Vesi.
Ihmeellinen, kiehtova aine.
Järven rannalla katson järveen sisään.
Huh, pinnasta itseni nään.
Alkaa mun ulkomuoto hävettään.
Siemaisen jääkylmää vettä.
Maistuu ihan sammaleelle ja jääpurolle; vanhoille, koville kiville ja luonnolle itselle.
Silmissäni palaa hohde.
Eikö vesi olekin aivojen sähkönjohde?
Siis tästä tämä ylijumaluus, mielen riemakkuus.
Astun eteenpäin polkua, joka on reunustettu sammalella.
Maa ihanan pehmeä on, astun luonnon omaan samettimattoon.
Saavun lehvien ympäröimään huoneeseen.
Koko taivas on kuin kastettu musteeseen.
Jokin liikkuu siellä, sen mä tiedän.
Mitään ei näy, mitään ei kuulu, mutta en ole hullu.
Jokin mielessäni tietää sen.
Kuudes aistiko? Vaiko harha-aistimus?
Tiedä häntä, nyt lehvät aukeaa, tekee tilaa varten kuningatartaan.
Kaunis suloinen puiden laulu täyttää mieleni ja ruumiini sormenpäitä myöten.
Jumalallisen kaunis nainen laskeutuu alas leijuen, minä häntä silmilläni syöden.
Laulu, virsi, voimistuu, kohta jotain tapahtuu.
Nainen avaa silmänsä; oi, kuinka ihanat silmät ne ovatkaan!
Sellaiset silmät, joihin haluasin hukuttaa kylmän sieluni, enkä koskaan nousta pintaan..
Silmät, kirkkaat, katsovat nyt sydämeeni.
Sinne, minne niiden katsovan pelkäsinkin.
Suru täyttää mielen, tyhjää ilmaa nielen.
Kääntää nainen katseensa sivuun, hiipuu virsi puun.
Kaikki hiljenee, nainen lehvien sekaan taas hälvenee.
Pelko kouraisee. Mitä jos menetän tuon kauneuden?
Ähkäisen, juoksen, ja jalkani kiveen mätkäisen.
Kaadun, kaikki hidastuu.
Vain laulu pysyy.
Kaadun hiljaa maahan. Todella hiljaa.
Nainen mua vieläkin katsoo, enemmän suruissaan kuin vihoissaan, huomaan.
Katson naista silmiin.
Nainen katsoo minua.
Jokin koskettaa minua, kavahdan kosketusta.
Alan olla vaakatasossa, kohta pää osuu kohti puuta.
Nyt pimenee, pyörryn hiljaa, hiljaa.
Herään, on ilta. Olenkin omassa sängyssä.
Vangittuna betoniseen vankilaan.
En halua unesta luovuttaa!
Ihmeellinen, kiehtova aine.
Järven rannalla katson järveen sisään.
Huh, pinnasta itseni nään.
Alkaa mun ulkomuoto hävettään.
Siemaisen jääkylmää vettä.
Maistuu ihan sammaleelle ja jääpurolle; vanhoille, koville kiville ja luonnolle itselle.
Silmissäni palaa hohde.
Eikö vesi olekin aivojen sähkönjohde?
Siis tästä tämä ylijumaluus, mielen riemakkuus.
Astun eteenpäin polkua, joka on reunustettu sammalella.
Maa ihanan pehmeä on, astun luonnon omaan samettimattoon.
Saavun lehvien ympäröimään huoneeseen.
Koko taivas on kuin kastettu musteeseen.
Jokin liikkuu siellä, sen mä tiedän.
Mitään ei näy, mitään ei kuulu, mutta en ole hullu.
Jokin mielessäni tietää sen.
Kuudes aistiko? Vaiko harha-aistimus?
Tiedä häntä, nyt lehvät aukeaa, tekee tilaa varten kuningatartaan.
Kaunis suloinen puiden laulu täyttää mieleni ja ruumiini sormenpäitä myöten.
Jumalallisen kaunis nainen laskeutuu alas leijuen, minä häntä silmilläni syöden.
Laulu, virsi, voimistuu, kohta jotain tapahtuu.
Nainen avaa silmänsä; oi, kuinka ihanat silmät ne ovatkaan!
Sellaiset silmät, joihin haluasin hukuttaa kylmän sieluni, enkä koskaan nousta pintaan..
Silmät, kirkkaat, katsovat nyt sydämeeni.
Sinne, minne niiden katsovan pelkäsinkin.
Suru täyttää mielen, tyhjää ilmaa nielen.
Kääntää nainen katseensa sivuun, hiipuu virsi puun.
Kaikki hiljenee, nainen lehvien sekaan taas hälvenee.
Pelko kouraisee. Mitä jos menetän tuon kauneuden?
Ähkäisen, juoksen, ja jalkani kiveen mätkäisen.
Kaadun, kaikki hidastuu.
Vain laulu pysyy.
Kaadun hiljaa maahan. Todella hiljaa.
Nainen mua vieläkin katsoo, enemmän suruissaan kuin vihoissaan, huomaan.
Katson naista silmiin.
Nainen katsoo minua.
Jokin koskettaa minua, kavahdan kosketusta.
Alan olla vaakatasossa, kohta pää osuu kohti puuta.
Nyt pimenee, pyörryn hiljaa, hiljaa.
Herään, on ilta. Olenkin omassa sängyssä.
Vangittuna betoniseen vankilaan.
En halua unesta luovuttaa!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Unohdinpa kiittää kommentista. Olen siis todellakin otettu jos tämän luokan kirjoittajalta tulee kehuja...
Joten kiitoksia ja Toivottavasti jatkat samaan malliin...
huh, "tän luokan kirjoittajalta"? :D MÄ olen otettu jos mua tolla tavalla kutsutaan.. =P
Vaikka oonkin monta vuotta runoja harrastanut, en pidä omia runojani kovin suuressa arvossa.. :)