En ole nukkunut viikkoon, kun on ollut liian kuuma. Unettomissa öissä on se hyvä puoli, että tekstiä kyllä syntyy, mutta se huono, että itsekritiikki on vain muisto entisestään. Pyydän anteeksi, jos tämä on täyttä paskaa, en voi tässä mielentilassa olla varma.
- -
Yöperhonen.
Kun eräänä yönä olin tavanomaisilla matkoillani puikkelehtimassa runkojen välissä, ajoittain pysähtyen istumaan rungolle, jossa olisin aina turvassa, jos pysyisin täysin paikoillani, huomasin, että olin kulkenut tänään kauemmas kuin koskaan, ja huomasin, että äärettömänä pitämäni Rungosto tulee siis sittenkin loppuunsa. Olin kuullut legendoja, joita yöperhoset toisilleen usein rungoilla kuiskailevat, mutta nyt ensi kertaa näin Reunan, kuten se mahtavuudessaan näköpiiriini levittäytyi. Ja vaikka tiesin, että yöperhosen paikka on Rungostossa, tarinat, joita olin kuullut Reunasta, kiehtoivat minua liiaksi ja päätin, että jätän turvallisen Rungoston;
- Vain vähäksi aikaa jätän; perustelin itselleni
- Palaan heti, katson vain.
Ja lähdin sitten.
Lensin Reunalle ja tunsin heti itseni tavattoman vapaaksi, vaikka tuulet puhalsivat voimakkaammin vaikeuttaen lentoani. Voimakkaammin, koska Rungosto ei ollut enää suojaamassa ruumistani vapaitten tuulien riepotuksilta. Tuulet kuljettivat minua Reunalle ja kauemmas Rungostosta ja annoin niiden kuljettaa itseäni, en lainkaan vastustellen, vaan peräti heittäytyen niiden vietäväksi ja auttaen siivilläni tuulia viemään minut sinne, minne tahtoivat. Ja ne kuljettivat minua nopeasti kauas; kauas Rungostosta, jota en enää kaivannut humaltuessani tästä minulle suodusta voiman tunteesta, jonka sain tuulissa tahdottomasti ja vapaasti kieppuen kokea.
Pyöriessäni vapaitten tuulien riepoteltavana kaikissa nuoruuden voimissani koin äkisti jotakin, joka oli minulle vielä ihmeellisempää, kuin vapaat tuulet ja ylitti ihanuudellaan kaikki kuulemani legendat: pienen pieni valonpilkahdus, jossakin kaukana; tanssiva ja houkutteleva valonpilkahdus. Ja kun katsoin sitä, ihastuin siihen kovin ja tunsin valtavaa tarvetta saada tutkia tuota pilkahdusta ja saattaa pilkahduksen minulle läheiseksi. Ja minä ponnistin kaikki voimani vastustaakseni vapaita tuulia, jotka tuntuivat nyt vihamielisiltä, sillä halusivat kuljettaa minut kauemmas tuosta ihastuttavasta pilkahduksesta, jonka halusin ehdottomasti tavoittaa. Vapaat tuulet ovat vahvoja ja tehokkaasti vaikeuttivat lentoani, mutta minä nuori ja luonnoltani väkevä yöperhonen, kykenin niitä täpärästi vastustamaan ja hitaasti tein matkaani lähemmäs kohti valonpilkahdusta.
Kun olin päässyt niin lähelle valonpilkahdusta, että luulin sen nyt jo lopulta olevan kokonaan, lopullisesti saavutettavissani, pysähtyi lentoni äkisti törmäykseen ja tunsin tuntosarvissani sileän esteen, mutta mitään en nähnyt. Pettyneenä ja epätoivoissani peräännyin ja törmäsin minulle näkymättömään esteeseen yhä uudelleen ja taas uudelleen, kunnes pääni oli täysin pökerryksissä ja mieli murheesta ja valonpilkahduksen kaipuusta niin suunniltaan, etten kyennyt kuin istahtamaan ja huomasin istuvani siinä ilmassa kuin rungolla; siinä missä tuntosarvillani tunsin esteen, mutta missä en mitään nähnyt. Valonpilkahdus tanssi ja lepatti keimailevasti esteen, jonka oli pakko olla jumalten julmaa leikkiä, takana ja valaisi ympäristöään. Se oli paikoillaan suippenevan vahapuikon päässä ja sen valossa näkyi sitä vartioivan jokin jättiläismäinen eläin, joka oli toki pienempi kuin karhu, mutta vaaleanpunainen ja karvaton ja valppaana, siinä missä karhut usein jo sydänyöllä nukkuvat. Se ahkeroi jonkin lajilleen ominaisen askareen parissa, jota kohtaan minulla ei ollut pienintäkään mielenkiintoa. Olin niin lumoutunut valonpilkahduksesta, että oli tuskaista vilkaista ympärilleen ja erottaa katseensa siitä edes hetkeksi, mutta tein sen siltä varalta, että näkisin jonkin konstin, jolla saavuttaa nopeammin valonpilkahdukseni. Minusta paikka muistutti enemmän Rungostoa kuin Reunaa, sillä täällä oli paikkoja, näkyviäkin, jossa istua ja vapaat tuulet eivät olleet paikan välittömässä läheisyydessä kaikkein väkevimmillään. Siitäkin huolimatta oli se hyvin vieraan oloinen.
Hetken pohdittuani tulin siihen tulokseen, että paikka on yksi valtava runko ja vaaleanpunainen jättiläiseläin tämän rungon yöperhonen ja este, jota en nähnyt tämän vaaleanpunaisen jättiläiseläimen turva, kuten on minun turvani paikallaan pysyminen rungolla, ja valonpilkahdus, joka selvästi keimaili minulle kutsuvasti, ilmeisesti jättiläiseläimen rakastaja, sillä mitenpä jättiläiseläin ei voisi tahtoa niin suurenmoista rakastajaa itselleen ja mitenpä hento, pieni valonpilkahdus voisi jättiläiseläimen tahtoa vastustaa. Tuon rakastajan tahdoin palavasti valloittaa itselleni.
Tein estettä kohtaan uusia hyökkäyksiä iskeytyen siihen koko voimallani, kunnes olin jälleen pökerryksissä. Luulen, että jättiläiseläin huomasi minut jatkuvien hyökkäysteni kiihkeimmässä vaiheessa, mutta mieleni oli niin sumentunut himosta ja sekainen hyökkäyksistä, etten mitenkään voinut olla varma oliko näin käynyt.
Totesin hyökkäykseni jälleen tuloksettomiksi pökertyessäni uudelleen omien iskujeni voimasta kuitenkin jo kooten uusia voimia hyökkäykseen himon ja kaipuun järkyttämän mieleni siitä välittämättä, että perhosenjärkeni sanoi sen olevan hyödytöntä. Mutta mitä muuta voin? En voisi ikinä lähteä valonpilkahduksen luota; jäisinkö tähän siis ikuisesti kaipaamaan?
Lepäsin hiukan keräten voimiani ja ihaillen valonpilkahdustani. Mutta levätessäni tuntosarveni aistivat jotakin, jota ne eivät ennen olleet huomanneet, kenties johtuen siitä höykytyksestä, jonka itse olin ruumiilleni lakkaamattoman himon vimmassa hyökkäyksilläni aiheuttanut. Jostakin esteen reunamilta säteili sarviini lämpöä.
Aloin tehdä matkaani lämpöä kohti estettä pitkin jalan, sillä olin liian väsynyt lentääkseni, vaikka jalan kulkeminen olikin minusta aina ollut turhauttavan hidasta - varsinkin nyt, kun toiveissani pyöri tuo ihana valonpilkahdus. Kuitenkin tulin pian esteen laidalle ja näin toisen esteen - näin todella, en vain tuntenut - verkon. Ja verkon läpi hohkasi lämpöä. Tunnustelin verkkoa sarvillani, kunnes tulin paikkaan, nurkkaukseen, jossa verkko oli hiukan korvallaan. Litistin siipeni niin lähelle ruumistani, kuin suinkin mahdollista, jotta mahtuisin läpi tästä jopa yöperhoselle pienestä reiästä aiheuttamatta suurta vahinkoa ruumiilleni tai erityisesti herkille siivilleni. Työnsin reiästä läpi pääni ja keskiruumiistanikin puolet, kunnes juutuin kiinni. Mutta nyt ensi kertaa näin esteettä valonpilkahdukseni ja tunsin siitä hohkaavan lämmön tuntosarvissani ja hulluudessani revin itseäni yhä uudelleen enää lainkaan välittämättä siipieni herkkyydestä – ja sujahdin läpi. Kuin ihmeen kaupalla eivät siipeni olleet vahingoittuneet.
Äskeisen väsymyksen tyystin karistaneena nousin riemuissani lentoon kohti valonpilkahdusta, sivuuttaen mielessäni jopa mahdollisesti vaarallisen jättiläiseläimen.
Ja valonpilkahdukseni, kuinka se odottikaan minua, ja minä kidutin itseäni lehahtamalla sen ohi ja kiertelemällä sitä niin likeltä, että sen lämmittävä vaikutus kohosi melkein sietämättömäksi. Miten valoisa ja kaunis valonpilkahdukseni olikaan tuon jumalaisen lemmenleikin jatkuessa edelleen, kunnes lopulta nousin valonpilkahdukseni ylle, valmiina syöksyyn.
Ja lensin siten valonpilkahdukseni sydämeen, enkä koskaan ollut nähnyt kirkkaampaa valoa ja tuntenut suurenmoisempaa lämpöä, kuin koskettaessani tuota sydäntä, ja tunsin sulautuvani yhdeksi sen kanssa niin, että valtavassa rakkaudessani koin suloista ja kuolettavan suurta nautintoa niin, ettei sitä enää erottanut tuskasta.
*
Yöperhonen kuoli, sen vasen siipi paloi levittäen ilmaan poltettujen hiusten hajua ja se putosi pöydälle. Jokin yöperhosen yksinkertaisista hyönteishermoista, joka ei ollut täysin tuhoutunut aiheutti sen lihaksenrippeissä kouristuksen, joka värisytti jäljelle jäänyttä siipeä siten, että ruumis pyöri ohimenevän hetken ympyrää kuin riivattuna, kunnes kokonaan lakkasi liikkumasta.
"Vitun tyhmä perhonen", ajatteli vaaleanpunainen eläin ja nosti raadon pöydältä kukkaruukkuun, nousi lähteäkseen ja sammutti kynttilän sormillaan.
- -
Yöperhonen.
Kun eräänä yönä olin tavanomaisilla matkoillani puikkelehtimassa runkojen välissä, ajoittain pysähtyen istumaan rungolle, jossa olisin aina turvassa, jos pysyisin täysin paikoillani, huomasin, että olin kulkenut tänään kauemmas kuin koskaan, ja huomasin, että äärettömänä pitämäni Rungosto tulee siis sittenkin loppuunsa. Olin kuullut legendoja, joita yöperhoset toisilleen usein rungoilla kuiskailevat, mutta nyt ensi kertaa näin Reunan, kuten se mahtavuudessaan näköpiiriini levittäytyi. Ja vaikka tiesin, että yöperhosen paikka on Rungostossa, tarinat, joita olin kuullut Reunasta, kiehtoivat minua liiaksi ja päätin, että jätän turvallisen Rungoston;
- Vain vähäksi aikaa jätän; perustelin itselleni
- Palaan heti, katson vain.
Ja lähdin sitten.
Lensin Reunalle ja tunsin heti itseni tavattoman vapaaksi, vaikka tuulet puhalsivat voimakkaammin vaikeuttaen lentoani. Voimakkaammin, koska Rungosto ei ollut enää suojaamassa ruumistani vapaitten tuulien riepotuksilta. Tuulet kuljettivat minua Reunalle ja kauemmas Rungostosta ja annoin niiden kuljettaa itseäni, en lainkaan vastustellen, vaan peräti heittäytyen niiden vietäväksi ja auttaen siivilläni tuulia viemään minut sinne, minne tahtoivat. Ja ne kuljettivat minua nopeasti kauas; kauas Rungostosta, jota en enää kaivannut humaltuessani tästä minulle suodusta voiman tunteesta, jonka sain tuulissa tahdottomasti ja vapaasti kieppuen kokea.
Pyöriessäni vapaitten tuulien riepoteltavana kaikissa nuoruuden voimissani koin äkisti jotakin, joka oli minulle vielä ihmeellisempää, kuin vapaat tuulet ja ylitti ihanuudellaan kaikki kuulemani legendat: pienen pieni valonpilkahdus, jossakin kaukana; tanssiva ja houkutteleva valonpilkahdus. Ja kun katsoin sitä, ihastuin siihen kovin ja tunsin valtavaa tarvetta saada tutkia tuota pilkahdusta ja saattaa pilkahduksen minulle läheiseksi. Ja minä ponnistin kaikki voimani vastustaakseni vapaita tuulia, jotka tuntuivat nyt vihamielisiltä, sillä halusivat kuljettaa minut kauemmas tuosta ihastuttavasta pilkahduksesta, jonka halusin ehdottomasti tavoittaa. Vapaat tuulet ovat vahvoja ja tehokkaasti vaikeuttivat lentoani, mutta minä nuori ja luonnoltani väkevä yöperhonen, kykenin niitä täpärästi vastustamaan ja hitaasti tein matkaani lähemmäs kohti valonpilkahdusta.
Kun olin päässyt niin lähelle valonpilkahdusta, että luulin sen nyt jo lopulta olevan kokonaan, lopullisesti saavutettavissani, pysähtyi lentoni äkisti törmäykseen ja tunsin tuntosarvissani sileän esteen, mutta mitään en nähnyt. Pettyneenä ja epätoivoissani peräännyin ja törmäsin minulle näkymättömään esteeseen yhä uudelleen ja taas uudelleen, kunnes pääni oli täysin pökerryksissä ja mieli murheesta ja valonpilkahduksen kaipuusta niin suunniltaan, etten kyennyt kuin istahtamaan ja huomasin istuvani siinä ilmassa kuin rungolla; siinä missä tuntosarvillani tunsin esteen, mutta missä en mitään nähnyt. Valonpilkahdus tanssi ja lepatti keimailevasti esteen, jonka oli pakko olla jumalten julmaa leikkiä, takana ja valaisi ympäristöään. Se oli paikoillaan suippenevan vahapuikon päässä ja sen valossa näkyi sitä vartioivan jokin jättiläismäinen eläin, joka oli toki pienempi kuin karhu, mutta vaaleanpunainen ja karvaton ja valppaana, siinä missä karhut usein jo sydänyöllä nukkuvat. Se ahkeroi jonkin lajilleen ominaisen askareen parissa, jota kohtaan minulla ei ollut pienintäkään mielenkiintoa. Olin niin lumoutunut valonpilkahduksesta, että oli tuskaista vilkaista ympärilleen ja erottaa katseensa siitä edes hetkeksi, mutta tein sen siltä varalta, että näkisin jonkin konstin, jolla saavuttaa nopeammin valonpilkahdukseni. Minusta paikka muistutti enemmän Rungostoa kuin Reunaa, sillä täällä oli paikkoja, näkyviäkin, jossa istua ja vapaat tuulet eivät olleet paikan välittömässä läheisyydessä kaikkein väkevimmillään. Siitäkin huolimatta oli se hyvin vieraan oloinen.
Hetken pohdittuani tulin siihen tulokseen, että paikka on yksi valtava runko ja vaaleanpunainen jättiläiseläin tämän rungon yöperhonen ja este, jota en nähnyt tämän vaaleanpunaisen jättiläiseläimen turva, kuten on minun turvani paikallaan pysyminen rungolla, ja valonpilkahdus, joka selvästi keimaili minulle kutsuvasti, ilmeisesti jättiläiseläimen rakastaja, sillä mitenpä jättiläiseläin ei voisi tahtoa niin suurenmoista rakastajaa itselleen ja mitenpä hento, pieni valonpilkahdus voisi jättiläiseläimen tahtoa vastustaa. Tuon rakastajan tahdoin palavasti valloittaa itselleni.
Tein estettä kohtaan uusia hyökkäyksiä iskeytyen siihen koko voimallani, kunnes olin jälleen pökerryksissä. Luulen, että jättiläiseläin huomasi minut jatkuvien hyökkäysteni kiihkeimmässä vaiheessa, mutta mieleni oli niin sumentunut himosta ja sekainen hyökkäyksistä, etten mitenkään voinut olla varma oliko näin käynyt.
Totesin hyökkäykseni jälleen tuloksettomiksi pökertyessäni uudelleen omien iskujeni voimasta kuitenkin jo kooten uusia voimia hyökkäykseen himon ja kaipuun järkyttämän mieleni siitä välittämättä, että perhosenjärkeni sanoi sen olevan hyödytöntä. Mutta mitä muuta voin? En voisi ikinä lähteä valonpilkahduksen luota; jäisinkö tähän siis ikuisesti kaipaamaan?
Lepäsin hiukan keräten voimiani ja ihaillen valonpilkahdustani. Mutta levätessäni tuntosarveni aistivat jotakin, jota ne eivät ennen olleet huomanneet, kenties johtuen siitä höykytyksestä, jonka itse olin ruumiilleni lakkaamattoman himon vimmassa hyökkäyksilläni aiheuttanut. Jostakin esteen reunamilta säteili sarviini lämpöä.
Aloin tehdä matkaani lämpöä kohti estettä pitkin jalan, sillä olin liian väsynyt lentääkseni, vaikka jalan kulkeminen olikin minusta aina ollut turhauttavan hidasta - varsinkin nyt, kun toiveissani pyöri tuo ihana valonpilkahdus. Kuitenkin tulin pian esteen laidalle ja näin toisen esteen - näin todella, en vain tuntenut - verkon. Ja verkon läpi hohkasi lämpöä. Tunnustelin verkkoa sarvillani, kunnes tulin paikkaan, nurkkaukseen, jossa verkko oli hiukan korvallaan. Litistin siipeni niin lähelle ruumistani, kuin suinkin mahdollista, jotta mahtuisin läpi tästä jopa yöperhoselle pienestä reiästä aiheuttamatta suurta vahinkoa ruumiilleni tai erityisesti herkille siivilleni. Työnsin reiästä läpi pääni ja keskiruumiistanikin puolet, kunnes juutuin kiinni. Mutta nyt ensi kertaa näin esteettä valonpilkahdukseni ja tunsin siitä hohkaavan lämmön tuntosarvissani ja hulluudessani revin itseäni yhä uudelleen enää lainkaan välittämättä siipieni herkkyydestä – ja sujahdin läpi. Kuin ihmeen kaupalla eivät siipeni olleet vahingoittuneet.
Äskeisen väsymyksen tyystin karistaneena nousin riemuissani lentoon kohti valonpilkahdusta, sivuuttaen mielessäni jopa mahdollisesti vaarallisen jättiläiseläimen.
Ja valonpilkahdukseni, kuinka se odottikaan minua, ja minä kidutin itseäni lehahtamalla sen ohi ja kiertelemällä sitä niin likeltä, että sen lämmittävä vaikutus kohosi melkein sietämättömäksi. Miten valoisa ja kaunis valonpilkahdukseni olikaan tuon jumalaisen lemmenleikin jatkuessa edelleen, kunnes lopulta nousin valonpilkahdukseni ylle, valmiina syöksyyn.
Ja lensin siten valonpilkahdukseni sydämeen, enkä koskaan ollut nähnyt kirkkaampaa valoa ja tuntenut suurenmoisempaa lämpöä, kuin koskettaessani tuota sydäntä, ja tunsin sulautuvani yhdeksi sen kanssa niin, että valtavassa rakkaudessani koin suloista ja kuolettavan suurta nautintoa niin, ettei sitä enää erottanut tuskasta.
*
Yöperhonen kuoli, sen vasen siipi paloi levittäen ilmaan poltettujen hiusten hajua ja se putosi pöydälle. Jokin yöperhosen yksinkertaisista hyönteishermoista, joka ei ollut täysin tuhoutunut aiheutti sen lihaksenrippeissä kouristuksen, joka värisytti jäljelle jäänyttä siipeä siten, että ruumis pyöri ohimenevän hetken ympyrää kuin riivattuna, kunnes kokonaan lakkasi liikkumasta.
"Vitun tyhmä perhonen", ajatteli vaaleanpunainen eläin ja nosti raadon pöydältä kukkaruukkuun, nousi lähteäkseen ja sammutti kynttilän sormillaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sinulla tuntuu näitä ideoita riittävän. Tämä oli hauska. Loppukaneetti tosin rikkoi muun tyylin vähän tarpeettomasti minun mielestäni. Tyylinsä toki kullakin.
Wau!
Oot todella kehittynyt niistä merimakkara- jutuistasi, usko pois ;) Tä oli ihana pieni tarina, jotenkin se ajatus yöperhosen rakkaudesta valoon oli nätti... Tuli jotenkin sääli niitä kaikkia yöperhos- parkoja kohtaan, joita oon julmasti imuroinu yökaudet kun ne on häirinny mun nukkumista istumalla nenälle ja läpisyttämällä siipiään mun korvaan ja saanu aikaan ihan ihme kaikuja hakkaamalla siipiään teräksiseen lampunvarjostimee. Tyhmin istui kirjalle eikä ees tajunnu mitään kun pamautin kirjan kiinni, jätin sen lukemisen siihen ja palautin kirjastoon jättäen seuraavalle lainaajalle ees jotain dramaattista kansien väliin sen plassun tekstin rinnalle.
Mutta todella pidin tästä, en löytänyt tästä oikeastaan mitään vikaa...
Vaikuttavaa tekstiä! Ihan totta! Toivoisin itsekin voivani kirjoittaa noin, mutta...siihen tavoitteeseen tuskin koskaan pääsen. Joskus joku tekstinpätkä jää kyllä mieleen pyörimään eikä anna rauhaa ennen kuin sen kirjoittaa - mutta se on nykyään minun kohdallani harvinaista.