Olen tässä alkanut miettii että olenkohan mieheni lapsille se ilkeä äitipuoli joka vaan komentaa ja myös huutaa koska nämä eivät tottele muutenkaa,tähän samaan syssyyn tulee toki oma lapseni myös tottakai. Harmittaa tosi paljon, että joudun meidän perheessä käyttämään ääntäni mutta tuntuu et muita keinoja kun ei ole.
Puolisoni lapset asuvat meidän kanssa ja tottakai kaikilla lapsilla oltava samat säännöt jne mutta silti heraa kysymys teenkö väärin kummiskin Esim.mieheni lapsi saa pahan raivokohtauksen ja otan näissä tilanteissa kädestä hyvinkin napakasti kiinni ja vien omaan huoneeseen hetkeks mutta toki puhutaan asiasta sitten kun lapsi rauhottunut.Puhuukohan he äitilleen kuinka paljon komennan jne,toisaalta en siitä välitä,tämä on meidän perhe kummiskin mutta silti tää asia vaivaa minua koska kyse mieheni lapsista mutta tuskin hän edes miettii samalla tavalla asioita kuin minä siinä suhteessa jos komentaa minun lastani.tarvitseeko mun edes tuntea jotakin syyllisyyden tunnetta??jaa-a..onko muilla vastaavaa?
Puolisoni lapset asuvat meidän kanssa ja tottakai kaikilla lapsilla oltava samat säännöt jne mutta silti heraa kysymys teenkö väärin kummiskin Esim.mieheni lapsi saa pahan raivokohtauksen ja otan näissä tilanteissa kädestä hyvinkin napakasti kiinni ja vien omaan huoneeseen hetkeks mutta toki puhutaan asiasta sitten kun lapsi rauhottunut.Puhuukohan he äitilleen kuinka paljon komennan jne,toisaalta en siitä välitä,tämä on meidän perhe kummiskin mutta silti tää asia vaivaa minua koska kyse mieheni lapsista mutta tuskin hän edes miettii samalla tavalla asioita kuin minä siinä suhteessa jos komentaa minun lastani.tarvitseeko mun edes tuntea jotakin syyllisyyden tunnetta??jaa-a..onko muilla vastaavaa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tottahan toki jokaisessa perheessä pitää olla ainakin yksi ihminen joka ottaa vastuun lasten kasvattamisesta! Useimmiten se jää juuri äidille, miehet kun yleensä haluavat ottaa sen mukavan iskän roolin!
Minä aikoinaan kasvatin ex-mieheni lapsen pienestä pitäen, ja silloin podin myös huonoa omaatuntoa siitä kun "pahana äitipuolena" jouduin häntä komentamaan, isänsä ei juuri kasvatukseen puuttunut. (Ex-mieheni hän sai kiedottua pikkusormensa ympärille pienellä itkuntirautuksella, ja myös yhteiset lapsemme huomasivat sen varsin käyttökelpoiseksi keinoksi..)
Joka tapauksessa samainen lapsi nyt aikuistuttuttuaan on kiittänyt siitä, että annoin hänelle rajat ja säännöt, vaikka ne varsinkin murrosiässä kuulemma harmittivatkin!
Meillä mieheni kyllä osallistuu kasvatukseen mutta ei tietenkään samalla tavalla kuin minä,ei ole kyllä koskaan sanonnut et komentaisin liian ankarasti juuri hänen lapsiaan,mutta välillä tämä kasvatusasia ja sen vastuu olisi liikaa jätetty minulle,olen hyvin tiukka monista säännöistä ja niitä jos ei noudata seuraa siitä myös rangaistus joka kerta kyllä.
Välillä tuntuu et mieheni vanhin on nyt alkanut hieman sanoo vastaan jne,ymmärrän koska murrosikä alkanu kolkuttaa jo mutta silti en anna hänen kyl terrorisoida millään tavalla.Kaippa se on siis jatkettava samaan malliin=)ja olla ajattelemat et teen väärin tms.
Sama homma. Syyllisyys painaa. Puolisoni lapsi kiukuttelee joka päivä. Sanoi minua tyhmäksi ja ilmoitti ettei tule koskaan tottelemaan minua. Hän haluaa, että muuttaisin lapsieni kanssa meiltä pois.
Tämän jälkeen olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi perheessämme. En enää osaa olla oma itseni tämän lapsen läsnäollessa. Rajoja tarvitaan. Minulla on aina ollut tiukat säännöt lasten kasvatuksessa.
Jokaisella tulisi kotonaan olla hyvä olla. Välillä tuntuu, että on vaikea hengittää, koko ajan saa olla varpaillaan. Poika kiusaa salaa muita lapsia. Sanoo ilkeitä asioita kun me emme näe emmekä kuule. Kun sitten saamme nämä ilkeät asiat tietoomme muilta lapsilta, hän valehtelee, ettei ole niin sanonut ja silloin puolisoni on vihainen minun lapselleni, että kun tuommoista keksii.
Minä en enää tiedä mitä tekisin. Minulla on tosi huono olo. Puolisoni ei osaa tukea. Sanoo vain että minun syytä kaikki. Hän palvoo lastaan ja lapsi häntä.
He viettävät paljon aikaa yhdessä. Minä olen sitten jäänyt tarkoituksella taka-alalle. Puolisoni lapsi ei anna meidän olla lähekkäin, vaan tulee hakemaan isänsä pois. Mieheni tietenkin lähtee hänen perässään. Minusta minun ei tarvitsisi olla aina se, joka jää paitsioon. Lasten tulisi myös nähdä se aikuisten keskinäinen suhde. En enää osaa lähestyä miestäni päivällä, vaan joudun odottamaan iltaan, että lapset ovat nukkumassa.
Minusta on väärin, että tämä lapsi "sanelee" meidän elämän säännöt. Ja mies tekee niin kuin lapsi sanoo. Eikä hän näe totuutta. Olen hänelle varovaisesti yrittänyt puhua asiasta, mutta hän suuttuu, eikä näe asiaa niin, että meidän elämä pyörii vain tämän yhden lapsen ympärillä.
Tuntuu raskaalta, toivottomalta. Kuinkahan kauan tämä lapsi jaksaa kiukutella? Milloinkahan hän oppii talon tavoille ja säännöille, niin kuin muut lapset ovat oppineet? Miten tälle lapselle osaisi opettaa nöyryyttä?
Itku tulee, jos hän ei kerkeä johonkin ensin, tai jos joku toinen kerkee ensin. Itku tuli myös siitä, kun hän olikin väärässä ja lapseni oikeassa asiassa, jonka tarkastivat meiltä vanhemmilta. Itku tuli myös, kun hän itse oli tehnyt koulutehtävänsä väärin.
Raskas lapsi. Todellakin. On todella raskasta elää lapsen kanssa, joka haluaa olla paras ja sen muille ilmoittaa. Hänellä on vakipaikka pöydässä, autossa. Hän saa tiettyjä etuuksia ja vapautuksia asioissa. Minä en saa komentaa, puolisoni on sen päättänyt. Hän kyllä saa minun lastani komentaa mielin määrin. Enkä minä siitä suutu.