Tässä on yhden harvinaisen laajan tekstini loppu, joka on hyvin pitkä ja sitäkin keskeneräisempi, siitä sen nimikin johtuu.
Toimiiko itsenäisenä novellina? Epäilen, etten saa sitä laajaa tekstiäni ikinä tehdyksi - ajattelin pilkkoa novelleiksi. Tuollaisena epilogina se on hiukan irrallinen muusta tarinasta, niin toiminee yksinkin, luulen.
Harvoinpa minun jutuissani on ennenkään järkeä ollut.
Ja kritiikistä olen kiitollinen.
- -
Epilogi
Kirjakauppa oli kuten ennenkin: kirjat hujan hajan ympäri lattiaa, joista suuremmasta osasta olivat hiiret ja niitäkin rumemmat otukset repineet lehtiä, jotta olisivat saaneet pesäänsä lämmikettä, joka oli toki ymmärrettävää, sillä seinien välissä kävi huomattavan voimakas viima. Jo sisällä kaupassa oli kylmä.
Vanha Mies käänsi ristipääruuvitalttaa ja uudelleen käänsi, jotta ruuvi olisi todella pureutunut kirjakaupan ohuen kipsiseinän läpi sen takaiseen väkevään puuhun. Ja kun ruuvi oli mielestään riittävän tiukalla, hän irrotti otteensa taltasta ja kiskaisi hieman tekelettään, jotta olisi nähnyt, pitääkö sarana sen kunnolla paikoillaan. Piti.
- Hyvä, no niin; Vanha Mies ajatteli ääneen. Hän oli saanut työnsä valmiiksi. Oli rakentanut kirjakaupan peräseinään – hienoimmasta tammesta - oven joka ei ollut enempää, kuin metrin korkea, eikä enempää kuin metrin leveä ja jossa oli valuraudasta saranat ja ovennuppi ja jossa oli ikkunaristikko, joka sekin oli rautaa. Ristikosta näkyi kirjakaupan peräseinä, sillä Vanha Mies ei ollut tehnyt ovelle aukkoa.
- Hyvä, no niin; Vanha Mies toisti.
Vanha Mies osoitti suurenmoista mielenmalttia, kun hän ei heti kääntänyt ovennuppia. Hän tahtoi juhlistaa hetkeä ensin; otti ison Raamatun hyllystä, joka oli niitä harvoja kirjoja, jotka hyllyssä olivat pysyneet. Hän avasi sen ja poisti ison Raamatun sisään kätkemänsä hopeisen taskumatin, jota varten oli kirjan sisälehtiin kaiverrettu aukko. Hän avasi pullon, naukkasi siitä, irvisti ja laittoi pullon kaapunsa sisään.
- Jos vaikka matka olisi pitkäkin; Vanha Mies aprikoi ääneen.
Vanha Mies osoitti suurenmoista mielenmalttia, kun hän ei vieläkään kääntänyt ovennuppia. Sen sijaan hän kirjoitti keltaisen muistilapun assistentilleen, joka tosin ei ollut käynyt kirjakaupassa viimeiseen vuoteen ja oli kadonnut teille tietämättömille, mutta olisihan todella sitäkin ikävämpää, jos hän sattuisi palaamaan juuri, kun Vanha Mies ei olisi siellä ja kenties katoaisi jälleen vuodeksi tai kenties lopullisesti kuvitellessaan, ettei olisi tervetullut, koska ketään ei ollut ottamassa vastaan.
Vanha Mies kirjoitti:
Hyvä A.
Hoitaisitteko kauppaa hetken, jos satutte paikalle.
Palaan muutaman tunnin kuluttua. Älkää myykö isoa Raamattua, se on viallinen. Ja jos joku kysyy päivälehtiä, ohjastakaa Te hänet lähimpään kioskiin – täältä niitä ei enää saa. Rahapulan vuoksi, tiedättehän, on pitänyt supentaa liiketoimintaa.
Vanha Mies
Nyt ei Vanha Mies enää osoittanut suurenmoista mielenmalttia, vaan käänsi ovennuppia ja avasi oven. Hän meni kontilleen ja kömpi sisälle täydelliseen reikään, täydellisen suoraan poikkileikkaukseltaan neliönmuotoiseen käytävään, jota ei valaissut mikään yksittäinen lähde, vaan jonka seinät, jotka materiaaliltaan muistuttivat puuta hohtivat tasaisesti valoa joka puolelta niin, ettei varjoja päässyt syntymään.
Vanha Mies ryömi käytävään muutaman metrin ja yritti kääntyä sulkeakseen oven perässään, mutta huomasi, ettei se ollut mahdollista siinä niin kovin ahtaassa tilassa, joka hänellä oli käytettävissään. Kontillaan hän vilkaisi jalkojensa välistä ovea, joka pysyi auki ja ajatteli, ettei se haittaa, sillä avonainen ovi kirjakauppaan toi hänelle tiettyä turvallisuuden tunnetta. Vanha mies katsoi eteensä ja erotti käytävän päässä pienen valkoisen reiän, joka oli hänen määränpäänsä, ja hän alkoi kontata sitä kohti.
Vanhan Miehen mieleen juolahti, että hänen olisi pitänyt päivätä keltainen muistilappunsa; onhan toki mahdollista, että assistentti tulee ja lukee lapun, mutta nähdessään ympärillään vallitsevan sekasorron, josta Vanha Mies oli itsekin valitettavan tietoinen, assistentti saattaisi kuvitella kirjakupan hylätyksi ja lapun ikivanhaksi ja poistua lapusta huolimatta. ja entä jos joku - kuka tahansa - tulee kauppaan ja huomaa avonaisen oven ja ryömii sen sisään, kuten Vanha Mies itse on ryöminyt? Silloin pitäisi molempien kulkea käytävän päähän, sillä takaperin konttaaminen on kovin vaivalloista; ja entäpä jos tämä joku tulisikin vasta miehen paluumatkalla niin, että he kohtaisivat kasvotusten? Toisen olisi pakko peruuttaa, mutta jos tuo joku on yhtä vanha ja vaivainen kuin Vanha Mies, niin kuinka se onnistuisi? Jäisivätkö he ikuisesti katselemaan toisiaan kasvoihin keskelle käytävää? Toistuvasti hän kurkisti jalkojensa välistä matkan edetessä alati pienenevää avointa oviaukkoa valmiina huutamaan kiellon, jos joku yrittäisi pyrkiä käytävään.
Tällaiset pohdinnat, vaikkakin synkkiä, auttoivat Vanhaa Miestä kääntämään huomionsa jo luonnostaan kivulloisista ja konttaamisella kohtuuttomasti rasitetuista polvistaan muihin asioihin, jota ilman ei hän olisi varmaankaan koskaan saapunut käytävän päähän, vaan olisi jo ennen puoltaväliä luovuttanut ja yrittänyt peruuttaa takaisin kauppaan. Mutta Vanha Mies oli siunattu mielikuvituksen lahjalla ja hän pääsi kuin pääsikin tuon käytävän päähän.
Se, mikä oli kaukaa näyttänyt valkoiselta reiältä Vanhan Miehen silmään näytti nyt valkoiselta seinältä. Vanha Mies kurkisti jälleen jalkojensa välistä pikkuruiseksi pisteeksi supistunutta avointa oviaukkoa kirjakauppaan, mutta ketään ei onneksi näyttänyt olevan tulossa. Hän konttasi aivan seinän viereen ja koputti sitä.
Se aukeni.
*
Eräässä multiversumin pikarinmuotoisissa maailmankaikkeuksissa avautui mikroskooppinen luukku sen kylkeen ja sieltä pilkisti oudon vanhan miehen pää ja sitten hartiat ja lopulta tuo vanha mies istui roikottaen jalkojaan maailmankaikkeuden reunalta tyhjyyteen ja katseli kaikkien maailmankaikkeuksien muodostamaa multiversumia ihmettelevin silmin.
- No johan on...; Vanha Mies päivitteli pikareita katsellessaan – ne olivat niin käsittämättömän suuria, että aivot nyrjähtivät niitä havainnoidessa ja osa niin käsittämättömän kaarevia, että ne näyttivät taipuvan syvälle itsensä sisään.
Vanha Mies katsoi viereistä maailmankaikkeutta ja se oli valoisa ja onnellinen ja täydelliset pikarin reunat ulottuivat niin pitkälle äärettömyyksiin, että itse Jumalakaan ei kykenisi erottamaan, yhtyivätkö reunat joskus jälleen. Hänen ei tarvinnut katsoa omaansa tietäen, että sen reunat kyllä yhtyisivät.
Vanha Mies odotti hieman; ei kestäisi kauaa, että tämän multiversumin ainoa todellinen liikkuva kappale tulisi hänen tykönsä.
Sitten hän olikin kasvokkain Jumalan kanssa.
Vanha Mies ei ollut vihainen maailmankaikkeutensa, jonka pikarin reunat kyllä yhtyivät, puolesta, sillä hän uskoi Jumalan hyviin tarkoituksiin. Ja kysyi tältä vain:
- Miksi Te annatte tämän maailmankaikkeuden olentojen kärsiä syyttä?
Jumala oli vaiti.
- Miksi meidän maailmankaikkeutemme ei voi olla kuin tuo?
Ja Vanha Mies viittasi kädellään valoisaan ja onnelliseen maailmankaikkeuteen, jonka täydelliset pikarin reunat eivät koskaan yhtyneet.
- Miksi?
Jumala oli vaiti.
- Miksi sinä teit kopion, joka ei toimi kunnolla?
Jumala ihasteli ääneti pikareittensa reunoja ja Vanha Mies nyt kaamealla tavalla aavisti mistä oli kysymys, sillä oli ilmeistä, että Jumala oli kiusaantunut.
- Sinähän olet tyhmä!
Ja Vanha Mies ymmärsi koko olemuksellaan, miten äärettömän, suurenmoisen tyhmä Jumala oli. Niin valtavan typerä, että se ylitti kaikkitietämättömässä typeryydessään kaupungin boulangerien valmistamat puolipitkät patongit, joiden tietoisuuden taso ei kuulunut niiden erinomaisimpiin piirteisiin.
Jumalan ainoa ominaisuus, joka ylitti suurenmoisuudellaan Hänen rajattoman tietämättömyytensä, oli hänen välinpitämättömyytensä Vanhan Miehen esittämiä kysymyksiä ja tämän epäonnistuneen maailmankaikkeuden mikroskooppisinta pistettä, joka oli Vanhalle Miehelle niin tärkeä, kohtaan.
- Anteeksi, että häiritsin; Vanha Mies sanoi Jumalalle ja kääntyi jälleen takaisin käytävään.
Käytävässä kontillaan Vanha Mies häpesi itseään ja Jumalaansa ja pyyntöään: aivan kuin hän olisi pyytänyt olemassaoloaan anteeksi tyhmältä kiveltä. Katkeroituneena hän konttasi kohti kauppaansa, eikä hän katsonut kertaakaan jalkojensa välistä taakseen. Hänen mielessään kävi, olisiko assistentti tullut kauppaan tällä välin ja olisiko tämä huomannut keltaisen muistilapun. Hänen polviansa särki, mutta hän konttasi.
Toimiiko itsenäisenä novellina? Epäilen, etten saa sitä laajaa tekstiäni ikinä tehdyksi - ajattelin pilkkoa novelleiksi. Tuollaisena epilogina se on hiukan irrallinen muusta tarinasta, niin toiminee yksinkin, luulen.
Harvoinpa minun jutuissani on ennenkään järkeä ollut.
Ja kritiikistä olen kiitollinen.
- -
Epilogi
Kirjakauppa oli kuten ennenkin: kirjat hujan hajan ympäri lattiaa, joista suuremmasta osasta olivat hiiret ja niitäkin rumemmat otukset repineet lehtiä, jotta olisivat saaneet pesäänsä lämmikettä, joka oli toki ymmärrettävää, sillä seinien välissä kävi huomattavan voimakas viima. Jo sisällä kaupassa oli kylmä.
Vanha Mies käänsi ristipääruuvitalttaa ja uudelleen käänsi, jotta ruuvi olisi todella pureutunut kirjakaupan ohuen kipsiseinän läpi sen takaiseen väkevään puuhun. Ja kun ruuvi oli mielestään riittävän tiukalla, hän irrotti otteensa taltasta ja kiskaisi hieman tekelettään, jotta olisi nähnyt, pitääkö sarana sen kunnolla paikoillaan. Piti.
- Hyvä, no niin; Vanha Mies ajatteli ääneen. Hän oli saanut työnsä valmiiksi. Oli rakentanut kirjakaupan peräseinään – hienoimmasta tammesta - oven joka ei ollut enempää, kuin metrin korkea, eikä enempää kuin metrin leveä ja jossa oli valuraudasta saranat ja ovennuppi ja jossa oli ikkunaristikko, joka sekin oli rautaa. Ristikosta näkyi kirjakaupan peräseinä, sillä Vanha Mies ei ollut tehnyt ovelle aukkoa.
- Hyvä, no niin; Vanha Mies toisti.
Vanha Mies osoitti suurenmoista mielenmalttia, kun hän ei heti kääntänyt ovennuppia. Hän tahtoi juhlistaa hetkeä ensin; otti ison Raamatun hyllystä, joka oli niitä harvoja kirjoja, jotka hyllyssä olivat pysyneet. Hän avasi sen ja poisti ison Raamatun sisään kätkemänsä hopeisen taskumatin, jota varten oli kirjan sisälehtiin kaiverrettu aukko. Hän avasi pullon, naukkasi siitä, irvisti ja laittoi pullon kaapunsa sisään.
- Jos vaikka matka olisi pitkäkin; Vanha Mies aprikoi ääneen.
Vanha Mies osoitti suurenmoista mielenmalttia, kun hän ei vieläkään kääntänyt ovennuppia. Sen sijaan hän kirjoitti keltaisen muistilapun assistentilleen, joka tosin ei ollut käynyt kirjakaupassa viimeiseen vuoteen ja oli kadonnut teille tietämättömille, mutta olisihan todella sitäkin ikävämpää, jos hän sattuisi palaamaan juuri, kun Vanha Mies ei olisi siellä ja kenties katoaisi jälleen vuodeksi tai kenties lopullisesti kuvitellessaan, ettei olisi tervetullut, koska ketään ei ollut ottamassa vastaan.
Vanha Mies kirjoitti:
Hyvä A.
Hoitaisitteko kauppaa hetken, jos satutte paikalle.
Palaan muutaman tunnin kuluttua. Älkää myykö isoa Raamattua, se on viallinen. Ja jos joku kysyy päivälehtiä, ohjastakaa Te hänet lähimpään kioskiin – täältä niitä ei enää saa. Rahapulan vuoksi, tiedättehän, on pitänyt supentaa liiketoimintaa.
Vanha Mies
Nyt ei Vanha Mies enää osoittanut suurenmoista mielenmalttia, vaan käänsi ovennuppia ja avasi oven. Hän meni kontilleen ja kömpi sisälle täydelliseen reikään, täydellisen suoraan poikkileikkaukseltaan neliönmuotoiseen käytävään, jota ei valaissut mikään yksittäinen lähde, vaan jonka seinät, jotka materiaaliltaan muistuttivat puuta hohtivat tasaisesti valoa joka puolelta niin, ettei varjoja päässyt syntymään.
Vanha Mies ryömi käytävään muutaman metrin ja yritti kääntyä sulkeakseen oven perässään, mutta huomasi, ettei se ollut mahdollista siinä niin kovin ahtaassa tilassa, joka hänellä oli käytettävissään. Kontillaan hän vilkaisi jalkojensa välistä ovea, joka pysyi auki ja ajatteli, ettei se haittaa, sillä avonainen ovi kirjakauppaan toi hänelle tiettyä turvallisuuden tunnetta. Vanha mies katsoi eteensä ja erotti käytävän päässä pienen valkoisen reiän, joka oli hänen määränpäänsä, ja hän alkoi kontata sitä kohti.
Vanhan Miehen mieleen juolahti, että hänen olisi pitänyt päivätä keltainen muistilappunsa; onhan toki mahdollista, että assistentti tulee ja lukee lapun, mutta nähdessään ympärillään vallitsevan sekasorron, josta Vanha Mies oli itsekin valitettavan tietoinen, assistentti saattaisi kuvitella kirjakupan hylätyksi ja lapun ikivanhaksi ja poistua lapusta huolimatta. ja entä jos joku - kuka tahansa - tulee kauppaan ja huomaa avonaisen oven ja ryömii sen sisään, kuten Vanha Mies itse on ryöminyt? Silloin pitäisi molempien kulkea käytävän päähän, sillä takaperin konttaaminen on kovin vaivalloista; ja entäpä jos tämä joku tulisikin vasta miehen paluumatkalla niin, että he kohtaisivat kasvotusten? Toisen olisi pakko peruuttaa, mutta jos tuo joku on yhtä vanha ja vaivainen kuin Vanha Mies, niin kuinka se onnistuisi? Jäisivätkö he ikuisesti katselemaan toisiaan kasvoihin keskelle käytävää? Toistuvasti hän kurkisti jalkojensa välistä matkan edetessä alati pienenevää avointa oviaukkoa valmiina huutamaan kiellon, jos joku yrittäisi pyrkiä käytävään.
Tällaiset pohdinnat, vaikkakin synkkiä, auttoivat Vanhaa Miestä kääntämään huomionsa jo luonnostaan kivulloisista ja konttaamisella kohtuuttomasti rasitetuista polvistaan muihin asioihin, jota ilman ei hän olisi varmaankaan koskaan saapunut käytävän päähän, vaan olisi jo ennen puoltaväliä luovuttanut ja yrittänyt peruuttaa takaisin kauppaan. Mutta Vanha Mies oli siunattu mielikuvituksen lahjalla ja hän pääsi kuin pääsikin tuon käytävän päähän.
Se, mikä oli kaukaa näyttänyt valkoiselta reiältä Vanhan Miehen silmään näytti nyt valkoiselta seinältä. Vanha Mies kurkisti jälleen jalkojensa välistä pikkuruiseksi pisteeksi supistunutta avointa oviaukkoa kirjakauppaan, mutta ketään ei onneksi näyttänyt olevan tulossa. Hän konttasi aivan seinän viereen ja koputti sitä.
Se aukeni.
*
Eräässä multiversumin pikarinmuotoisissa maailmankaikkeuksissa avautui mikroskooppinen luukku sen kylkeen ja sieltä pilkisti oudon vanhan miehen pää ja sitten hartiat ja lopulta tuo vanha mies istui roikottaen jalkojaan maailmankaikkeuden reunalta tyhjyyteen ja katseli kaikkien maailmankaikkeuksien muodostamaa multiversumia ihmettelevin silmin.
- No johan on...; Vanha Mies päivitteli pikareita katsellessaan – ne olivat niin käsittämättömän suuria, että aivot nyrjähtivät niitä havainnoidessa ja osa niin käsittämättömän kaarevia, että ne näyttivät taipuvan syvälle itsensä sisään.
Vanha Mies katsoi viereistä maailmankaikkeutta ja se oli valoisa ja onnellinen ja täydelliset pikarin reunat ulottuivat niin pitkälle äärettömyyksiin, että itse Jumalakaan ei kykenisi erottamaan, yhtyivätkö reunat joskus jälleen. Hänen ei tarvinnut katsoa omaansa tietäen, että sen reunat kyllä yhtyisivät.
Vanha Mies odotti hieman; ei kestäisi kauaa, että tämän multiversumin ainoa todellinen liikkuva kappale tulisi hänen tykönsä.
Sitten hän olikin kasvokkain Jumalan kanssa.
Vanha Mies ei ollut vihainen maailmankaikkeutensa, jonka pikarin reunat kyllä yhtyivät, puolesta, sillä hän uskoi Jumalan hyviin tarkoituksiin. Ja kysyi tältä vain:
- Miksi Te annatte tämän maailmankaikkeuden olentojen kärsiä syyttä?
Jumala oli vaiti.
- Miksi meidän maailmankaikkeutemme ei voi olla kuin tuo?
Ja Vanha Mies viittasi kädellään valoisaan ja onnelliseen maailmankaikkeuteen, jonka täydelliset pikarin reunat eivät koskaan yhtyneet.
- Miksi?
Jumala oli vaiti.
- Miksi sinä teit kopion, joka ei toimi kunnolla?
Jumala ihasteli ääneti pikareittensa reunoja ja Vanha Mies nyt kaamealla tavalla aavisti mistä oli kysymys, sillä oli ilmeistä, että Jumala oli kiusaantunut.
- Sinähän olet tyhmä!
Ja Vanha Mies ymmärsi koko olemuksellaan, miten äärettömän, suurenmoisen tyhmä Jumala oli. Niin valtavan typerä, että se ylitti kaikkitietämättömässä typeryydessään kaupungin boulangerien valmistamat puolipitkät patongit, joiden tietoisuuden taso ei kuulunut niiden erinomaisimpiin piirteisiin.
Jumalan ainoa ominaisuus, joka ylitti suurenmoisuudellaan Hänen rajattoman tietämättömyytensä, oli hänen välinpitämättömyytensä Vanhan Miehen esittämiä kysymyksiä ja tämän epäonnistuneen maailmankaikkeuden mikroskooppisinta pistettä, joka oli Vanhalle Miehelle niin tärkeä, kohtaan.
- Anteeksi, että häiritsin; Vanha Mies sanoi Jumalalle ja kääntyi jälleen takaisin käytävään.
Käytävässä kontillaan Vanha Mies häpesi itseään ja Jumalaansa ja pyyntöään: aivan kuin hän olisi pyytänyt olemassaoloaan anteeksi tyhmältä kiveltä. Katkeroituneena hän konttasi kohti kauppaansa, eikä hän katsonut kertaakaan jalkojensa välistä taakseen. Hänen mielessään kävi, olisiko assistentti tullut kauppaan tällä välin ja olisiko tämä huomannut keltaisen muistilapun. Hänen polviansa särki, mutta hän konttasi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Arkkikriitikkonne jatkaa viattomien sielujen etsimistä ja kielioppivirheistä marisemista!
Tämä oli parempi kuin edellisesi, Zieber, pidin tästä enemmän. Ensinnäkään tässä ei ollut mitään kikkailuja. :)
Tämä oli jotenkin rehellisempi ja tietysti tässä oli selvä pää ja häntä. Ja tässä oli hyvä idea. Jotenkin vaikutteita modernimmasta tyylistä, tietysti. Ja Adamsit pompahtivat edelleen mieleen.
Hykerryttävä ajatus vanhasta miehestä konttaamassa eteenpäin pienessä käytävässä. Täydellisen absurdia, tällä kertaa tyylikkäämmin.
Pidin.
Mutta en malta olla huomauttamatta:
"(-) kirjat hujan hajan ympäri lattiaa, joista suuremmasta osasta olivat hiiret ja (-)"
Korrelaatti: ...lattiaa, joista... (korrelaattina on nyt lattia, vaikka viitataan kirjoihin)
Sensorit eivät pitäisi tästä.
"(-) kirjat hujan hajan ympäri lattiaa, joista suuremmasta osasta olivat hiiret ja (-)"
Sikäli kun ymmärrän kirjat ovat edelleen korrelaattina, sillä "joista" viittaa edeltävään monikolliseen sanaan, joka "lattia" ei ole. Kongruenssi ei toteudu sen ja pronominin välillä, jolloin ainoa vaihtoehto korrelaatiksi on "kirjat".
En ole tästä kyllä lainkaan varma ja sen ainakin voin myöntää, että oli tuo nyt miten tahansa, olisin takuulla voinut valita sanani paremmin.
_Varsinkin_, kun aina itse fanatisoin jok'ikisen muiden tekemän pilkkuvirheen päälle.
Jatka vain kieliopista huomauttamista.
Ja niistä kielikikkailuista - luin tuohon toiseen kohdistamasi kritiikin, enkä viitsi kirjoitta joka juttuun erikseen: myönnän, että jotkut osoittamistasi esimerkeistä olivat minulta varsin kömpelöä kielenkäyttöä, liiankin kömpelöä, kun kohdistit huomioni niihin. Toisista en luopuisi vaikka aseella uhkaisit, en ainakaan polypropeenimuovista ja krominikkeliteräksestä, monesta muustakaan - oli se sitten lapsellista tai ei, minusta se on hauskaa.
Ja riippuu tekstistä käytänkö noita lainkaan. Kuten sanoit sinäkin: tässä ei niitä ollut.
Kiitos kritiikistä kuitenkin.
... alatte vaikuttaa niin kaikkitietäviltä, että minun pitäisi kai katso parhaaksi kadota vähin äänin? *hymy*
Ja sinulle, Zieber.
Tämä oli näistä kenties lukijaystävällisin. Ja oivaltavinkin, ehkä siksi, että tästä saa otteen. Jonkinlaisen ajatuksen itse tarkoituksestakin.
Minä ainakin pidin tästä eniten.
Siis mistä näitä tulee? MISTÄ NÄITÄ TULEE?! Tämä oli upea! Pidin erityisesti siitä pienestä ovesta, luin sen kohdan useaan kertaan ja hykertelin itsekseni :) Hauska ajatus tuo vanhan ukkelin kömpiminen pienessä ahtaassa käytävässä ja hänen pelkonsa mahdollisesta ruuhkasta... Jotenkin tuli mieleen ne rajakokemukset, joissa ihmiset kulkevat käytävää valoa kohti ja kohtaavat sen päässä Jumalan joka sanoo että "hei, sulla on vielä hommia maailmassa, mitä ne on taas töpänneet, takasin siitä! tavataan sitten joskus 20 vuoden päästä!" ;) Ehkäpä yrititkin juuri tätä mielleyhtymää saada aikaan? :O Mutta joka tapauksessa aivan upea novelli! TOimii aivan hyvin itsenäisenä sepustuksena, mutta arvaatkin varmaan, mitä seuraavaksi sanon: aivan oikein, lukisin mielelläni myös sen laajan tekstisi kokonaisuudessaankin, jos vaikka joskus haluaisit kirjoittaa sen loppuu :) ? Kannustan sinua siihen :D We want more, we want more...
Itsekin pidin tästä.
Jotta "laajemmasta tekstistäni" saisi elävän, pitää tapahtua pienimuotoinen ihme. Tuolla jatkonovellit-puolella on vielä yksi omituisuus, jos kiinnostaa. Se on kyllä tyhmä.
Kiitos.