Mulla on maailman sulosimmat ja ihanimmat lapset! Rakastan niitä palleroita ihan suunnattomasti ja päivääkään en ole katunut, vaikka nuorena alotin. Nyt yh.na meinaa välillä todellakin puhti loppua! Tunnen itseni välillä todella huonoksi äidiksi. Lähinnä jos olen hermostunut ja huutanut lapsille. Ei noi kumminkaan mitään mahottomuuksia ole siinä mielessä. Suht kilttejä lapsia.Joskus huonoina hetkinä on niin paha fiilis itellään, voisin vaan maata sängyssä ja itkeä! Ei meinaa millään jaksaa... Sitte aina saan itteni kasaan ja hymyn huulille kyllä nopeasti. Mutta huhhuh!
Miten te muut yh.t jaksatte päivästä toiseen lastenne kanssa? Mulla siinä mielessä helppo, että lasten isät tapaavat noita usein ja voin aina soitella ja keskustella asioista, kun en meinaa jaksaa. Ja olen töissä 3-4 päivää viikossa, eli rahat riittää aina jotenkin ruokiin ym. laskuihin ja joskus saadaan kivaa ylimääräistä. Ilman ihanaa työtä en kyllä jaksais. Olen ollut kotiäitinä vuosia ja nyt yhden vuoden työelämässä. Pitkien vapaiden jälkeen todella jo kaipaan töihin hermoja lepuuttamaan! Nyt kun elämä ei ole enää sitä pelkkää puistoilua ja vaippoja, niin todella tarvii pientä breikkiä kasvatus vastuusta. Ihanaa viedä lapset tarhaan ja tietää et ovat hyvis käsis ja hyvien ystävien kanssa! Ja ihanaa kun ei tarvitse yksin selvitä, kun voi ammatti-ihmisten kanssa keskustella lapsista ja meidän tarhan tädit todella ajattelevat vanhempien jaksamista ja aina pääsee keskustelemaan lapsesta hoitajien kanssa...
Eli mulla on elämässä kaikki perusjutut kohdallaan. Miten siis muilla yh.lla sujuu? Haukkukaa vaan superäidit ja yh-vihaajat... Mut eikai kukaan oikeesti voi aina olla se pullantuoksuinen kotiäiti joka ei koskaan hermostu?!
Miten te muut yh.t jaksatte päivästä toiseen lastenne kanssa? Mulla siinä mielessä helppo, että lasten isät tapaavat noita usein ja voin aina soitella ja keskustella asioista, kun en meinaa jaksaa. Ja olen töissä 3-4 päivää viikossa, eli rahat riittää aina jotenkin ruokiin ym. laskuihin ja joskus saadaan kivaa ylimääräistä. Ilman ihanaa työtä en kyllä jaksais. Olen ollut kotiäitinä vuosia ja nyt yhden vuoden työelämässä. Pitkien vapaiden jälkeen todella jo kaipaan töihin hermoja lepuuttamaan! Nyt kun elämä ei ole enää sitä pelkkää puistoilua ja vaippoja, niin todella tarvii pientä breikkiä kasvatus vastuusta. Ihanaa viedä lapset tarhaan ja tietää et ovat hyvis käsis ja hyvien ystävien kanssa! Ja ihanaa kun ei tarvitse yksin selvitä, kun voi ammatti-ihmisten kanssa keskustella lapsista ja meidän tarhan tädit todella ajattelevat vanhempien jaksamista ja aina pääsee keskustelemaan lapsesta hoitajien kanssa...
Eli mulla on elämässä kaikki perusjutut kohdallaan. Miten siis muilla yh.lla sujuu? Haukkukaa vaan superäidit ja yh-vihaajat... Mut eikai kukaan oikeesti voi aina olla se pullantuoksuinen kotiäiti joka ei koskaan hermostu?!
Vastaukset 5
Vanhimmat
hyvin samalla lailla kuin sinullakin: välillä menee hermot ja sitten jälkikäteen harmittaa, miksi lapsille huusin omaa väsymystäni tms., mutta pääasiassa meidän elämä on oikein mukavaa.
olin kuusi vuotta kotiäitinä, nyt ollut töissä yli vuoden. tänään sovin esimiehen kanssa, että alan tehdä lyhennettyä työviikkoa eli 30 h/vk(osittainen hoitovapaa). haluan aikaa lapsille ja koska vanhempi poikani on nyt ekalla on minulla kuten kenellä tahansa eka- ja tokaluokkalaisen vanhemmalla tähän lakisääteinen oikeus. työstäni johtuen voin myös tehdä tuon 30 h aika joustavasti eli olla vaikka joinain viikkoina yhden päivän kokonaan pois, mikä mahdollistaa pidemmät viikonloput, matkat ym.
minullekin työ on mieluista ja omaa aikaa, sillä vaikka lapsien kanssa oleminen onkin parasta ja tärkeintä on se silti toisinaan raskasta se ainainen vastuussa olo. kumpikaan lapsistani ei ole ns. helppo lapsi vaan molemmat ovat erilaisista syistä johtuen aiheuttaneet aina paljon enemmän työtä kuin ns. helpot lapset (molemmat mm. heräsivät monta kertaa yössä vielä pari vuotiaina, toinen vieläkin)
olen halunnut alusta asti olla yksinhuoltaja, joten tämä on oma valintani ja olen onnellinen. rakastan omaa vapautta, ystävien kanssa oloa, sitä, että meidän arki on mukavaa, riidatonta ja rauhallista.
en toivoisi minkään olevan toisin. saan omaa aikaa lähes aina kun tarvitsen, sillä lapsia hoitavat myös isät ja isovanhemmat.
huonoina puolina löytyy tosiaan tuo ajoittainen väsyminen, mutta luulen, että myös kahden aikuisen perheissä aikuiset väsyvät yhtälailla.
Voin myöntää, että välillä oon niin hemmetin väsynyt. Raskasta kantaa vastuu lapsista, rahoista (jotka ei ikinä meinaa riittää) ja kaikesta kodin päivittäisestä hoidosta yksin. Joskus olen niin väsynyt kaikkeen, etten muuta voi kuin itkeä.
Jostain vaan on karsittava ja pullan tuoksuisen äidin rimaa on pikkasen alennettava toisinaan. Eli meillä on joskus pyykkiä melkoinen vuori ja villakoiria joka nurkassa ja ruuaksi, ai kamalaa, syömme valmiita mikroruokia (eikä tarvi provosoitua ollenkaan, mikroruoka ei ole meidän pääravinnonlähde ja kyllä ne pyykkivuoret ja villakoirat tuhotaan aina välillä) Väsyneenä sanoo liian tiukasti lapsille vaikkei tarvitsisi ja se on kai pahinta.
Et ole siis ainoa joka on väsynyt....
Siis huonoina hetkinä. Hyvinä päivinä leivotaan lasten kanssa, luetaan, pelataan ja ollaan vaan. Parasta on että meillä on yhdessä hauskaa. Eihän aina voi olla vain hyviä päiviä.
Minä totuin jo liitossa yksin hoitamaan lapset ja kodin,ex toi tilin kotiin.Muuten hän ei osallistunut perheen toimintaan kuin hyvin harvoin.On itsekin myöntänyt sen.
Nyt hänellä on uusi suhde ja tämän uuden kanssa tekevät niitä juttuja mitä pitäisi perheen kanssa tehdäkin.
Täytyy sanoa,että tunnen katkeruutta siitä,etten ollut sen kaiken arvoinen.Minun toiveitani ei noteerattu,minkään asian suhteen.Meillä oli omakotitalo,joka kipeästi kaipasi remonntia.Ei ollut aikaa eikä rahaa silloin.Nyt uuden kanssa paikat on laitettu kuntoon ja on pihakin tiptop.Mun aikana miestä ei pätkän vertaa kiinnostanut auttaa pihatöissä.
Välillä tunnen itseni sanoin kuvaamattoman väsyneeksi ja yksinäiseksi,hyjätyksikin.Ex vain kuittailee,et miksi olen katkera.Mielstäni en ole soittanut hänelle olevani katkera,en puhu mitään omista asoistani hänelle.Ainoastaan lasten asioista suostun keskustelemaan.Mutta pahalta tuntuu,kun entisessä kodissa uusi nainen asuu ja leikkii pikkuäitiä,vaikka lapsilla on hyvä äiti oikeastikin.Ex on aika vähän lasten kanssa,minä olen arjet,kuljetan harrastuksiin,lääkäriin ym. normaaliin arkeen kuuluvaa.Totta kai ex ja uusi nainen jaksavat "leikkiä" kotista ne harvat kerrat,kun lapset siellä ovat.he kustuvat sukulaisia kylään,meisän aikana sitäkään ei saanut tehdä.Tuntuu ihan käsittämättömältä.kuinka minut on nakattu syrjään kuin rukkanen.Olen henkisesti ihan hajalla ja tuntuu päivä päivältä vaikeammalta kestää tätä kaikkea.Lasten takia jaksan,en puhu heille kuinka sattuu,kun kertovat isän luona tehdyistä jutuista.Yritän iloita heidän puolestaan,että ex ja uusi nainen haluavat ottaa lapset sinne.Voisihan olla huonomminkin.kunpa itsekin löytäisi uuden rakkauden,mutta vaikeaa se on,rupsahtanut nainen.Kukaan järkevä mies ei mua huolis...ja minä en reppanoita huoli;)
Tekstisi voisi olla minun kirjoittamaa. Tosin minä asun lasten kanssa vanhassa omakotitalossamme joka kaipaisi kipeästi remonttia. Mutta taito puuttuu eikä rahaakaan ole liiaksi. Mies viettää uutta elämää kerrostaloasunnossa uuden rakkauden kanssa ja lapset ottavat sinne hyvin, hyvin harvoin. Yökyliä on ollut vuoden aikana neljä ja muutaman kerran ovat käyneet päiväkylässä ja olleet muutaman tunnin. Kaipaisin joskus edes yhtä yötä vain minulle itselleni mutta ei lapsenvahtiakaan jonoksi asti ole. Ja varsinkaan yöksi, kun mulla sattuu olemaan kaksi erityislasta. Uudesta suhteesta en edes haaveile; kuka tällaista rupsahtanutta keski-ikäistä akkaa lapsineen viitsisi katsella. Ehkä joskus vanhainkodin käytävällä rollarit kolahtaa vastakkain ja saan vielä vähän ennen kuolemaani helliä katseita ja pieniä kosketuksia. Toivossa on hyvä elää!
Jaksaminen on siis välillä vähän niin ja näin. Mutta pakkoahan arkea on pyörittää ja tehtävät hoitaa. Kyllähän ne arjen rutiinit pyörittääkin mutta viikonloppuna tuntuu, että en jaksa mitään. Mutta pakko jaksaa!
Minä olen asunut reilun vuoden yksin lasten kanssa. Arkielämään ero ei ole juurikaan vaikuttanut, koska koko avioliittomme ajan hoidin lapset ja kodin yksin, vaikka mies oli kotona päivät pitkät kuten minäkin. Mies oli kuin kolmas lapsi ja todellakin se vaikeimmin 'hoidettava'. En tiedä olisinko jaksanut sitä pelkkää oleskeluakaan katsella, mutta miehen ryyppääminen, pillereiden väärinkäyttö ja jatkuva väkivallan pelossa eläminen saivat minut vain yhtenä päivänä päättämään, että nyt häivyn.
Mies totesi nuorempaa lasta odottaessani, että jos jätän hänet, hän tappaa minut, joten melkein koko viime vuoden pelkäsin hänen tulevan toteuttamaan uhkauksensa. Asuin rivitaloasunnossa ja ajattelin joka ilta, kuinka helppoa hänen olisi rikkoa ikkuna ja hyökätä kimppuuni. Nukuin usein veitsi tai vasara sänkyni vieressä. Tilanne helpottui, kun muutin kerrostaloon ylimpään kerrokseen.
Sain yksinhuoltajuuden. Tapaamissopimus on tehty (valvotut tapaamiset), mutta isä ei ole kertaakaan vielä ilmoittanut menevänsä paikalle. Nuorempi lapsista ei edes muista, kuka hän on. Esikoinen ei ole ainakaan kymmeneen kuukauteen itkenyt isänsä perään ja välillä oli kuukausia, ettei edes puhunut hänestä mitään.
Esikoinen on elämänsä aikana ollut 4 yötä poissa luotani ja kaksi niistä siksi, että olin pikkusiskon kanssa synnyttäneiden vuodeosastolla. Nuorempi on ollut pisimmillään 2 tuntia jonkun muun kuin minun hoidossani ja tätä on tapahtunut yhteensä n. 5 krt. Minulla ei ole sukulaisia, jotka ottaisivat lapsia luokseen. Minulla ei ole ystäviä oikeastaan ollenkaan. Juuri nyt kummallakin lapsella on jotakin uhmaa meneillään ja erityisesti perhe-elämäämme rasittaa lasten jatkuva keskinäinen tappelu ja nahistelu.
Kuitenkin olen todella, todella iloinen että uskalsin erota miehestäni. On ihanaa, kun ei tarvitse odotella miestä yökausia tai päiväkausia ryyppyreissuiltaan ja pelätä, missä kunnossa ja millä tuulella sitten kotiin lopulta saapuu. On ihanaa, kun mies ei ole tyhjentämässä pankkitiliäni ja soittelemassa uudelle naisystävälleen sohvalta vierestäni. Välillä väsyttää enemmän ja välillä vähemmän, mutta kaikkine kiukunpuuskineen, tarpeineen ja temppuiluineen lapseni ovat minulle äärettömän rakkaita ja on ihanaa saada huolehtia heistä.