasvavat ja alkavat kyseenalaistaa kerrottuja asioita - verrattuna käytännössä kokemaansa, tilanne paranee.
En silti inhoa lapsia, mutta hintansa tavallaan hekin maksavat äitylinsä katkeruudesta tms.
Olen pahoillani jyrkästä aloituksesta. Tarkoitin kai lähinnä että uskon sellaisen olon tulevan jossain vaiheessa. Sittenhän vain tulevaisuus näyttää pystyykö sen kanssa elämään ja pääseekö yli. Itsellämme taitaa juuri tuo tilanne olla valloillaan, joten nyt sitten katsotaan mihin asia johtaa. Olen kuitenkin toivovalla kannalla, mutta minulle varpaillaan oleminen on täyttä myrkkyä, eli jos en voi vapaasti puhua lapsestani tai joka kerta kun yritän esittää lapseni vierailua tiedän jo etukäteen että sota syttyy, niin saahan se pahan olon aikaan.
eli lapsesta huomaa, että mamma on "tilittänyt". Meillä taas hänestä ei puhuta pahaa, olen ottanut tavakseni kehua mieheni exää asioista, jotka pitävät paikkansa: "onpa X hyvä leipomaan" ja muuta vastaavaa. Lapsesta huomaa, että hän on ymmällään: tämäkö nyt on se äidin vihaama ihminen?
Nyt hän on jo niin iso, että selvästi ymmärtää asioita, vaikka niistä vielä ei ole keskusteltukaan avoimesti. Hänen oma huoneensa odottaa täällä, emme mieheni kanssa hämmästyisi jos hän isompana tulisi nyssykät kainalossa ovellemme ja ilmoittaisi "Mä tulin nyt". ;)
Meilläkin luotetaan lapsen kokemuksiin ja hänen logiikkaansa, jossa ainakaan vielä ei ole moittimista.
enemmän pienenä, suhteen alussa. Voit vain kuvitella naamallaan eteisessä makaavan uhmaikäisen. ;) Yritin pysytellä hieman taustalla, mutta jossakin vaiheessa otimme väistämättä yhteen. Olen siis lapseton, en ollut tottunut pienten kanssa vääntämään. Minulta kerta kaikkiaan petti kontrolli, kerroin "miten paljon olen yrittänyt enkä mä jaksa enää" ja aloin itkeä. Lapsi huusi ensin kurkku suorana, vaikeni ja katsoi itkemistäni ihmeissään. Sitten hän tuli ja antoi minulle suukon poskelle kuiskaten "ei kerrota tästä kenellekään". :°)
Silloin tajusin jotakin – en väitä että olisin hyvä kasvattaja. Minä olen aikuinen ja mieheni rakas. En asetu isän ja lapsen väliin, vaan kuulun meidän kolmen ryhmään. Lapsen isältään saama huomio on tärkeää, sitä en halua lapselta evätä.
Wotutukseen en voi neuvoa muuta kuin hampaan puremisen. Kun lapsi kasvaa, hänen suhtautumisensa muuttuu. Lapsen ollessa pieni minä olin aina se viimeinen. Ensin hän, sitten iskä ja viimeiseksi minä... Ja minua, aikuista järkevää naista sapetti! ;) Mutta hei, nyt on jo tilanteita, joissa minä olen ykkönen!
Äitini vanha viisaus: Lapsi on lapsi kuninkaankin.
alottaja on henkisesti hyvin sairas.
Jos lapset vituttaa, niin lapsissa ole vikaa, vaan aikusessa. Aikuisen mielenterveys on vinossa, ja hän tarvitsee apua. Toivottavasti tälläiset ihmiset eivät koskaan tule äidiksi.
En tunne yhtään äitiä, jota oma lapsi ei olisi rassannut.
Älä ole tekopyhä.
Ai olen henkisesti sairas???
Lue nyt hyvä ihminen juttuni uudelleen. EN (!!!) missään vaiheessa sanonut että kumppanin lapsi vituttaa minua. Sanoin vain että pelkään että joskus kävisi näin, mutta tällä hetkellä elämä on ihan hyvin. Eikä lapsi vituta minua. Ennemmin olen huolestunut tilanteesta, hyvinvoinnista ja siitä, että kumpa kaikki menisi aina hyvin eikä mitään negatiivisia tunteita tulisi!!!
Ainoastaan kaltaisesi ääliöt vituttavat minua. Mene kouluun ja opettele lukemaan.
v*tuttavat aina välillä. Oman kanssa tosin v*tutus on ehkä helpompi unohtaa, sillä pohjimmaisena tunteena on kuitenkin rakkaus lasta kohtaan. Jos sensijaan lapsi on vain "kaupanpäällinen", ei hyvä eikä paha, voivat harmin aiheet jäädä kaihertamaan ja kasvamaan... Tai sama juttu jos kokee että puolison huomiosta pitää kilpailla lapsen kanssa. En kuitenkaan väitä, etteiko muuta kuin biologista omaa lasta voisi oppia rakastamaan. Onhan pilvin pimein rakastavia adoptio- ja sijaisvanhempia.
Veljeni (lapseton) tapasi eronneen naisen jolla oli 2 lasta, silloin alle kymmenvuotiaat. Lapsilla ei ollut kunnon suhdetta alkoholisti-isäänsä, joten ottivat ilomielin veljeni isäpuoleksi, ja suhde näytti olevan hyvin läheinen ja lämmin. Sitten muutaman vuoden kuluttua, lasten ollessa murrosiässä, sai veljeni ruveta kuulemaan kommentteja "et sä voi mua määrätä kun et ole mun isä". Ei ollut helppoa kestää tällaista käytöstä, vaikka kuului tietysti lasten normaaliin murrosiän kapinointiin. Veljeni työ oli aika epäsäännöllistä, ja häntä häiritsi esim. yötöiden jälkeen se kun lapset toivat kavereitaan koulun jälkeen kotiin. Sanoa siitä ei olisi saanut, vaan tuli riitaa. Lasten äiti oli tietysti pahassa välikädessä. Päätyivät sitten "erilaiseen" asumisratkaisuun, veljelläni oli oma kämppä johon vetäytyi kun tarvitsi enemmän rauhaa esim. töitten takia. Se toimi hyvin ja välit lapsiinkin paranivat.
Itse oli lapseton sinkku kun aloin seurustelemaan lapseni äidin kanssa. Tällä äidillä oli siis 3v lapsi. Mielestäni lapsi kuului ilman muuta kuvioihin, tietenkin. En ymmärrä miten muuten olisi voinutkaan olla.
Kyseinen lapsi kuuluu edelleen kuvioihin, vaikka asuukin äitinsä kanssa nykyään muualla ja minulla on nykyään omakin lapsi.
Tosi hienoa että olet pitänyt yhteyttä ex-vaimosi lapseen! Se kertoo että teillä on ja on ollut lämpimät välit alusta pitäen! (Ainakin ymmärsin että sinulla on nyt uusi perhe?)
Toivottavasti tämä lapsi ymmärtää (ainakin joskus) mikä rikkaus olet ollut hänen elämässänsä!
Uutta perhettä ei ole, ellei sitten perheeksi lasketa tätä pientä minun, lapseni ja lemmikkien muodostamaa perhettä (virallisesti tosin olen yhden hengen perhe, koska lapsi kirjoilla äidillään). Exäni vanhempi lapsi käy edelleen toisinaan viikonloppukylässä luonani ja on aina innoissaan päästessään "kotiin". Asuntoni on siis se koti jonka hän muistaa ensimmäiseksi kodikseen.
Uskon tosiaan, että minusta on vielä arvaamatonta apua myös vanhemmalle tytölle tulevaisuudessakin. Tarkoitan, että olen läheinen ihminen, joka ei kuitenkaan ole hänen äiti eikä isä, ja jonka kanssa mahdollisesti voi esiteini- ja teini-iässä jutella monista elämän asioista. Näin ainakin toivon.
...uusperheellisten keskustelupalstalle. Vaatii rekisteröitymisen mutta takaan että on "vaivan arvoista". Ilman tuota palstaa ja sieltä saatua vertaistukea olisin itse heittänyt leikin kesken jo ajat sitten.
http://www.uusionni.net/uusionni/
tuolla palstalla saa avoimesti sanoa miten miehen ex vituttaa ja miten oma ex vituttaa ja miten ex:n lapset vituttaa !!!
puolisosi lapsi opi sinulta tuollaisia törkeyksiä.
Mieti myös sitä, milloin lasta ja miestä alkaa ottaa päähän hävyttömyyksiä lateleva naikkonen.
Käyttäydy kauniisti ja ystävällisesti puolisoasi ja tämän lasta kohtaan ja aseta heidät etusijalle elämässäsi. Sillä tavoin ihmissuhteet pysyvät hyvinä. Toisia ihmisiä ei kukaan pysty muuttamaan.
Miehelläni on neljä lasta ekasta liitosta. Kyllä uuden vaimon on alusta asti hyväksyttävä miehen lapset jos leikkiin meinaa ryhtyä. Joskus jokaista ottaa joku asia päähän, mutta ei niitä lapsia voi vaihtaa. Jos et alunperin heitä hyväksy ja siis todella rehellisesti, hyväksy, suhde on kehityskelvoton.Ja tämä kaikki vaatii sen, että aikuiset on aikuisia, eikä mitään lapsellisia, toisen menneisyydestä kateellisia ruikuttajia. Vaihtoehtokin on: Etsi mies,jolla ei ole menneisyyttä.
Hmm....Meillä meni aluks kivasti, ei ongelmia...mutta se johtoi varmasti alkuhuumasta! Puolen vuoden jälkeen alkoi menomuuttumaan ja lapsi vituttamaan enemmän...nyt 4 vuotta ollaan oltu yhdessä ja lapsen kanssa en halua olla missään tekemisissä. Lähden aina pois kotoa kun tulee isäänsä meille tapaamaan, kaikille paras järjestely!
yhtään mille lapsesta tuntuu kun häivyt aina hänen tullessaan, tai mille miehestäsi tuntuu. Taidat vaan olla helvetin itsekäs etkä todellakaan mieti muiden tunteita yhtään. Ihme että miehesi edes katselee tuollaista naista !
Omalla äitipuolellani ei ole lapsia, eikä tietääkseni ole koskaan isäni kanssa niitä halunnut. En tiedä onko meitä isäni tekeleitä koskaan inhonnut tai vihannut, mutta ei ainakaan ole sitä koskaan osoittanut. Kaikin puolin mukava ja reipas nainen. On tehnyt isäni kovin onnelliseksi.
miehelläni on lapsi aiemmasta suhteesta...olemme naimisissa ja meillä nykyään pari lasta.
en ollut aiemmin seurustellut miehen kanssa jolla lapsia.
No ensimmäiset puolivuotta meni ihan ok, lapsi oli pari yötä kk:ssa miehelläni. Hänen ex tietysti yritti kaikkensa että mieheni jättäisi minut jne..tai ei antanut tavata lasta,koska mieheni oli rakastunut uuteen (eli minuun)...no vähän aikaan sodittiin (exä ja mieheni)ja minä aloin tuntea inhoa ko. lasta kohtaan ja tämän äitiä, samalla rakastuin syvemmin mieheeni, enkä halunnut enää jakaa häntä kenenkään kanssa. En ole koskaan ennenkään jakanut miehiäni muiden kanssa,enkä myöskään nyt kykene siihen, en edes vaikka kyseessä on lapsi (pää sanoo toisin ja tunteet toisin, olen tunne ihminen ja elän sen mukaan)...
..mutta ei minun tarvitsekkaan, mieheni antoi ex:leen periksi, eikä me tavata enää tätä lasta, appivanhemmat hoitaa sen puolen ja välillä kyläilemme siellä, ko lapsen ollessa heillä kylässä.
..näin on hyvä, elämme kuin ydinperhe, (tietysti maksamme elatukset ajallaan).. ja kaikki ovat suht tyytyväisiä..lapsikaan ei tänne kaipaa, ymmärrettäävää kyllä...
no tietysti ex on alkanut huomautella anopilleni,että lapsen tarvitsisi olla isänsä kanssa jne..mutta itse hän ajoi tilanteen tähän ja näin ollaan menty jo useita vuosia, enkä minä halua tilanteen muuttavan, ehkä mieheni voi sitä mielessään toivoa,mutta on itse ollut samassa tilanteessa kuin minä ja sanoo täysin ymmärtävänsä minua...ja kun tosiaan näin menty jo vuosia, hänkin samaa mieltä,että näin jatketaan... ex ei ole edes ilmoittanut meille missä he asuvat tai edes puh. numeroa vuosiin. meidän osoitte ja numerot ovat kyllä hänellä...
tähän tulee varmaan joku tosi hyvä ihminen kertomaan taas kuinka asiat pitäisi hoitaa ja kuinka kylmiä me oikeen olemme, mutta tämä on meidän elämää...kyllä minäkin tiedän miten nämä asiat pitäisi teoriassa hoitaa,mutta kun siihen tulee tunteet mukaan homma alkaa mutkistua...
Näin meillä ja toivon,että sinulla asiat hoituu paremmin, sopeudut tilanteeseen ja olette onnellisia!