Usein aamuisin tai iltaisin, kun muistelee vanhoja asioita ja mennyttä, lapsuutta ja nuoruutta, herää viha joitakin niihin liittyneitä ihmisiä kohtaan, joiden taholta on kokenut mielestään vääryyttä, tullut kiusatuksi ym.
Se tuntuu joskus aivan silmittömältä ja mielessä pyörii ajatus, miten kostaa niille. Jospa voisi häiritä vaikka puhelimitse? Nehän voisivat paikantaa numeron. Jos sellainen osuisi vastaan, niin sanoisi asiat suoraan. Ei vain satu tulemaan, ja tuskin enää tunteekaan.
On jotenkin noiden ajatusten vanki eikä pääse niistä eroon. Niitä hautoo mielessään ja ne ovat aika rasittavia. Iän mukana ja ajallisen etäsiyyden kasvaessa ongelma on vain lisääntynyt. Niistä voi kertoa vain näin nimimerkin takaa.
Onko samanlaisia koston tuntemuksia muilla?
Se tuntuu joskus aivan silmittömältä ja mielessä pyörii ajatus, miten kostaa niille. Jospa voisi häiritä vaikka puhelimitse? Nehän voisivat paikantaa numeron. Jos sellainen osuisi vastaan, niin sanoisi asiat suoraan. Ei vain satu tulemaan, ja tuskin enää tunteekaan.
On jotenkin noiden ajatusten vanki eikä pääse niistä eroon. Niitä hautoo mielessään ja ne ovat aika rasittavia. Iän mukana ja ajallisen etäsiyyden kasvaessa ongelma on vain lisääntynyt. Niistä voi kertoa vain näin nimimerkin takaa.
Onko samanlaisia koston tuntemuksia muilla?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuollaiset ajatukset voivat tosiaan jäytää ja myrkyttää omaa elämääsi. Yrittäisit ymmärtää niitä "pieniä ihmisiä", jotka ovat sinua vastoin toimineet ja pahaa tehneet. Se on heidän pienuuttaan, eikä heistä ollut parempaan. Jos jonain päivänä pystyisit antamaan heille mielessäsi anteeksi, oma elämäsi rikastuisi ja saisit parempia ajatuksia tilalle.
Sinusta olisi kasvanut kiusaajiasi suurempi ihminen. Sitä sinulle toivon!
Mieti asiaa ja hae tarvittaessa vaikka ammattiauttajalta apua, että saisit mieleesi rauhan ja pääsisit painolastistasi. Kostaminen ei palvele ketään, vaan luultavasti lisäisi omaa ahdistustasi. Voisitko silloin hyväksyä enää itseäsikään, jos kovin alhaisiin toimiin ryhtyisit? Saattaisit kaiken lisäksi joutua kantamaan häpeää ja huonoa omatuntoa.
Voisitko alkaa kirjoittaa juttuja niistä tapauksista? Riittäisikö niitä kirjaksi asti? Tai haluaisitko kertoa niitä täällä yksi kerrallaan? Sekin voisi auttaa sinua.
Olen joskus mielessäni kantanut kaunaa ja negatiivisia tunteita, yhdessä vaiheessa huomasin olevani tulossa katkeraksi kai oikeastaan elämälle eniten. Olen tehnyt töitä, jutellut välillä asioista ystävien kanssa ja päässyt niistä vähitellen eroon. Olen ymmärtänyt että niillä ihmisillä on ollut omat ongelmansa, ja siksi he ovat toimineet niinkuin ovat toimineet. Anteeksianto on vapauttanut oman mieleni, enkä vihaa ole koskaan kauaa kantanut. Se kuluttaa ja syö itseä, eikä anna mitään hyvää tilalle.
Parempaa huomista sinulle! ja hyvää yötä!
No ei ole. Minä olen antanut anteeksi ennenkuin minulta on pyydettykään, jos edes pyydetäänkään. Järjellä olen tämän ajatellut. Tunnekuohuissa on siitten huudettu. Ammatti auttaja voi olla moni ilmeinen. Kenellä mikäkin. Psykiatri tai psygologi se minun tapauksessa AINAKAAN ole olen tunne ihminen.
voi jouduttaa omaa ajattelu- ja toipumisprosessia. Kaikkien kanssa ei tunnu hyvältä, eikä löydy samaa kieltä. Voisit kokeilla terveyskeskuksessa, jos siellä vaikka olisi ymmärtävä ja sinulle sopiva kaveri.
Myös ystävien kanssa keskusteleminen tai asioista kirjoittaminen voi auttaa. Jos ajatukset tuntuvat jäävän polkemaan paikoilleen, silloin voisi ammatti-ihminen johdatella siirtymään eteenpäin tai avaamaan solmuja.
"Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk'ei aina esille loista." sanoi jo Eino Leino aikoinaan. Yritä löytää sitä hyvää, niissä ihmisissä, jotka suuressa ajattelemattomuudessaan ovat sinulle pahaa tehneet. Ehkä ei olekaan tärkeätä, että he tietävät sinun antaneen anteeksi, tärkeämpää on se, että omassa mielessäsi pystyisit sen tekemään ja raskaista kostonajatuksista luopumaan. Ne syövät vahvaakin miestä.
Jotka vievät aivan liian paljon "tilaa" muilta.Sitä ei enää jaksakkaan mitään muuta,kuin miettiä kostoa.Päätä ajatuksissasi antaa anteeksi ja muista tunnepuolella vihasi ja katkeruutesi jatkuu (koska tunnepuolesi reagoi hitaammin).Mutta kun kerta toisensa jälkeen toteat;minähän olen jo antanut anteeksi,katoaa tunne puolikin ajan myötä.
En osaa ajatella kostoa, mutta muistan sen voimattomuuden ja hylätyksi jääneen tunteen, joka vain voimistui, kun kertoi kotona vanhemmille kiusatuksi tulemisesta.
Äiti kysyi, mitä itse teit, kukaan ei toista kiusaa syyttä suotta. Äidin asenne oli niin uskomaton, että en voinut sitä käsittää, en nyt enkä silloin.
Äitiä ei oltu koskaan kiusattu, niin että ei hän voinut käsittää, mitä se on.
Äiti oli ihan varma, että kun itse muutan käytöstäni, niin kiusaaminen loppuu.
Aikuisena hän joskus kysyi, oliko se ihan totta, mitä silloin kerroin niistä kiusaajista. Sekin oli uskomatonta, sillä kyllähän hän tiesi, etten ikinä valehdellut.
Nyt ikäihmisenä olen yhä katkera siitä, että pientä ja turvatonta lasta saatettiinn kiusata sillä tavalla ilman että kukaan auttoi.
Puolen vuosisadan jälkeenkin se nousee mieleen, ja varsinkin silloin, kun entiset kiusaajat ottavat iloisina yhteyttä ja haluaisivat tavata. He järjestävät luokkakokouksia ja yhteisiä risteilyitä, mutta minua eivät saa mukaansa, vaikka mikä tulisi. Suunnitteluihin en ota osaa, mutta joka kerran sanon, että olisipa tosiaan mukavaa päästä tulemaan.
Kun kaikki on järjestetty, minulle tulee este.
Ihmeellistä, että he yrittävät yhä. Eivät opi.
Keskenäänhän heillä on paljon hauskempaa, sillä tiedän satavarmasti, että olisin todella hankala tapaus, jos mukaan menisin. Voisiko sitä sanoa kostoksi.
Enpä tiedä itsekään, mitä sanoisin. Haukkuisinko kaikki, niin että monen vuoden itkut ja surut purkautuisivat kerralla, vai olisinko ivallinen ja ylimielinen ja maksaisin nyt potut pottuina joka asiasta.
Koen, että he kiusaavat minua yhä.
Mutta ei niitä oikein kymmenien vuosien jälkeen voi lahjoittaa.
Jos on ollut rauhan tekijä, niin siitä voi olla jälkeenpäin ylpeä, siitäkin. Ja Rauhan Ruhtinas on siitä mallina, radikaali vaikka olikin.
Tainut miun kohalla käyvä.Pari vuotta sitte sain kunnolla siipeeni.Sen jälkee on tapahtunu kaikenlaisia asioita.Olen hakenu ammatti apuva ja koittanu vaik mitä.Mut samat helvetit pyörii aamusta itaan päässä.Olisin halunnut selvittää nää kaikki henkilö kohtasesti.Mut nämä menivät vaan toisen taakse.Eihä sitä uskalleta ku pitää omaa reviriä kaikin konstein yrittää suojata.En antanut onnistua siin.Kärsiköö nii miekin olen.
Ajoittain ajattelen samoin kuin sinä. Toimenpiteisiin eli kostoihin en ole ryhtynyt enkä tosissani sellaisia haudo. Kiistää en voi, etteivätkö muistot joskus nouse pintaan ja harmita.
Olisi kiva oppia hallitsemaan tätä, koska en tiedä, mikä saa tällaiset ajatukset nousemaan pintaan. Ehkä edelleen käsittelen jossakin sisälläni näitä haavoittaneita asioita ja siksi ne tulevat mieleeni. Sanotaan,että syvät loukkaukset eivät koskaan unohdu, kuten ei läheisten kuolematkaan. Molemmat sen sijaan haalistuvat ajan myötä, kipu muuttuu surumielisyydeksi. Se on totta, koska yksityiskohdat alkavat unohtua enkä tunne vihaa.
Itseäni lohdutan klisheellä, että tätäkin elämä on enkä tuntemuksissani suinkaan ole ainoa ja minunko kokemani ikävät asiat ovat ainutkertaisia. Eivät ole. Uskon myös, että ns. kohtalon kolhujen myötä on tarkoitus oppia jotakin. Kun jälkikäteen katselen eniten haavoittaneita asioita, huomaan oppineeni ainakin sen, että nuo tapahtumat on jo kertaalleen eletty. Vain minä voi päättää siitä, kuinka monta kertaa kaivelen niitä esiin ja siten elän niitä uudelleen - onko se vaivan arvoista? Siihen ei ole kuin yksi vastaus.