Ihan muuten vaan kyselen, asiahan ei mulle kuulu mitenkään, mut mikä aikoinaan saanut kenetkin tämän harrastuksen pariin.
Itse sain ekan innostuksen kipinän joskus 70-luvun puolella.
Enollani oli IC merkkinen pyörä,vm kai jotain 50 lukua, ja mielikuva tästä ruskeaan nahkatakkiin, nahkakypärään ja ajolaseihin sonnustautuneesta motoristista valkealla pyörällään on syöpynyt mieleeni.
Senkin muistan että, maa on ollut lumen peitossa ja Eno on ajanut pyörällään, siis aivan talvella.
Sitten tuli kuvioon mopot ja niiden"viritykset" kavereiden kesken, jonkisortin jengiytymistäkin oli havaittavissa kylittäin.
Mopoista siirryttiin piikkeihin, ja maalla mieluummin enskaan, pääsi montulle ja poluille tarvittaessa, alakäisiä kun oltiin.
V-83 ostin ekan oman prätkän ja siitä alkaen on niitä ollut sekalainen valikoima.
Alkuaikoina ajaminen oli sitä maalta kaupunkiin pyörimistä ja joutavaa katurallia, nyttemmin ajaminen keskittyy lähes kokonaan hyöty ja matka-ajoon.
Aika mielenkiintoista se että, fiillareitakin piti jo "customoida" pikkupoikana, piti olla pitkää etuhaarukkaa, pientä takapyörää, isoa etupyörää ja korkeaa stongaa, jostain niitä vaikutteita tuli.
Nyt omalla poitsulla on nuo samat kuviot menossa ja fillareiden raatoja on nurkat täynnä.
Sihen aikaan kun itse olin mopoiässä, ei tyttöjä juurikaan ajellut mopoilla, paitsi kyydissä tottakai.
Mopoista oli luontevaa siirtyä moottoripyöriin ja nyt varmaankin kun tytöt ovat omaksuneet skootterilla ajon, heitäkin tapaa jatkossa entistä enemmän moottoripyöräilyn parissa.
Autoilu ei ole koskaan ollut niin tärkeää ja olennaista kuin moottoripyöräily itselleni, autolla ajetaan vain paikasta paikkaan ilman kummempaa elämystä, moottoripyöräily on jotain paljon enemmän.
Itse sain ekan innostuksen kipinän joskus 70-luvun puolella.
Enollani oli IC merkkinen pyörä,vm kai jotain 50 lukua, ja mielikuva tästä ruskeaan nahkatakkiin, nahkakypärään ja ajolaseihin sonnustautuneesta motoristista valkealla pyörällään on syöpynyt mieleeni.
Senkin muistan että, maa on ollut lumen peitossa ja Eno on ajanut pyörällään, siis aivan talvella.
Sitten tuli kuvioon mopot ja niiden"viritykset" kavereiden kesken, jonkisortin jengiytymistäkin oli havaittavissa kylittäin.
Mopoista siirryttiin piikkeihin, ja maalla mieluummin enskaan, pääsi montulle ja poluille tarvittaessa, alakäisiä kun oltiin.
V-83 ostin ekan oman prätkän ja siitä alkaen on niitä ollut sekalainen valikoima.
Alkuaikoina ajaminen oli sitä maalta kaupunkiin pyörimistä ja joutavaa katurallia, nyttemmin ajaminen keskittyy lähes kokonaan hyöty ja matka-ajoon.
Aika mielenkiintoista se että, fiillareitakin piti jo "customoida" pikkupoikana, piti olla pitkää etuhaarukkaa, pientä takapyörää, isoa etupyörää ja korkeaa stongaa, jostain niitä vaikutteita tuli.
Nyt omalla poitsulla on nuo samat kuviot menossa ja fillareiden raatoja on nurkat täynnä.
Sihen aikaan kun itse olin mopoiässä, ei tyttöjä juurikaan ajellut mopoilla, paitsi kyydissä tottakai.
Mopoista oli luontevaa siirtyä moottoripyöriin ja nyt varmaankin kun tytöt ovat omaksuneet skootterilla ajon, heitäkin tapaa jatkossa entistä enemmän moottoripyöräilyn parissa.
Autoilu ei ole koskaan ollut niin tärkeää ja olennaista kuin moottoripyöräily itselleni, autolla ajetaan vain paikasta paikkaan ilman kummempaa elämystä, moottoripyöräily on jotain paljon enemmän.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Tuntuu olevan mitä kerroit, paitsi että aloitin edellisellä kymmenluvulla.
Tässä sama toisinpäin:
Ajelin pari kesää (75-76) ekalla uutena ostamallani neloshondalla ja kyysäilin hissuksiin sisaren poikia paikallisella kylätiellä. Pienempiä tankin päällä ja isompia takapenkillä. Kaikilla heillä on nyt aikuisellakin iällä omat prätkät. Pitänee ottaa täysi vastuu seurauksista.... ;)
varmaan 72. sain ekan mopon, hopeasiiven kun kaikilla muillakii oli. kaverit oli kaikki tosin vähän itteäni vanhempia. KT-kortti jäi haaveeksi kun kärysin liikenteessä 250 Jawalla. Kevarilla ajeltiin silti vaikka syyllisyys painoi, kaikki kaveritkin ajeli. 80 luvun alussa, intin jälkeen tuli keskeiseksi hankkia oma elämä ja prätkät jäi joksikin aikaa. Polte kuitenkin jäi ja otti tulta muutaman vuoden perästä ja jatkuu yhä.
Bensa ja kumi palaa, välillä käry käy.
...äitini miesystävä vei mua kawansa kyydillä, tuntui tosi luontevalta ol prätkän päällä... -99 ystävystyin erään tytön kans jolla oli mp ja joka otti kyytiin ja mukaansa kokkareille yms, pari vuotta sen kyydillä ja sitte oman osto :D Moottoripyöräilystä on muodostunu elämäntapa ;D
kipinää tarvittu; se oli osa kasvualustaa:
Äitini ajoi kuulema isän moottoripyörää kesäisin 50-luvulla, isosisko sissyllä.
Isä veti töihin moottoripyörällä talvisin kun olin pikutyttö. Nahkakypärä päässä ja plexitötterö kasvoilla.
Paapan Ifa lojui takapihalla, josta sen veljen kanssa löysimme mäkipyöräksi. Sillä "ajelimme" ja sen kyydissä naapurien kakarat saivat ajaa muutamalla kolikolla tai nallekarkilla.
Oman ensmmäisen pyörän toivoin ja sain lahjaksi mieheltäni. Aloin ajaa vasta kun lapset olivat kasvattaneet omat siipensä tarpeeksi vahvoiksi. Pienten lasten äitinä ei pyöräily olisi tullut edes mieleen.
Kipinää ei tarvittu kun se kyti siellä pinnan alla hamaaseen keski-ikään asti. Nyt roihuaa!
Mopolla "ennenvanhaan" alettiin ajella jo 13-vuotiaana reviiriä hiljakseen laajentaen.
Mitään piikkivaihetta en kokenut,koska ikäryhmäni sai vielä 16-vuotiaana mp-kortin,eikä rajoituksia tilavuuksissa/tehoissa ollut.
Eli siirryin moposta suoraa 350CB jonka romutin auton kylkeen. Ei ollut muuten kypärää päässä!
En tainnut olla vielä 18-vuottakaan kun ostin 650-
jytäjammun..52-hevosvoimaa kuljetti 195kg pyörää ihan hyvin.
silloinhan ei pikateillä ollut nopeusrajoituksia,eikä valo ja kypäräpakkoa, se tuntuu nykyään hullulta,kun"tuutitkin"ja 750-kavat kulki miltei pariasataa.
Sitten vuosia kului ilman pyörää ja harrastettiin kaikenlaista keskiluokkaista turhuutta!!
Mutta kipinä eli ja nyt on ajeltu taas vuosia.Lopetan sitten kun se minulta kielletään, tai en pääse jostain syystä pyörän ja naisen päälle.
se alkoi,joskus 13 vuotiaana.siitä lähtien aina ollut jonkinlainen konepyörä,aluksi oli crossipyöriä,ensimmäisen katupyörän ostin 20 vuotiaana
Syksylla -07 paasin isan mukana ulkomaille ja siita asti olen ollut ihan varppi, etta joskus saan iskalta viela oman mopon.
Alkoi 60-luvun lopulla mopolla ja vaihtui melkein heti 250 kuutioiseen Zyndappiin.Silloin oltii jo 12-vuotiaita ja peli vei kevyttä kundia mukavasti.Sillä ajeltiin sitten sivuteillä ja soramontuilla ennenkuin piti hankkia kortti ja vaihtaa pyörä piikkiYamahaa.No eihän sitä piikillä kehdannut ajella 250 jälkeen vaan ostin 35o Hondan,ja sillä ajelin kunnes ikää tyli tarpeeksi ja ajoin autokortin.Sitten tuli 350 Kawan vuoro ja sitten pidettiin vähän aikaa taukoa oman pyörän suhteen.Nykyään ajelen 650 Suzukilla,eikä mulla ole tarvetta mitään rakettia ostaakkaan.
oliko sulla ongelmia keskimmäisen pytyn kanssa?Ei oikein ilmajäähdytys tahtonut riittää,vaan pytty lämpeni herkästi=reikä mäntään,tai ainakin tulppia meni.
Jos muistat niin 3-syl. 350 kawassa keskipytyn kaasarissa piti olla eri säätö kuin muissa. Keskipytylle syötettiin rikkaampaa seosta, jotta se ei kuumenisi liikaa. Suutinneulaa pidettiin yhden pykälän verran ylempänä kuin muita. Leikillisesti sanottiinkin, että keskipytyssä on "nestejäähdytys". Minulla ei koskaan palanut yhtään mäntää puhki/kiinni 2-tahtareissani, kun pidin koneet säädöissään ja tein myös lämmityskäytöt aina tunnollisesti. Kavereilla poksahteli useitakin......
Mäntiä meni jokunen ja tulppia roppakaupalla.Keskimmäinen kävi kuumempana,mutta kova peli siihenaikaan.Kawan 250 kolmesylinterinen oli samanlainen kone muuten,mutta poraus ja aukot pienempiä.250 pystyi rakentamaan 350 poraamalla tai vaihtamalla sylinterit.Samanlaisia muutoksia pystyi myös tekemään muistaakseni 125 endurosta (luistin kone)jossa oli varaa porata 500 kawan (kolmesylinterisen)männälle ja kuutiot nousivat roimasti yli kevarikortin.Se oli sikäläinen big bore kits,niinkuin nykyään puhutaan.
Kollipoikana mopoikäisenä,siis noin 12-14-vuotiaana, tuli seurattua naapurissa asuvan motoristiperheen edesottamuksia silmä tarkkana, kuten vastapäätä asuva vanhapiikakin teki.
Vanhapiika eli nykykielellä sinkku,oli tavattoman kiinnostunut "natsihattuisesta" nahkatakkiperheen-isästä,jonka tyyli siihen aikaan oli aikuisväestön mielestä varsin omalaatuista.
Me olimme huomanneet,että lihava motoristinrouva vihasi naapurin sinkkua...vaikka syytä emme tienneet, oli se mielestämme kuitenkin hauskaa.Sanasota oli joskus sen laatuista.
Pyörä oli jo siihen aikaan vanhanaikainen,eikä siinä ollut sähköstarttia,eli se piti polkea käyntiin kammella (jos ja kun nykynuoriso ei siitä tiedä)
Tälläisiä käynnistysoperaatioita käytiin seuraamassa suurella mielenkiinnolla.
Ja käynnistykseen liittyvät "ammattitermit" Kuten,-sai liikaa,-Ei tule kipinää,-Saakohan ainetta? jne. Sekä tietysti kaikki kirosanat mitä siihen aikaan yleisesti käytettiin,tulivat varsin tutuksi ja niiden asiayhteys käynnistysongelmiin oivallettiin erinomaisesti.
Kerrankin,kun naapuri polki pyöräänsä käymään hiki koppahatussaan,lihavan rouvan seuratessa minihameessaan miehensä polkemista,moottori yht,äkkiä kerran röhähti,eli hieman yskäisi kuin käynnistyäkseen. Motoristi pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja katsoi umpimielisen näköisenä johonkin kaukaisuuteen.
Rouva ajatteli rohkaista miestään ja iloisena huudahti..Noh...Nyt..se pussahti!
Motoristimies havahtui ja katsoi lihavaa vaimoaan jaloista päähän ja sanoi - VITTUS SUN PUSSAHTI...JUMALAUTA !
Moottoripyöräilyn imin suorastaan äidinmaidosta, sillä jo isäni ajoi aikanaan kotimaan maaratakisoissa.
Varsinaisen startin oma harrastukseni sai, kun isoveljen kanssa eräänä kuulaana kesäiltana --elettiin muuten hippikesää 1967-- salaa työntelimme setämiehen liiterin hämärään vuosiksi unohtunutta Jawaa ulos päivävaloon. Faija nimittäin ei omia kolhittuja luitaan potiessaan halunnut poikien koskevan prätkiin. Taisi siinä olla myös äidin harras toive mukana.
Hetki siinä puutarhassa tuimisteltiin Jawan virttynyttä olemusta ja ehkä vähän epäröimmekin. Mutta. Nyt oli tullut tilaisuutemme ja se ei ehkä ihan heti toistuisi! Isän kotkansilmää ei nimittäin ollut paikalla ja äitinkin tarkkaavaisuus herpaantunut. Veljeni tuumaili vielä hetken, irvisti häjysti ja lopulta pamautti, että Jawahan laitetaan nyt käymään!
Polkupyörällä sitten suorastaan suditettiin läheiselle Gulf-huoltsikalle ja mittarista lorotettiin 2-tahtibensaa vanhaan öljykanisteriin. Maksu kassalle ja näkemiin.
Liruteltuamme bensan ummehtuneen hajuiseen tankkiin alkoi armoton koneen polkeminen. Vaan ei hyrähtänyt eikä edes luvannut Jawa. Taisi siinä kirahtaa pari pettynyttä perkelettäkin veljen hampaiden välistä. Minä hölmönä kädet housuntaskuissa.
Uudestaan. Hillitön polkeminen. Sama tulos. Hiki vaan virtasi entistä vuolaampana. Eikun ei.
Totesimme uupuneina lopulta urakan lirahtaneen saappaaseen ja luovutushengessä rupesimme hiljakseen työntelemään Jawaa kohti pihanperän lankkuvajaansa.
Siitä olisikin varmasti tullut Jawan viimeinen leposija ja minusta kentien intohimoinen perhonsolmija, ellei velipoika olisi vielä vihoviimeisen kerran epätoivossaan heittäytynyt vajan ovella Jawan muhkuraiselle satulalle. Kirous ja jo toivoton äreä viimeinen potku ruosteiseen kampeen.
Ja jumatsukka !!!! Jawahan heräsi tulille!!
Katselimme toisiamme hölmöinä, kun Jawa siinä pukkasi sinistä savuaan römpöttäen omenatarhaan.
Siitä se alkoi.
Tämä kaikki on miehen syytä/vika/ansio.
Joskus, reilu 20-vuotta sitten tapasin mieheni, joka varmaan heti ekana iltana kertoi, ettei tule varmaankaan koskaan luopumaan moottoripyörästä. Hiukan tuo tuntui minusta omituiselta, koska en ymmärtänyt moottoripyöristä mitään, mutta luulin ajan parantavan vaivan.
Paransihan se; olen ajellut nyt omalla pyörälläni reilut 10-vuotta, ja vaikka joskus tuntuu, että "mopoilu" on ainoa meitä yhdistävä tekijä, niin siitä nautin ja kumpaakaan en ole vaihtamassa.
Voithan aina kokeilla kaverin pyörää, jos oma ei tunnu antavan mitään uutta! Vai mitä?
Mitäpä sitä mitään uutta kokeileen, kun on oppinut tuon vanhan temput ja oikut...
Vaihtaa ei kannata, voi jäädä käteen paljon huonompi ja sellainen mihin ei varaosia saa...?
Sehän on vallan yksinkertaista! Koska kakspyöräisellä on miljoonasti kivempaa, vapaampaa, erilaista ja siistiä ajaa ku jollai kämäsellä kotilolla. Ei kiitos, minä en tahdo autoa, minä ajan omallani, vaikka pieni onkin ja vanha oon kuskiks, mut voivoi. Prätkäilen vain toisten kyydissä, koska sillo en oo vastuussa ku omasta hengestäni ja muut hoitaa sen koneen käsittelyn.