Mitä mieltä olette/millaisia kokemuksia sijaisvanhemmat - onko sijoitettua lasta rakastettava ja onko sijoitus tuhoon tuomittu jos ei rakasta?
Muitakin ajatuksia kuulisin mielelläni tuosta tunnepuolesta. Kuinka kiintymys kasvaa vai kasvaako? Miltä sijoitettu lapsi on tuntunut ensin ja vuosien kuluttua? Voiko jokin asia jossain vaiheessa romuttaa kiintymyksen? Yms yms?
Muitakin ajatuksia kuulisin mielelläni tuosta tunnepuolesta. Kuinka kiintymys kasvaa vai kasvaako? Miltä sijoitettu lapsi on tuntunut ensin ja vuosien kuluttua? Voiko jokin asia jossain vaiheessa romuttaa kiintymyksen? Yms yms?
Vastaukset 35
Vanhimmat
Rakkaus-suhde syntyy jos on syntyäkseen. Minä sain sijaislapseni melko pieninä ja tunne syveni rakkaudeksi melko pian.
Nyt tosin vanhimman tultua erittäin pahaan murrosikään, on rakkaus joutunut enemmänkin kuin koetukselle :( Välillä tuntuu siltä, etten yksinkertaisesti kykene häntä rakastamaan, niin paljon hän mielipahaa minulle aiheuttaa.
murrosiän tullessa.
Onko hyvin neuvoja, mistä sitä rakkautta ammentaa murrosikäisen kanssa. Nuori on täysin muuttunut ja niin uhmaa täynnä.
Tekisi mieli etsiä hänelle uusi osoite!
Voi näitä suomalaisia teinejä. Aiheuttavat mielipahaa menivät sitten sijaiskotiin, tai äidilleen tai isälleen. Oletteko täysiä idiootteja koko sakki. Yksi ikäluokka 40.000 nuorta on syrjäytynyt eli menetetty jo. Ja te mammantytöt ja mammanpojat vingutte, että tiedän mieltänne on pahoitettu.
lähes kaikkien murrosikäisten vanhemmilla.
Minä olen tottakai myös ollut raivoissani noiden murkkuikäisten kanssa, mutta olen yrittänyt erotella sen, koska mulle puhuu nuori itse ja koska taas hormoonit.
Kun huomaan, että on taas mesnossa "hormoonimyrsky", eikä nuori oikein itsekään tajua, mitä tapahtuu ja mitä sanoo, niin en välitä, enkä sano siihen yhtään mitään. Hetken päästä ylennsä nuori tulee pyytämään anteeksi omaa käyttäytymistään. Ovet on paukkunu ja
reikiä seinissä, mutta kyllä siellä kaiken sisällä on kuitenkin ihan se sama lapsi kuin ennenkin.
Ei se lapsi muutu, vain hormoonit saa aikaan käytöksen muuttumisen, mutta kun pahin vaihe on ohi, niin sieltä paljastuu jälleen se sama rakastettava lapsi, tosin huomattavasti aikuistuneempana. Siten tietenkin kaikki muuttuu, ettei olla enää viattomia lapsia.
Kannattaa yrittää ottaa itselle sellanen cool-asenne, ettei joudu turhaan hermoja menettämään. Välillä myös huumoria kehiin, sillä voittaa paljon.
Yks mikä kans auttaa, nuoren kokeilujen ymmärtämisessä, on yrittää muistella omaa nuoruuttaan ja sitä kuinka paljon itse kaikkea kohelsi ja antoi vanhempiensa vaikuttaa tekemisiinsä. Ei varmaan kukaan määrätyssä iässä ole kuunnellut vanhempiaan.
Silti olen aina ollut sitä mieltä, että olkoon lapsi missä iässä tahansa, mikään muu ei saa muuttua, kuin lapsen hormoonitoiminta tai mikä vaihe nyt onkin menossa.
Tarkoitan siis, että koti, vanhemmat ja kaikki pysyy saman, myös kodin säännöt, sinne on sitten turvallista palata, kun myllerrys on ohi. Hyviä käytöstapoja ei saa unohtaa oli ikä mikä tahansa.
Ei sitä kiintymystä ja rakkautta ole ollutkaan, kun nuoren luonnollisesta kehityksestä pahoitatte mielenne. Ei sitä aikuisuutta teissä olekkaan, eikä ole ollutkaan. Teidänhän piti olla niitä parempia vanhempia biovanhempien sijaan. Ette olekkaan, ette tunnepuolella sen paremmin kuin ammatillisella puolellakaan. Kyllä on Pride-koulutuksessakin puutteita, kun ei ole opetettu kohtaamaan murrosikäistä toisen ihmisen lasta vaikka palkkio otetaan vastaan.
Amalian pitäisi oikeasti kyllä mennä pitämään luentoja sijareille täydennyskoulutuksen merkeissä.
"Ei sitä kiintymystä ja rakkautta ole ollutkaan, kun nuoren luonnollisesta kehityksestä pahoitatte mielenne."
Meinaatko, että itse lapsensa kotona kasvattanut biovanhempi ei pahoita mieltään koskaan mistään, mitä oma lapsi tekee/sanoo?! Ja jos, niin hän ei rakasta lastaan? Siinä taas lapseton yli-ihminen huutelee..
Sijaria meillyttääkseen, koska kuten ylläoleva sijari mietti tossa, niin mielipaha johti hänet pohtimaan uutta osoitetta nuorelle. Näin ei oikea äiti tai isä tee kun mielipaha yllättää. Tai jotkut tekee ja antaa sijoitukseen, mutta normaalisti ei.
En oikein usko, että palkkiota vastaan hoitavat sijarit ovat oikeutettuja noin voimakkaisiin tunteisiin lapsia kohtaan, koska eivät niitä tunnu hallitsevan sitten viime metreillä kuitenkaan, jos lapsi ei toimikkaan yli-ihmisen odotusten mukaisesti. Vika on siis lapsessa, ei yli-ihmisessä. Sellanen on niin tyypillistä. Ja sijarihan saa työssään epäonnistuttuaan aina uuden harjoituskappaleen, kenties taas sellasen pienemmän, joka ei vielä tuota mielipahaa kuten sitten isona. Mielestäni sijarin tulisi tajuta sekin, että sijoitettu kapinoi sekä sitä sijaria että omia biologisia vanhempiaan kohtaan. Sijoitetulla voi olla tuplaraskas murrosikä, kun rakkaita ja rakastavia vanhempia on tuplasti enemmän kuin muilla. Ja kaikkien mielen hän raasu onnistuu pahoittamaan, kun yhdestäkään ei ole aikuiseksi.
saat Helinä täällä haukkumalla sijareita? Et sinä tuolla meiningillä huostaanottoja saa loppumaan, jos se on tarkoituksesi..
Olet kyllä aika raskas ihminen Helinä. Jos ei voi tällasessa paikassa sanoa miltä tuntuu niin pitäisikö lapselle tokaista mmiltä joskus tuntuu. Sulla on hyvä lääkitys ellet koskaan ole kokenut ketään läheistäsi kohtaan tosi negatiivisia tunteita vaikka rakastaakin. Kyllä välillä tulee omiinkin lapsiin se tunne että marssikaa tosta ovesta mahdollisimman kauas...Ja se ei tosiaan tarkoita että haluaisi lapsistaan eroon lopullisesti. Pitää vaan osata erottaa se järki ja tunne ja toimia sen järjen mukaan eikä antaa tunteelle valtaa. Siksi tänne roskikseen on hyvä purkaa tuntojaan.
Jätä kuule lääkitysten veikkaamises ihan omaksi tiedokses vaan, jos kerran tunnet vaikutuksetkin noin hyvin omakohtaisesti.
Ensinnäkin, sijoitetut eivät ole ulkopuolisten sijareiden läheisiä. Sijoitetuilla lapsilla on omat läheiset ja oma suku ihan muualla. On aivan käsittämätöntä että sijarit rinnastavat itsenä biovanhempiin, vaikka tekevät työtä sijoitettujen parissa palkkiota vastaan. Se sijareilla on kenties se pahin virhe toiminnassaan.
Joskus ei omat lapset ole murkkuina sen paremmat, eli nekin osaa panna mamman hermot koettukselle, mutta se menee ohi .Se ei jää ikuisesti päälle.
Tottakai on lapsia kenen murkkuikä ei oo ollenkaan pahaa, eikä mitään murkkuikää edes huomaa, mutta ne toiset osaa olla selaiset, että hyvää jos seinät talossa pystyyn jäävät.
Ihan paras on ehkä, ettei tartuu ihan keikkeen ja laitta joskus toinen silmä kiinni. Minäkin kuvittelin esikoiseni kanssa olevana hyvää äiti ja aina oikeessa ja vaatisin sitä ja tätä ja sain aikaansa sen, että kullanuppuni oli mun pahin painajainen.
Toisen kanssa sitä osasi jo katsoa vähä sormien läpi eikä tartunut ihan jokaikiseen asiaan ja luonnekin tietysti toinen oli, se oli todella helppo murkku.
Tietän, että ne joskus pane hermot koettukselle, mutta jos osaat ajatella vaikka näin, että "se on sen ikäinen", niin eiköhän se helpottaa?
Meitän oma poikaa nyt armejan jälkeen vaan naureskelee kun muistellaan murkkuikä ja se itsekin sanoo, että hän se oli oikea pässi.
Sijareita on kaikenlaisia, toiset tekee asiaa sydämmellä, toiset päällä ja kolmannet ties millä.
Itse kuulin yhten bioäitin sanovan, että kun he menivät sossujen kanssa tutustumiskäynnille, niin pöytä oli laitettu koreaksi, eli vastaanotto oli oikein hieno, pöytää notkui herkuista ja hymy suussa ja kaikki.
Sitten seuravalla käynillä meni bioperhe yksin , eikä tarjottu edes kahvia. Minusta jo ihan tavallinen kohteljaisuus on tarjoa kahvia ja jotain. Ainakin tässä maaseudulla. Tuntuu todella hassulta että yritettään olla jotain vaan sossujen läsnäollessa.
Minula ei vielä kokemusta ole, mutta jotenkin kyllä tuntuu, että jos omankin murkun hölmöily tekee pahaa niin vieraan lapsen oma... mä valehtelisin jos sanoisin, että se ei tuntuisi missään.
Ei palkka vie tunteita ja palkka ei ehkä pystyy siihenkään, että aina jaksaisi olla hymy huulessa, ihan sama mitä hölmöyksiä lapsi tekee ja vaan siksi, että siitä edestä maksettaan.
Mutta rakastaminen ei tarkoittaa sitä, ettei koskaan tule riitoja, kyllä tulee, tärkeä on se, miten ne osaa hoitaa ja miten osataan antaa anteeksi.
Ja olen kuullut monen sijarin sanovan, että lapsi kun tuli, se oli oikein kiltti ja ujo, mutta vasta silloin alkoi kiukuttelu ja uhma tuli , kun perhestä tuli tuttu ja turvallinen. Siis äiti oli oikeesti mielissään ensimmäisestä ättäröinnistä, koska se oli merkki siitä, että lapsi on nyt hyväksynyt perheen ja uskaltaa näyttää tunteita. Tai suurinpiirtein näin.
Nyt menii asiat vähä ristiin.
Minusta tuntuu, että vaikka oma bioperhe ja suku ja kaikki on olemassa (vaikka muualla), niin se ei tarkoittaa ettei sijariperhe voi lapselle olla läheinen.
Rehellisesti sanottuna, minä en osaa edes kuvitella sijoitusta, missä lapsesta ei tulisi läheinen sijaisperheelle. Sehän vasta kamala olisi kun sitä tehtäisi työnä, ihan kuin sijoitettu olisi vaan tavara mitä voi katsoa, muttei rakastaa.
Nyt ehkä suutut mutta mä kyllä haluan, että meille sijoitettu lapsi olisi minulle yhtä rakas ja tärkeä kun omat lapsemme.
Ja eihän se ole minult pois jos lapsi rakastaa omia , mutta ei se pitäisi olla bioäitiltä pois kun se lapsi rakastaa myös minua tai edes välittää minusta. Ja miten lapsi parka jaksaa elää kotissa, missä se tuntee itsensä ulkopuoliseksi? En minä antaisi oma lasta sellaisen perheeseen.
Ja mä en edes haluaa tehtä sitä työtä jos pistan palkan taskuunsa, annan lapselle huonen ja ruuan, muttei mitään sen enempää. Sanokoot toiset mitä haluaa, mutta mä haluan myös olla lapsen kanssa läheinen ja jos lapsi välittä ja rakastaa myös minua, niin mä ainakin tietäisin että olen sijarina onnistunut.
Ja minun rakastaminen ei vie lapselta sitä rakkautta mitä se tuntee oma äitiä kohtaan, mutta meitän lämpimät välit auttaa lasta viihtymään vieraassa paikassa, kaukaa omasta suvusta , kunnes se pääsee taas takas omien pariin.
Sehän on se tarkoitus, otta vastaan, kasvatta ja rakastaa ja lähettä sitten omaan kotiin takas kun se mahdollista on.
Läheisellä tarkoitan lähiomaista. Sijari ei voi olla lapsen lähiomainen eikä hänen pidä sellaista itsestään kuvitella. Sijarilla ei ole samoja oikeuksia lapseen kuin omilla vanhemmilla.
Tämä ei tietenkään estä rakastamasta lasta, ja helppohan lasta on rakastaakin. Tosin, miettisin kaksi kertaa, ennen kuin kiinnyttäisin toisen äidin lapsen rakastamaan itseäni niin paljon, että hän kotiin palatessaan kovasti minua ikävöisi. Se veisi sen ilon, mikä kotiinpaluusta lapselle siunaantuu. Tarkoituksenahan on mahdollisimman lyhytaikainen asuminen sijaisperheessä ja silloin on lapselle ehkä pelästyttävää, jos sijari raivostuu sijoitetulle siten kuin omille lapsille voi raivostua, lapsen silti menettämättä perusturvallisuuden tunnettaan. Sijotettu voi sen menettää, koska suhde on eri ja hänet on jo kertaalleesn pistetty kävelemään kodistaan.
Niin, no ne on vähä vaikeat asiat ne sijoitusjuttut muutenkin , katsois sitä siitä tai toisesta kulmasta niin aina on niitä hyviä ja huonoja puolia ja samalaisia ja erilaisia näkökulmia.Mutta totuus on kuitenkin se, ettei sijainen ole sama mitä oma.
Se on selvää, että sijoitetusta tuntuu kaksinkertaisen pahalta jos raivoa ja huutaa ihminen, ketä on ns. laitettu hänen kasvattajaksi, turvaksi ja ties miksi. Se ei tuntuu hyvältä vaikka kuinka huutaja sanoisi itsensä sijaisÄITIKSI. Ei see tuntu hyvältä vaikka kysessä olisi oma läheinen.
Meillä on 2 sijoitettua, joista toinen tuli vauvana ja toinen koulu-ikäisenä.
Vauvaa hoitaa ihan erilailla kuin isompaa ja kiintymys syntyy nopeammin ja helpommin. Ainakin meidän kohdalla.
Tämä isompi lapsi taas muistaa kokemansa huonot asiat ja ne varjostavat vielä vuosienkin päähän nykyiseen elämään. Häntä oli aluksi vaikea rakastaa, sen myönnän! Hän oli erittäin vihainen, väkivaltainen ja rajaton lapsi meille tullessaan, joskus mietinkin että rahoittuuko elämämme enää ollenkaan normaaliksi. Nykyään hänkin on meille rakas, mutta kiintymys kasvoi vasta kuukausien kuluttua. En halunnut myöskään "pakottaa" itseäni rakastamaan tätä lasta, vaan sen on tultava sydämestä.
sijaisäidin joka ei todellakaan rakasta lasta.Hoitaa sen minkä on pakko,mutta tunnesidettä ei ole.Ainakaan positiivista.Jotenkin surullista kun lapsella ei ole läsnä aikuista joka ehdoitta rakastaisi.Varmasti bioäiti rakastaa,mutta ei tarpeeksi että haluaisi kuntoutua.Että mikä on tälläisen lapsen tulevaisuus?-Hyväksikäyttöä ja kynnysmattona olemista,kun yrittää hakea hyväksyntää?Että mikä on sitten lapsen parasta?-Tämän lapsen kohdalla hän on vain ja ainoastaan palkan väärti....
Ilman muuta sijareille pitää tehdä soveltuvuustestit, jotta nämä äärilaidan ihmiset karsiutuvat pois ja vain ammattiin soveltuvat ihmiset rekrytoidaan. Näillä kun on vain joko-tai vaihtoehto. Joko omia lapsi itselleen rakkautensa voimalla tai sitten kohdella kuin tiskiriepua pelkkänä pelinappulana busineksessä.
Molemmissa tapauksissa tarrataan lapseen kiinni, toinen epäterveestä rakkaudesta ja toinen rahanhimosta ja menetyksen pelosta, ja näitä on varmaan paljon, kun kotiutusprosentti perheenyhdistämisvelvotteesta huolimatta on minimaalinen.
pitäisi tehdä todellakin monenlaisia testejä, koska luulet tietäväsi täällä kaiken??
Sinä ja just itse olet se äärilaidan immeinen, välillä olet niin puolustava ja sitten huudat ja pauhaat kuin pasuuna, kun yrität antaa neuvojasi kaikille!
Hei, eiköhän itsekukin jo maalaisjärjellä tiedä, yleensä missä mennään ja milloin ja miten!
Noo, eipäs moni lotkauta korviaan sun neuvoilles!
Saarnaat ja saarnaat, omia mielipiteitäsi täällä, et muuta saa aikaseks täällä!
Kunpa saisitkin jossain jotain edistystä, tyhjää mölötystä päivästä toiseen vain!
Eipäs ole löytynyt vielä sitä sun "kultaista tietä" kelleen!
Sanon jo HEH, sulle!
Kyllä se on niin sijoitettujen kuin biolastenkin kanssa, että murrosiässä tulee välillä myös negatiivisia tunteita. Uskon, että jos ei näistä sijoitetuista välittäisi, ei niitä negatiivisia tunteina niin tulisikaan. Antaisi heidän vain soosata aivan rauhassa.
Eli eikö se ole rakkautta, kun on pahoillaan heidän töppäyksistään ja puuttuu niihin?
Sijaisvanhemmuutta ei pysty tekemään ilman sydäntä!
olen itse 3oman ja 2 sijais lapsen äiti.Niin omien kuin sijais lasten murrosiän aikana on ollut tilanteita jolloin olen ajatellut että etin itelleni oman asunnon ja jätän niin omat kun sijaislapset!Keijo Tahkokallio sanoi kerran luennollaan että jokainen äiti/isä ajattelee useinkin näin kaikilla vaan ei ole rohkeutta sanoa sitä ääneen.Jokainen joka miettii rakkauttan sijaislapseen voi myös ajatella vaihtoehtoa olisiko heidän sijaislapset saaneet enemmän rakkautta lasten/nuoriso kodeissa,koska sijaisvanhemmista on valtava pula.IHME SINÄNSÄ KUN TÄLLÄKIN PALSTALLA ON NÄITÄ KANNUSTAJIA JOTKA MOITTII JOKAISEN SIJAISVANHEMMAN!
en tarvitse sijaritestiä, kun tiedän muutenkin, etten sovi sijariksi enkä ole aikeissa hakeutua, joten voit huokaista helpotuksesta.
vihaa ja surua, tuskin pystyisi tuntemaan rakkautta ja iloakaan.
Ihminen joko tuntee, johon sisältyy koko tunteiden kirjo, tai sitten hän on täysin tunteeton.
Ei olla mitään robotteja, et päälle ja pois.
sitten vielä hermot prakaa välillä. Ihme, että mulla yleensä enää on hiustakaan päässä, sen verran usein olen hyvppinyt tasajalkaa ja repinyt hiuksia päästäni.
Pitää uskaltaa olla se mikä on. Siis tunteva ihminen, vaikka onkin sijari.
ja teet meidän sijarien asiat "omiksesi" muka tietäessäsi ns. oikeat ohjeet heille?
Kyllä me osataan hoitaa heitä ilman sun ohjeita ja todella rakastaa heitä just niinkuin he haluavat eli ovat jääneet ilman omien vanhempiensa rakkautta!
Aika aikansa sano pässi kun päätä leikattiin eli häivy jo sinne kammioosi, vihoviimmein!
Merkalta tulee paljon parempia "ohjeita" kuin sulta, on ikänä tullutkaan"!
Et siis ole saanut lapsiasi takaisin sijareilta, kun noin vaahtoot?
Ja kehtaatkin vielä tuossa iässäsi?
Älä ihmeessä minua mukaan vetäisee kun Helinän kanssa riitelet. Mä tässä koetan joskus aina Helinän selusta suojella kun satun huomaamaan , että soijarit kimppuun hyökkää ...
Mutta oikeesti, en minä tietä ollenkaan kaikkea sitä mitä Helinä tietä ja kuunttelen itsekin suu aukki.Vieras ja vihreä kun olen.
Mä koetan kyllä omillakin aivoilla ajatella, mutta monesti olen joutunut todemaan, että Helinä on oikeessa ja ajattelen itsekin samalla tavalla. ei aina, mutta monesti. Siitä, mistä en tajuaa mitään, koetan olla kauempana, ettei Helinä tai Amalia tartte mun virheitä korjata
Jestas, koettakaa nyt ihmisiksi olla te kaksi! :-)
Hyvää yötä!
se rakkaus löydy aina sieltä taustalta vaikka teini välillä sydänalaa raastaakin. Muistan erään, joka sanoi äidistään, joka oli loukannut tytärtään sanomalla pahasti: Vaikka mä mutsia rakastankin, niin just nyt en kyllä erityisesti siitä tykkää... Meillä eniten surua ja mietityntää on kyllä aiheuttanut oma teini. Rakkaus on edelleen tallella, vaikka poika välillä ärsyttääkin suunnattomasti. Vaikka surua ja murhetta tulisi myöhemmin, olen varma, että rakkaus on ja pysyy.
Eräs tuttava sanoi vievänsä erittäin villit ja tuhoisat lapsensa osto- ja myyntiliikkeeseen. Onkos herjan heittäminen sallitumpaa kuin sanoa toivovansa teinin toiseen osoitteeseen?
Sijoitetuista lapsista. Kun lapset ovat tulleet ensimmäistä kertaa käymään, koskaan ei ole tullut vastaan lasta, josta ensimmäiseksi olisin ajatellut jotain negatiivista. Sellainenkin lapsi kun on tullut vastaan, mutta ei sijais- tai tukiperhetouhuissa.
Rakkaus ei tule pakottamalla. Kyllä minusta ensi hetkestä lähtien täytyy jollain tavalla sykähtää, lapsen kanssa synkata, jotta tunnepuoli olisi kunnossa.
kyllä sen melko pian tietää, että pelaako kemiat, vai tökkiikö heti alusta joku pahasti.
Mulla oli ollut huonoja kokemuksia, joistakin vieraista tyttölapsista, jotkut vain osaavat olla tosi ärsyttäviä, niin halusinkin etupäässä poikia.
Kaksi tyttöäkin sitten otin ja voin onnekseni todeta, että ei mitään ongelmia, kun itse saa vielä vähän ohjata ja kasvattaa, niin tosi mukavia tyttöjä. Jälkikäteen olen ajatellutkin, et miksi en ottanut pelkkiä tyttöjä, kun noiden poikein kanssa on jatkuvaa vääntöä. Nyt alkaa jo tosin helpottaa, kun murrosikä alkaa olla ohi, mutta tähän asti,..huh, voi hitto!
Minä olen ihastunut lapsiin heti ensinäkemältä, mutten en olisi varmaan uskaltanut edes ottaa.
Rakkaus ei ole koskaan ihan samanlaista, kuin itse synnytämiäni kohtaan. Rakastan näitä lapsia siten, kuin vain toisten lapsia voi rakastaa.
Vaikka he ovat perheemme jäseniä, niin meidän lapsia sanan varsinaisessa merkityksessä heistä ei koskaan voi tulla, joten se tosiasia on siinä välissä, mutta en sitä edes sillai ajattele päivittäin, tunnen sen mitä tunnen näitä lapsia kohtaan ja vaikea edes sanoa, et tuntisinko mitenkään eri tavalla, jos olisin itse synnyttänyt just tälläset lapset. Siis, että olisivat vaikka isän puolelta pelkästään perineet geeninsä ja minä olisin vaan ne synnyttänyt. Mistä näitä tietää.
Sen nyt tietää jokainen, ettei rakastamaan voi ketään pakottaa. Se tunne joko tulee tai sitten ei. Silti voi käyttäytyä kuten rakastava äiti, eli huolehtii lapsen tarpeista ja välittää. Minusta aito välittäminen on jo rakkauteen verrattavaa, on se ainakin lähimmäisen rakkautta.
Onko sijareiden omat lapset tulleet mustasukkaisiksi, kun äiti on ottanut lisälapsia.
Meille on juuri saapunut 6kk tyttö vauva ja oma poikamme 3v3kk puhuu jo nyt siskosta. Ei ainakaan mitään merkkejä ole mustasukkaisuudesta jota olen "pelännyt" Poika tietää että tyttö ei ole hänen äidin synnyttämä ja sanookin että tyttö tuotiin toisesta kodista.. aikas hyvin 3v suusta..
Tosiaan toivoisin vastausta joltain kokeneemmalta.
Kun "sisarukset" ovat tottuneen sijoitussisaruuteen, ja vauvana tullut palautetaan biokotiin, miten sijaiskotiin jäävä biolapsi reagoi, ikävöikö vai onko helpottunut ja ilahtunut.
Toisaalta, jos ei palauteta, niin kalvaako sijoitussisaruus biologista lasta vuosien päästä jotenkin.
Onko tästä aiheesta tehty edes mitään tutkimusta, kun muuten lastensuojelu on niin medikalisoitu ja tieteellisellä pohjalla meillä Suomessa olevinaan.
tämäkin on hyvin tapauskohtaista.
Ihan normaalioloissakin biologiset sisarukset voivat olla toisilleen mustasukkaisia, tai sitten eivät ole ollenkaan.
Hyvin paljon on lasten luonteista kiinni, onko mustasukkaista sorttia vai ei.
Minä en voi puhua kokemuksesta, kuin siitä miten emillä on ollut, mutta kun mun omat oli jo niin isoja, ettei ne osanneet olla mitenkään mustasukkasia, päinvastoin. Ottivat avosylin nämä pienet taaperot vastaan ja rupesivat vetämään isomman sisaruksen roolia ja auttoivat minua hoitamisessa. Naureskelivat lasten tempauksille jo silloin ja nyt jälkikäteenkin, kun muistellaan.
Luulen, että mun lasten kiintymys sijoitettuihin on paljon suurempaa, kuin päinvastoin.
Mun tytär oli murheissaan, kun meiltä yksi lapsi muutti pois ja ikävöi pitkään, vaikka ymmärsikin, että niin kuuluu mennä, eikä enää itse edes asunut kotona.
Kysyin kerran tyttäreltä, et miten hän on nämä lapset kokenut ja hän sanoi, että ajattelee heitä aina omina pikkusisaruksinaan.
On kuitenkin aivan eri asia, kun lapset ovat niin eri ikäisiä, kuin se, kun perheeseen tulee samanikäsiä, tai nuorempia, kuin omat lapset.
jos ei kerta kykene ammattiinsa.
hulina hulluna reuhaava itse ollut sijarilapsi aikoinaan, puheista päätellen onkin?
Totuus selviää aikoinaan ja se tulee vastaan halusitpa sitä itse tai et!
No mitä pahaa Helinä nyt on tehnyt että se kesken yötäkin mielessäsi on ja kirjoittamaan ajaa?
Antaisite nyt jo hänen olla .
Sitä hänen haukkumista ei oo kiva lukea. Oikeesti.
Tietän, että voin sen vihasi nyt omaan niskaan saada ja seuravaksi haukut minua, mutta sanon kuitenkin.
En kunnioita niitä jotka luulevat olevansa häntä paremmat ja sitten menevät ja haukku tai nimittelee Helinää. Se ei ole aikuismaista eikä se ole kivaa lukea.
Jos ole sijari niin sillä suuremmalla syyllä pitäisi miettiä, mitä kirjoitat ja millaisen vaikutuksen itsestäsi antaa.
Jos olet joku muu kun sijari, noh, toivottavasti aikuinen kuitenkin ja pitäisi käyttäytyä sen mukaisesti.
Se ei koskee nyt yksistään Sinua vaan teitä kaikkia jotka henk.koht. haukute , nimitäte ja kiroilete ja jotakuta vaan loukkaatte. Se ei oo kivaa...
Puheistasi päätellen sijaislapsuus leimaa ihmisen hulluna riehuvaksi. Niinkö. Eikö se sijaislapsuus pelastakkaan lasta?