Olen ollut nyt 3 vuotta yksinhuoltaja (lapseni on 4v), ja elämäni on muuten tyydyttävää, paitsi minulla ei ole seurustelusuhdetta. Olen ex miehen kanssa hyvissä väleissä, välillämme ei ole katkeruutta, muttei rakkauttakaan, lapsi tapaa isäänsä muutaman kerran joka viikko ja joka toinen viikonloppu on isällä ja olemme kaikki tyytyväisiä järjestelyyn.
Ongelmani on se, että vaikka tapaisin miehen ja vaihtaisimme numeroita, en pysty jatkamaan , sillä en tiedä mitä sanoa lapsesta. Olen 25 vuotias ja akateemisesti koulutettu, eikä ystäväpiirissäni ole muita perheellisiä. Tunnun tapaavan vain ihmisiä, joille lapsi on kauakainen ajatus (ensin ura, raha, matkustelu).
Älkää käsittäkö väärin, rakastan lastani enkä häpeä äitiyttäni yhtään, mutta minusta tuntuu omituiselta olla samanaikaisesti sinkku ja äiti ja siksi en kykene löytämään uutta ihmissuhdetta. Pelkään kai, että kerrottuani olevani yksinhuoltaja, kiinnostus loppuu siihen.
Haaveilen siitä, että löytäisin yksinhuoltaja isän joka tietäisi luonnostaan yh-elämän aiheuttamat vaatimukset.
Miten olette päässeet takaisin parisuhde-elämään? Miten kertoa lapsesta ja milloin?
Ongelmani on se, että vaikka tapaisin miehen ja vaihtaisimme numeroita, en pysty jatkamaan , sillä en tiedä mitä sanoa lapsesta. Olen 25 vuotias ja akateemisesti koulutettu, eikä ystäväpiirissäni ole muita perheellisiä. Tunnun tapaavan vain ihmisiä, joille lapsi on kauakainen ajatus (ensin ura, raha, matkustelu).
Älkää käsittäkö väärin, rakastan lastani enkä häpeä äitiyttäni yhtään, mutta minusta tuntuu omituiselta olla samanaikaisesti sinkku ja äiti ja siksi en kykene löytämään uutta ihmissuhdetta. Pelkään kai, että kerrottuani olevani yksinhuoltaja, kiinnostus loppuu siihen.
Haaveilen siitä, että löytäisin yksinhuoltaja isän joka tietäisi luonnostaan yh-elämän aiheuttamat vaatimukset.
Miten olette päässeet takaisin parisuhde-elämään? Miten kertoa lapsesta ja milloin?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kun oikea löytyy, saat sanottua sen heti.
Minä olen ollut kahden lapsen yh 6 vuotta ja kaikille tapaamilleni miehille olen kertonut heti.
Miehet jotka ei lapsia hyväksy ovat heti kaikonneet, mutta vuosi sitten löysin miehen joka oli erittäin lapsi rakas ja sanoi etteivät lapset ole este mihinkään. tullaan kaikki hyvin toimeen ja yhteistä elämää suunnitellaan. Muista älä kiirehdi ja valitse tarkkaan :-)
juttu mulla. Paitsi, että olen jo päälle kolmekymppinen. Tai minun ongelmani on oikeastaan se, että koen tekeväni väärin tytärtäni kohtaan, jos edes harkitsen tapailevani jotain miestä. Jotenkin ajattelen, että minä en tyttäreni äitinä saa ottaa elämääni ketään muuta, kuin lapseni isän ja se ei tule kyseeseen.
Kaipaan kovasti kumppania ja rakkautta, mutta elän vain lastani varten. Ehkä tunnen syyllisyyttä siitä, etten pystynyt rakentamaan elämää lapseni isän kanssa (erosimme, koska mies oli väkivaltainen ja petti sekä käytti paljon alkoholia). Ehkä minun olisi vaan pitänyt kestää....
Kuulostaa ehkä sekavalta, mutta ehkä tämä sama tunne on tuttu jollekulle muullekin....
ei ole mitään halujakaan. lapset kyllä hyväksyisivät taloon vaikka uuden isäpuolen, mutta kun ei itsellä nappaa yhtään niin ei. jotenkin elämä tuntuu helpolta näin itsekseen, ja mukulat pitää kiireisinä, joten eipä sitä suhteelle aikaakaan olis, seli seli, mut nyt on vaan näin..
Mulla ikää yli 40 vuotta ja nuorin lapsista vasta muutaman vuoden ikäinen. En jaksa enää uskoa siihen, että joku mies kiinnostuisi meikeläisestä ja haluaisi ehkä jotain muutakin kuin yhden yön seksiä. Oman ikäiset "juoksee" heti karkuun kun kuulevat lasten iät ja en jaksa uskoa, että nuoremmat ja samassa elämäntilanteessa olevat olisivat kiinnostuneita vanhasta naisesta. Joten turha edes haaveilla uudesta parisuhteesta ja muusta sellaisesta elämästä johon "miestä tarvitaan". On vain opittava tulemaan toimeen ihan kaikessa yksin!
mutta uskon vakaasti siihen ett: onnellinen äiti- onnellinen lapsi.
Onneksi onnelliseen elämään kuuluu paljon asioita, mutta myös se parisuhde ja oman rakkaan löytäminen. Uskon että asia on kimurantti, ja miehiäkin on moneen junaan. Mutta onneksi olemme aikuisia. Joten, rohjeasti kertomaan omasta elämäntilanteesta, ja jos se mies siitä feidaa--PAH, sen moka ja hävetys. Sehän siinä jää ilman loistavaa naista ja hänen upeaa ja kaunista lastaan!
että on yh. näin minä teen, ne kaikkoavat jotka pelästyvät... mutta en välitä, niin on parempikin et kaikkoavat silloin heti.
eipä tule myöhemmin natinoita / yllätyksiä.
joten annan miehelle heti tiedon mihin on ryhtymässä.
olen nyt löytänyt miehen 4.v jälkeen, ja hän ei pelästynyt vaikka heti nimen vaihdon jälkeen pamautin että lapsi löytyy. miehelle tämä ei ollut este, eikä tuottanut hankaluuksia.
vaan suhtautui heti alusta aivan positiivisesti:)
eli kannattaa heti alussa kertoa, ei sitten tule ikäviä yllätyksiä. rehti peli. :)
Olin 22 kun erosin esikoiseni isästä. Opiskelin korkeakoulussa eikä ystäväpiirissäni ollut muita perheellisiä.
Lapsellasi on isä. Et ole etsimässä hänelle uutta isää niin miksi sen perheen perustamisen pitäisi tulevalle miehelle olla tämän hetken juttu? Minä olen silloin aikanani AINA heti kertonut olevani äiti. Ehkä se on ollut siinä, että minulle yh-äitiys on ollut luonteva juttu. En ole ajatellutkaan, että joku hylkäisi minut sen takia! Eikä ole koskaan hylännytkään.
Nyt ikää on jo lähemmäs 30 ja minulla on kolmas lapsi tulossa uuden mieheni kanssa.
Minä en sitten tiedä missä sellaisia miehiä on, joiden mielestä yh-äitiys on joku "kirosana".
Minä kerroin yh sinkku aikoina lapsesta vasta sitten kun olin päättänyt että jotain vakavaa voisi syntyä.. riippuu siis siitä mitä seuraa etsii.
Toinen juttu on se, et ehkä sunkin kannattaa suosiolla unohtaa ne oman ikäiset (opiskelijaboleissä esim yh on oikeasti todellinen kirosana) ja koittaa löytää vähän kypsempää miestä, jolla ehkä olisi se lapsi jo omastakin takaa.