Rakas äitini kuoli yllättäen reilu vuosi sitten, vain 49 vuotiaana. Olin hänen kanssaan sairaalassa viimeiset 2 vuorokautta ja näin itse "tapahtuman". Oli hirveätä katsoa kun rakkain ihminen maailmassa kuolee, eikä voi tehdä mitään. Hän oli rakkain ihminen minulle, meillä ei ole mitään isoa sukua, joista saisin lohtua ja mummoni ei koskaan arvostanut äitiäni, vaan äitini kuoltuakin löysi pelkästään virheitä hänen elämästään. Hän oli ihan normaali, iloinen työssäkäyvä ihminen, joka olisi ansainnut äitinsä rakkauden, mutta ei.. Hautajaisten jälkeen katkaisin välini mummooni. Mitä tekisin sellaisella ihmisellä joka aina vaan löytää huonoja puolia sekä äidistä että itsestäni. Järjestin kaiken hautajaisiin liittyvän itse ja kaikki ihmettelivät miten pystyin olemaan niin tyyni, koska tiesivät kuinka läheisiä äitini kanssa olimme.. Olimme päivittäin yhteydessä ja hän oli myös paras ystäväni. Mutta hautajaisten tyyneys sun muut töissä jatkamiset heti tapahtuman jälkeen olivat vaan kieltoa ja reilun puolen vuoden jälkeen aloin oireilla.. Ystäväni yrittivät sanoa masennuksestani, mutta en ottanut asiaa kuuleviin korviini ennen kuin lopullinen väsyminen tuli.. Töissäni ilmoitettiin että voisit ottaa vähän lomaa, kun kukaan ei uskalla sanoa mitään minulle koska hermostun kuulemma helposti ja samaa sanoi avomieheni. Minulla diagnosoitiin pitkittynyt suru ja keskivaikea masennus. Nyt olen ollut sairaslomalla n.4kk ja käynyt puhumassa psykologin kanssa, eikä tämä vaan tunnu helpottavan.. Menetin äitini lisäksi myös uskon elämään ja nyt pyörin kuin tuuliviiri. Toisena päivänä haluan erota avomiehestäni, toisena lähteä ulkomaille, mitään en saa päätettyä, tunnen olevani todella heikko ihminen vaikka ennen olen pitänyt itseäni vahvana. Lapsena kotonani näin väkivaltaa, isälläni oli alkoholiongelma jonka hän purki fyysisesti äitiini. Näin kaiken ja yritin estää, mutta mitäpä sitä pieni tyttö voi tehdä. Ehkä siitä ajasta selviytyminen liitti meidät jo äidin kanssa niin yhteen. En edelleenkään pysty puhumaan äidistäni vaan yritän elää niin kuin häntä ei olisi ollutkaan, koska muuten en usko kestäväni. Syön masennuslääkkeitä, mutta kaikki päiväni ovat vaan samaa pahaa oloa, kylläkin ilman itkua, etten tiedä onko sekään hyvä asia. En näe tulevaisuudessa mitään valoa, mutta en kuitenkaan pysty itseltäni henkeä pois ottamaan..
Jos joku jaksoi pitkän vuodatukseni lukea, olen kiitollinen. Ja jos kohtalotovereita löytyy, olisi mielenkiintoista kuulla myös teidän tarinanne.
Pitkittynyt suru
17
3461
Vastaukset
- Isänsä menettänyt
Hei! Ihan pakko vastata...jokin liikahti sisälläni luettuani kertomuksesi. Reilu vuosi on kanssa menetyksestä ja olen joitakin samoja asioita käynyt läpi, mutta nyt elämä on voittanut. Ahdistaa välillä niin kovin. Olen puhunut paljon eri ihmisille isästä, mutta kun on näin "kauan" kulunut niin en oikein enää kehtaa. En tiedä sanoa sinulle mitään mikä voisi auttaa, mutta koita päästä elämään edes osittain kiinni. Äitisi kunniaksi ja mummosi kiusaksi!
- Tapetun tytär..
Tiedän tunteesi paremmin kuin uskotkaan,tosin isän kuolemasta on vasta muutama kuukausi.En oo päässyt elämässä mitenkään eteenpäin ja vieläkin elän sairaassa uskossa et isä elää.En ees ikinä olis uskonut et kuinka kamalaa on kun läheinen tapetaan,nyt menetin isän ja suru on suunnaton..Enkä ees oo loppujen lopuks varma et tiesikö isä koskaan kuinka paljon häntä rakastin ja jumaloin..Niin paljon jäi sanomatta ja tekemättä...Toisina päivinä jaksan jopa siivota kodin ja laittaa ruokaa mutta toisina päivinä en tee mitään ja raivoan vaan ihmisille ja itken..Mun isä oli alkoholisti ja sen takia joutu vääriin porukoihin ja tapettiin..Ei oltu juuri kovin usein tekemisissä koska isä häpesi itseään eikä halunnut että näen häntä humalassa,ei isä silti paha ollut vaikka joikin.Mä luulen etten koskaan enää kykene palaamaan "normaaliksi".Usko elämään ja ihmisiin on mennyt..
- pitäisi antaa
jokin aikaraja????
Ja onko mielestäsi reilu vuosi PITKÄ aika surra läheistä? Mun mielestäni se on TOSI LYHYT aika!
Jäin leskeksi reilu vuosi sitten, yhteistä elämää takana 23 vuotta. Suru on vieläkin läsnä, vaikka pikkuhiljaa siirtyy taka-alle, muuttuen kaipaukseksi?
Eihän vuosikausia/vuosikymmeniä kestänyttä yhteiseloa voi kuitata suremalla muutaman kuukauden?
Sinulla kysessä äidin menetys, otan siihen osaa, se on valtavan suuri juttu.- Äiti on kuulunut elämääsi sen alusta alkaen, ja tulee kuulumaan siihen loppuelämäsikin, vaikkakin sieltä pilvenreunalta :)
Surraan jokainen omaan tahtiimme eikä välitetä muiden mielipiteistä. - Melli
Minun äitini kuoli 3 kk sitten, yllättäen. Hän oli 66-vuotias, mutta täysin terve ja elinvoimainen. Kunnes yhtäkkiä häntä ei ollutkaan. Minulla on oma perhe, mutta tämä suru on musertavan suuri. Ikävä ja kaipaus on joka päivä läsnä, itken itkemistäni. Töissä käyn,mutta kun lähden autolla kotiin, tulee itku. Välillä se jatkuu kotonakin, välillä ei. Tämä varmaankin jatkuu vielä kauan, itseni tuntien. Aion surra suruni kunnolla ja pitkään, jotta voin siitä lopulta joskus hellittää. Vielä en voi kuvitellakaan,että sellainenkin aika tulee, mutta ehkä se jossain hamassa tulevaisuudessa on. Minun rakas äitini, voi miten häntä rakastan ja kaipaan. Kaipaan niitä kotoisia juttutuokioita pöydän äärellä, kaipaan sitä,kun sain hänelle soittaa lasteni kouluasioista ja hän oli kiinnostunut. Nyt ei ole ketään,kun ei ole enään isääkään.
- täälläkin
myös minulla tulee pikkuvelun kuolemasta kohta vuosi.veljeni poistui luotamme nuorena ja yhtäkkiä sairauskohtaukseen joka tuli aivan yhtäkkiä kun ei ollut kipeänä ollut eikä sairatellut mitään.ja tuntuu kuin se olis se tieto tullut eilen että veljeni on mennyt pois.myöskin minä saan apua tähän suruun koko ajan..mutta erittäin hidasta tämä suru vaihe on...olenkin sanonut että miten surusta voiskaan niin äkkiän päästä yli kun melkein 30v saimme tuntea toisemme ja nauttia sisaruudestamme.niin vuosi on niin lyhyt aika siihen..mutta tietysti jokainen kokee erinlailla asian.ja minulla on samoja oireita kuin sinulla myöskin pinna kireellä ja miehestä olen valmis aina eroamaan ym...otan osaa sinun ja muittenkin läheisten poismenoon...yritetään päiväkerrallaan talsia eteen päin tätä kivistä polkua mikä ei ole meille helppoa.ja vaihdellaan kuulumisia täällä palstalla.
- milu1
Lämmin kiitos lohduttavista sanoistanne ja omista kertomuksistanne! On ihana tietää, että jotkut ymmärtävät tämän tuskan.. Ihmisten, jotka eivät ole kokeneet vastaavaa, on helppo sanoa että kyllä sun nyt pitäis olla jo päässyt yli tai vieläkö sä mietit niitä asioita tai muuta vastaavaa.. Ei se ole vaan niin helppoa luopua kaikkein rakkaimmasta ja jäädä täysin yksin. Onhan mulla avomies, ystäviä ja isäkin mutta kenenkään kanssa ei samanlaista luottamusta ja yhteyttä. Äidin kanssa tiedettiin jo puolesta sanastakin mitä toinen tarkoittaa. Tunnen olevani niin yksin.. Pienenä olin tyytyväinen että olin ainut lapsi, mutta en enää. Kunpa olisi sisarus, kuka jakaisi kaiken.. Vaikka avomieheni vakuuttaa että minulla on hänet, niin nykyään sillä ei ole enää merkitystä, en tunne mitään. Eikä hän ymmärrä että en menettänyt vain rakasta äitiäni vaan uskon myös elämään ja Jumalaan. Haluaisin uskoa, niin kuin monet, että kuoleman jälkeen näkisin hänet taas, mutta en vaan usko. Se usko jälleennäkemisestä voisi lohduttaa. Kuulostaa kauhealta, mutta näin tunnen.. Jätin avomieheni kertaalleen ja hankin oman asunnon, luulin tulevani siitä onnelliseksi että saan aloittaa uuden elämän, mutta eihän se niin mennyt. Ostin asuntooni juuri sellaiset huonekalut, joista olen aina haaveillut ja sisustin muutenkin asuntoani oman mieleni mukaan. Niin kauan kuin tekemistä riitti, olin tyytyväinen, mutta sitten iski tyhjyys ja muutin takaisin kotiini. Seuraavaksi iski omakotitalokuume ja siitä ylipäästyäni, halusin lähteä ulkomaille pidemmäksi aikaa. Vielä en ole sitä tehnyt, mutta halu on kova, vaikka järki sanoo että tunteita ei pääse karkuun.. Onneksi äitini paras ystävä on hengessä mukana ja hänelle soitan nykyään halutessani neuvoja / keskusteluja. Hän on auttanut paljon tässä suuressa surussani ja hänen kanssaan on helppo puhua asioista, koska hän tunsi äitini perin pohjin ja äitini ansiosta tietää melkein kaiken elämästäni. Ilman häntä olisin vielä enemmän hukassa..
Taas tuli pitkästi vuodatettua, mutta jotenkin on niin paljon sanottavaa..
Jaksamista ja toivottavasti meille kaikille vielä joskus elämä hymyilee.. - Melli
milu1 kirjoitti:
Lämmin kiitos lohduttavista sanoistanne ja omista kertomuksistanne! On ihana tietää, että jotkut ymmärtävät tämän tuskan.. Ihmisten, jotka eivät ole kokeneet vastaavaa, on helppo sanoa että kyllä sun nyt pitäis olla jo päässyt yli tai vieläkö sä mietit niitä asioita tai muuta vastaavaa.. Ei se ole vaan niin helppoa luopua kaikkein rakkaimmasta ja jäädä täysin yksin. Onhan mulla avomies, ystäviä ja isäkin mutta kenenkään kanssa ei samanlaista luottamusta ja yhteyttä. Äidin kanssa tiedettiin jo puolesta sanastakin mitä toinen tarkoittaa. Tunnen olevani niin yksin.. Pienenä olin tyytyväinen että olin ainut lapsi, mutta en enää. Kunpa olisi sisarus, kuka jakaisi kaiken.. Vaikka avomieheni vakuuttaa että minulla on hänet, niin nykyään sillä ei ole enää merkitystä, en tunne mitään. Eikä hän ymmärrä että en menettänyt vain rakasta äitiäni vaan uskon myös elämään ja Jumalaan. Haluaisin uskoa, niin kuin monet, että kuoleman jälkeen näkisin hänet taas, mutta en vaan usko. Se usko jälleennäkemisestä voisi lohduttaa. Kuulostaa kauhealta, mutta näin tunnen.. Jätin avomieheni kertaalleen ja hankin oman asunnon, luulin tulevani siitä onnelliseksi että saan aloittaa uuden elämän, mutta eihän se niin mennyt. Ostin asuntooni juuri sellaiset huonekalut, joista olen aina haaveillut ja sisustin muutenkin asuntoani oman mieleni mukaan. Niin kauan kuin tekemistä riitti, olin tyytyväinen, mutta sitten iski tyhjyys ja muutin takaisin kotiini. Seuraavaksi iski omakotitalokuume ja siitä ylipäästyäni, halusin lähteä ulkomaille pidemmäksi aikaa. Vielä en ole sitä tehnyt, mutta halu on kova, vaikka järki sanoo että tunteita ei pääse karkuun.. Onneksi äitini paras ystävä on hengessä mukana ja hänelle soitan nykyään halutessani neuvoja / keskusteluja. Hän on auttanut paljon tässä suuressa surussani ja hänen kanssaan on helppo puhua asioista, koska hän tunsi äitini perin pohjin ja äitini ansiosta tietää melkein kaiken elämästäni. Ilman häntä olisin vielä enemmän hukassa..
Taas tuli pitkästi vuodatettua, mutta jotenkin on niin paljon sanottavaa..
Jaksamista ja toivottavasti meille kaikille vielä joskus elämä hymyilee..Hyvin samalla lailla koen, kun menetin äitini. Hänessä menetin myös ystävän eikä ole ketään sellaista jolle samalla lailla voisin jutella. Ei mieheni, ei siskoni. Minulla sentään on sisko, mutta se ei ole sama asia. Siskoni on itsevarma ja hieman kova, en osaa hänen kanssaan samalla lailla jutella. Hän puhuu aina itsestään, äitini kanssa keskustelu oli vuorovaikutusta ja hän oli oikeasti asioistani kiinnostunut. Minulla on lapsiakin, heidän ja mieheni takia jaksan jatkaa vaikka paljon äidissäni menetin.
En myöskään oikein jaksa uskoa siihen ,että kuoleman jälkeen taas tapaamme. Se tuntuu jotenkin vieraalta ajatukselta... miten voisin hänet tavata,jos vaikka itse kuolen vasta vanhana mummona? En kai voi "nähdä" äitiäni sellaisena kuin hän oli täällä? Eihän hän edes tunne minua,koska olen itse vanhempi kuin hän oli täällä... tulipa sekava selostus, mutta näitä olen pohtinut.
Myös minulta meni usko elämään ja Jumalaan. Olenko tehnyt jotakin pahaa,kun minulta on viety sekä isä että äiti? En mielestäni ole, joten siksi ajattelen, että näin vain tapahtui eikä siinä ole mitään Jumalaa mukana.
Katkera olen, sen myönnän. Miksi näin kävi, miksi minulta on molemmat vanhemmat poissa? Niin paljon olisi heitä vielä tarvinnut.
- minullakin
on pitkä suru.veljeni kuoli vuosi sitten.paniikkikohtaukset alkoivat puoli vuotta sen jälkeen.lievittyivät kuukausi sen jälkeen kun söin lääkettä.sitten tuli ahdistus ja masennus.aamut olivat kaikkein vaikeimpia.kiinnostus kaikkeen on mennyt,kaikki tuntuu turhalta.nukun välillä liikaa enkä haluaisi herätä tähän todellisuuteen.olen myös käynyt psygolokilla.jännitän sinne menoa mutta sen jälkeen se päivä on ollut parempi.jatkan sitä vielä koska haluaisin saada elämänhalun takaisin.en tiedä vielä mikä auttaisi.joskus iltaisin olen päättänyt että huomenna yritän kaikkeni että ei masenna mutta eipä auta,kyllä se taitaa olla mielen sopukoissa paha olo.tsemppiä kaikille,yritetään jotenkin jaksaa jospa joku päivä pystytään jatkaa elämää ilman pahaa oloa.
- catz
kun tosi läheinen ihminen kuolee on luonnollista että surutyö kestää pitkään. Aika kumma diagnoosin sait, pitkittynyt suru. Kun muutama vuosikaan ei ole kuin numeroita surussa. Surussa aika menettää merkityksensä.
Minulla tulee toukokuussa 4v siitä kun mieheni kuoli, suru on muuttanut muotoaan, mutta silti kaipaan häntä. Joskus voin aivan tuntea hänen tuoksunsa.
Tunnistin itseni tuosta kuinka sitä suunnittelee vaikka mitä muutosta elämäänsä. Itse suunnittelen pois muuttoa paikkakunnalta. Ei minulla kuitenkaan olisi ollut voimia siihen. Onneksi minulle sanottiin, älä tee mitään suuria päätöksiä ennen kuin olet päässyt surussa eteenpäin.
Sitähän se on ne muutokset haut, pakenemista siitä että se läheinen ei enää ole arjessa mukana.
Voimia kaikille sureville, kyllä se aamu nousee sieltä surunkin keskeltä. Päivä paistaa kirkkaammin, kun on selvinnyt synkistä pilvistä - menettänyt
Nyt on kulunut reilut puoli vuotta siitä kun äiitini kuoli, myöskin melko nuorena 55v. ja täysin yllättäen. En ainakaan voisi kuvitella, että kun esim. vuosi tulee täyteen, olisin päässyt voitolle tässä asiassa. Kun rakkaimpansa menettää, on tie valtavan tuskainen, raskas ja pitkä. Itse olen tässä vaiheessa ihan eksyksissä. On niin yksinäistä ilman äitiä, ystävää, jonka kanssa jakaa asiat, joka on turvasatama, jonka kanssa itkeä, nauraa, elää yhdessä elämää... Elämän sävyt ovat hyvin tummia. Ei ole iloa, mutta olen ajatellut, että miten vielä voisikaan olla. Tämä suru on niin suuri.
Ymmärrän siis hyvin, miltä voi tuntua, kun ei ole enään äitiä, ei kotia, ei sitä maailmanparasta yhteyttä...Tällä ikävällä ei ole sanoja.
Toivotan voimia kaikille suuren menetyksen kokeneille. Kukin suree oman aikansa ja tärkeää on se, että suree. Tämä taakka on muuttanut sydämiimme asumaan, toki varmaan jossain vaiheessa se muuttaa muotoaan. Itse en tiedä siitä vielä mitään.
Voimia! Koitetaan jaksaa pienin askelin, hetki kerrallaan!- milu1
Tuohon termiin "pitkittynyt suru" haluaisin tarkentaa, että psykiatrini sanoi että "normaalisti" puolen vuoden jälkeen aletaan olla vähän paremmalla tolalla, mutta minun suruni on kätkeytynyt johonkin sisääni enkä saa sitä tulemaan ulos, joten se sitten ilmenee muilla tavoin, esim. masennuksena ja muina oireina. Jos joku puhuu äidistäni, vaihdan puheenaihetta enkä koskaan muistele häntä. Koetan olla niin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan eikä häntä olisi ollutkaan. En tietenkään sen takia etten olisi häntä rakastanut, päinvastoin, mutta hänen kuolemansa jälkeisinä päivinä tunsin rinnassani niin kauhean kivun että luulin siihen tukehtuvani. Ja sen jälkeen kuulemma olen rakentanut suojapanssarin itselleni.. Haluaisin päästä surussani eteenpäin, mutta jokin estää, eikä sitä kuulemma voi säädellä, se tulee, kun on tullakseen. Tällä hetkellä elämäni on mielenkiinnotonta rämpimistä päivästä toiseen, ilman valoa tai värejä.. Olen syönyt muutaman kuukauden Efexor masennuslääkkeitä, mutta ei niistä ainakaan apua ole ollut ja aion sanoa lääkärilleni lopettavani ne. Olin alunperinkin niitä vastaan, mutta sitten ajattelin että yrittänyttä ei laiteta.. Mutta nytpähän tiedän, ettei ne ainakaan minulle sopineet.
Jaksamista kaikille! - samoin
milu1 kirjoitti:
Tuohon termiin "pitkittynyt suru" haluaisin tarkentaa, että psykiatrini sanoi että "normaalisti" puolen vuoden jälkeen aletaan olla vähän paremmalla tolalla, mutta minun suruni on kätkeytynyt johonkin sisääni enkä saa sitä tulemaan ulos, joten se sitten ilmenee muilla tavoin, esim. masennuksena ja muina oireina. Jos joku puhuu äidistäni, vaihdan puheenaihetta enkä koskaan muistele häntä. Koetan olla niin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan eikä häntä olisi ollutkaan. En tietenkään sen takia etten olisi häntä rakastanut, päinvastoin, mutta hänen kuolemansa jälkeisinä päivinä tunsin rinnassani niin kauhean kivun että luulin siihen tukehtuvani. Ja sen jälkeen kuulemma olen rakentanut suojapanssarin itselleni.. Haluaisin päästä surussani eteenpäin, mutta jokin estää, eikä sitä kuulemma voi säädellä, se tulee, kun on tullakseen. Tällä hetkellä elämäni on mielenkiinnotonta rämpimistä päivästä toiseen, ilman valoa tai värejä.. Olen syönyt muutaman kuukauden Efexor masennuslääkkeitä, mutta ei niistä ainakaan apua ole ollut ja aion sanoa lääkärilleni lopettavani ne. Olin alunperinkin niitä vastaan, mutta sitten ajattelin että yrittänyttä ei laiteta.. Mutta nytpähän tiedän, ettei ne ainakaan minulle sopineet.
Jaksamista kaikille!vuosi tuli täyteen läheisen yllättävästä pois menosta...ja tuntuu ettei tästä toivu koskaan.minulla myös on suru lukkiutunut johonkin enkä saa sitä ulos sisältäni.vaikka käyn psykoterapiassa koko ajan.minä en ole luovuttanut enkä päästänyt irti...vaikka tuntuis että se helpottais kun sais ulos sen surun..mutta ei se kuulemma väkisin tuu.se tulee sitten kun on sen aika...toisaalta pelkäänkin että kestänkö sen surun vai mitä sitten tapahtuu....
- samoin tunteva
milu1 kirjoitti:
Tuohon termiin "pitkittynyt suru" haluaisin tarkentaa, että psykiatrini sanoi että "normaalisti" puolen vuoden jälkeen aletaan olla vähän paremmalla tolalla, mutta minun suruni on kätkeytynyt johonkin sisääni enkä saa sitä tulemaan ulos, joten se sitten ilmenee muilla tavoin, esim. masennuksena ja muina oireina. Jos joku puhuu äidistäni, vaihdan puheenaihetta enkä koskaan muistele häntä. Koetan olla niin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan eikä häntä olisi ollutkaan. En tietenkään sen takia etten olisi häntä rakastanut, päinvastoin, mutta hänen kuolemansa jälkeisinä päivinä tunsin rinnassani niin kauhean kivun että luulin siihen tukehtuvani. Ja sen jälkeen kuulemma olen rakentanut suojapanssarin itselleni.. Haluaisin päästä surussani eteenpäin, mutta jokin estää, eikä sitä kuulemma voi säädellä, se tulee, kun on tullakseen. Tällä hetkellä elämäni on mielenkiinnotonta rämpimistä päivästä toiseen, ilman valoa tai värejä.. Olen syönyt muutaman kuukauden Efexor masennuslääkkeitä, mutta ei niistä ainakaan apua ole ollut ja aion sanoa lääkärilleni lopettavani ne. Olin alunperinkin niitä vastaan, mutta sitten ajattelin että yrittänyttä ei laiteta.. Mutta nytpähän tiedän, ettei ne ainakaan minulle sopineet.
Jaksamista kaikille!vuosi tuli täyteen läheisen yllättävästä pois menosta...ja tuntuu ettei tästä toivu koskaan.minulla myös on suru lukkiutunut johonkin enkä saa sitä ulos sisältäni.vaikka käyn psykoterapiassa koko ajan.minä en ole luovuttanut enkä päästänyt irti...vaikka tuntuis että se helpottais kun sais ulos sen surun..mutta ei se kuulemma väkisin tuu.se tulee sitten kun on sen aika...toisaalta pelkäänkin että kestänkö sen surun vai mitä sitten tapahtuu....
- bele
milu1 kirjoitti:
Tuohon termiin "pitkittynyt suru" haluaisin tarkentaa, että psykiatrini sanoi että "normaalisti" puolen vuoden jälkeen aletaan olla vähän paremmalla tolalla, mutta minun suruni on kätkeytynyt johonkin sisääni enkä saa sitä tulemaan ulos, joten se sitten ilmenee muilla tavoin, esim. masennuksena ja muina oireina. Jos joku puhuu äidistäni, vaihdan puheenaihetta enkä koskaan muistele häntä. Koetan olla niin kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan eikä häntä olisi ollutkaan. En tietenkään sen takia etten olisi häntä rakastanut, päinvastoin, mutta hänen kuolemansa jälkeisinä päivinä tunsin rinnassani niin kauhean kivun että luulin siihen tukehtuvani. Ja sen jälkeen kuulemma olen rakentanut suojapanssarin itselleni.. Haluaisin päästä surussani eteenpäin, mutta jokin estää, eikä sitä kuulemma voi säädellä, se tulee, kun on tullakseen. Tällä hetkellä elämäni on mielenkiinnotonta rämpimistä päivästä toiseen, ilman valoa tai värejä.. Olen syönyt muutaman kuukauden Efexor masennuslääkkeitä, mutta ei niistä ainakaan apua ole ollut ja aion sanoa lääkärilleni lopettavani ne. Olin alunperinkin niitä vastaan, mutta sitten ajattelin että yrittänyttä ei laiteta.. Mutta nytpähän tiedän, ettei ne ainakaan minulle sopineet.
Jaksamista kaikille!Hei, ja osanottoni suruusi! Ikävöiminen ei lopu ikinä, vaikka mikä aika tapahtumasta kuluisi. Ikävoiminenhän tarkoittaa sitä, että menetetty ihminen oli rakas...Sinuna en välttämättä lopettaisi masennuslääkkeiden syömistä, sillä nehän eivät ilmeisesti "toimi" suoralta kädeltä, vaan vaativat hetken totuttelun, kyseessähän taitaa olla aivojen kemiallinen reaktio... tosin en itse ole syönyt masennuslääkkeit. Lääkärihän nämä asiat tietää parhaiten. Tietenkin saa kyseenalaistaa mahdollisen lääkityksen, mutta tietyssä pisteessä kannattaa antaa ohjat muiden käsiin.
Minun isäni kuoli kaksi vuotta sitten yllättäen piilevän sepelvaltiomotaudin aiheuttamaan sydänkohtaukseen. Vaikken ollut yhtä läheinen isäni kanssa, kuin äitini, oli tuska ja suru miltei sietämätöntä. En ollut aikaisemmin kokenut kuolemaa muutoin, kuin vanhojen ihmisten hautajaisissa.
Isän kuoleman jälkeen olen ollut ajoittain todella masentunut. Asiaa ei ole auttanut se, että äidilläni diagnosoitiin agressiivinen ja iso rintasyöpä vuosi sitten. Syöpä ehti tehdä 14 etäispesäkettä kainaloon. Äiti on saanut sytostaattihoidot ja sädehoidotkin, seuraava tarkistus on vasta kesäkuussa. Huolestuttaa ja pelottaa todella paljon, jos hänen kehoonsa on jäänyt syöpäsoluja, jotka pääsevät jylläämään nyt ihan vapaasti.
Tämän vuoden tammikuussa pappani kuoli eturauhassyövän ja parkinssonin taudin aiheuttamiin komplikaatiohin. Hautajaiset ovat ensi viikolla.
Kaipaan niitä lapsuuden/nuoruuden päiviä, jolloin elämä oli "helppoa". Silloin ei tarvinnut murehtita tulevasta, silloin luotti seuraavaan päivään ja vuoteen ja... Parin viime vuoden aikana on sattunut vähän liikaakin.
En tiedä miksi kirjoitan nyt tänne, tavallaan haluan tehdä selväksi, että elämä jatkuu, vaikka välillä se on tosi vaikeaa. Itse olen kärsinyt todella pahoista univaikeuksista, joihin olen saanut nukahtamislääkkeitä.
Olen valmis testaamaan lääkitystä, jos en saa päivärytmiäni muuten kuntoon. Pitkittynyt masennus/unettomuus on jo itsessään niin suuri vaiva/kierre, ettei siitä välttämättä pääse omin avuin irti. Tällä hetkellä nukkuminen tuntuu olevan ok, mutta toisaalta pelkään, milloin vaikea hetki taas ottaa valtaansa....
Olen menossa ensi kesänä naimisiin, joten jotain hyvääkin on tiedossa. Nykyisin hyvät asiat saavat vielä suuremman ja tärkeämmän merkityksen, mitä aikaisemmin. On hienoa, kun vierellä on sellainen ihminen, jonka kanssa oikeasti haluaa olla ja joka haluaa jakaa kanssasi niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin.
Jos joitain kiinnostaa esim. jutella vanhemman menettämisen tunteista ja jaksamisesta, niin saa ottaa yhteyttä! Toivottavasti elämä näyttää pikku hiljaa myös niitä valoisampia puoliaan!
t:päivi - bele
bele kirjoitti:
Hei, ja osanottoni suruusi! Ikävöiminen ei lopu ikinä, vaikka mikä aika tapahtumasta kuluisi. Ikävoiminenhän tarkoittaa sitä, että menetetty ihminen oli rakas...Sinuna en välttämättä lopettaisi masennuslääkkeiden syömistä, sillä nehän eivät ilmeisesti "toimi" suoralta kädeltä, vaan vaativat hetken totuttelun, kyseessähän taitaa olla aivojen kemiallinen reaktio... tosin en itse ole syönyt masennuslääkkeit. Lääkärihän nämä asiat tietää parhaiten. Tietenkin saa kyseenalaistaa mahdollisen lääkityksen, mutta tietyssä pisteessä kannattaa antaa ohjat muiden käsiin.
Minun isäni kuoli kaksi vuotta sitten yllättäen piilevän sepelvaltiomotaudin aiheuttamaan sydänkohtaukseen. Vaikken ollut yhtä läheinen isäni kanssa, kuin äitini, oli tuska ja suru miltei sietämätöntä. En ollut aikaisemmin kokenut kuolemaa muutoin, kuin vanhojen ihmisten hautajaisissa.
Isän kuoleman jälkeen olen ollut ajoittain todella masentunut. Asiaa ei ole auttanut se, että äidilläni diagnosoitiin agressiivinen ja iso rintasyöpä vuosi sitten. Syöpä ehti tehdä 14 etäispesäkettä kainaloon. Äiti on saanut sytostaattihoidot ja sädehoidotkin, seuraava tarkistus on vasta kesäkuussa. Huolestuttaa ja pelottaa todella paljon, jos hänen kehoonsa on jäänyt syöpäsoluja, jotka pääsevät jylläämään nyt ihan vapaasti.
Tämän vuoden tammikuussa pappani kuoli eturauhassyövän ja parkinssonin taudin aiheuttamiin komplikaatiohin. Hautajaiset ovat ensi viikolla.
Kaipaan niitä lapsuuden/nuoruuden päiviä, jolloin elämä oli "helppoa". Silloin ei tarvinnut murehtita tulevasta, silloin luotti seuraavaan päivään ja vuoteen ja... Parin viime vuoden aikana on sattunut vähän liikaakin.
En tiedä miksi kirjoitan nyt tänne, tavallaan haluan tehdä selväksi, että elämä jatkuu, vaikka välillä se on tosi vaikeaa. Itse olen kärsinyt todella pahoista univaikeuksista, joihin olen saanut nukahtamislääkkeitä.
Olen valmis testaamaan lääkitystä, jos en saa päivärytmiäni muuten kuntoon. Pitkittynyt masennus/unettomuus on jo itsessään niin suuri vaiva/kierre, ettei siitä välttämättä pääse omin avuin irti. Tällä hetkellä nukkuminen tuntuu olevan ok, mutta toisaalta pelkään, milloin vaikea hetki taas ottaa valtaansa....
Olen menossa ensi kesänä naimisiin, joten jotain hyvääkin on tiedossa. Nykyisin hyvät asiat saavat vielä suuremman ja tärkeämmän merkityksen, mitä aikaisemmin. On hienoa, kun vierellä on sellainen ihminen, jonka kanssa oikeasti haluaa olla ja joka haluaa jakaa kanssasi niin myötä- kuin vastoinkäymisetkin.
Jos joitain kiinnostaa esim. jutella vanhemman menettämisen tunteista ja jaksamisesta, niin saa ottaa yhteyttä! Toivottavasti elämä näyttää pikku hiljaa myös niitä valoisampia puoliaan!
t:päivivielä jatkaisin edelliseen, että ihmiskeho jotenkin kummasti ymmärtää olla aiheuttamatta niin kokonaisvaltaista surua kerralla... Se ei tarkoita sitä, ettei esim. välittäisi ihmisestä jonka on menetttänyt, tai että surusta pääsisi niin "helpolla", miltä aluksi vaikuttaa. Surun tunteminen voi jatkua kuukausiakin menetyksen jälkeen, onneksi tuntemukset eivät tule kertarysäyksellä, muuten tunne olisi ylitsepääsemättömän raskas..
- Luiki
Hei milu1, kirjoitat kuin minun elämästäni. Oma isäni kuoli jo reilu vuosi sitten, mutta edelleen hän on jatkuvasti mielessäni. Isä oli myös rakkain ihminen minulle maailmassa. Oltiin yhteydessä paivittäin vaikka asuttiin eri paikkakunnalla. Nähtiin myös usein ja isän kanssa pystyi aina olemaan täysin oma itsensä. Järjestin myös itse kaikki hautajaisiin liittyvät asiat ja mun läheiset ajattelivat, että miten pystyin olemaan niin "tyyni". Tyyni pystyin hyvinkin olemaan juuri silloin, mutta mitä kaikkea sitä onkaan ollut ennen hautajaisia ja niiden jälkeen.. Mietin isää edelleen joka päivä. Välillä on parempia päiviä ja välillä tosi huonoja.. Mulla on myös samanlaista ärtyneistyyttä miestäni kohtaan. Välillä töissäkin tulee tosi hermostunut ja vihainen olo.
Milu1, kirjoita minulle: [email protected]
:)- Anonyymi
Minulla on myös pitkittynyt suru...
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Ootko nainen noin mustis musta
Onhan se toki imartelevaa kun olet kaunis ja kaikkea muutakin, mutta ehkä vähän kummallista, kun ei varsinaisesti olla t917485- 373977
- 453520
- 2362814
Kauan säkin jaksoit
Minun perässä juosta. Kunnes pahoitit mielen. Kuinka monta anteeksipyyntöä olet vailla? 🧐402662- 452492
- 1322401
Miksi kaipaat
Ja olet elämässäni vielä kaiken tämän jälkeen? Eikö kaikki ole jo selvää välillämme?292289Askanmäessä Huippu esitys
Kävimme Ystävien kanssa Askanmäen kesäteatterissa. Kaikki tykättiin esityksestä aivan valtavasti. En varmaan koko vuonna202248- 451972