Vanha ihminen, elämänsä elänyt, se on jo eilinen.
Vapisee, tuska kouraisee.
Taas.
Ei ole kerta ensimmäinen, kohta hän kuolee, vanhus tietää sen.
Sanotaan, "hyvä elämänä hän sai elää".
Ei ole edes puoliksi tottakaan, tuo koko lause pyhää totuutta halventaa.
Ikuiset kyyneleet valuu ryppyisiä poskia pitkin, takkuiset harmaat hiukset vapisevat, heiluvat.
-Äiti..!, parkaisee
Oikeus on sokea.
Onko elämä sitten kuuromykkäkehitysvammainenkana?
Hah, elämä on jo vanha tuttu.
Tämä kaveri, elämä, piti juhlat, mutta häntä ei kutsuttu.
Astuu taas pimeys luomaan verhot unohduksen eteen vanhuksen.
Tällä kertaa, ainoaa kertaa, hän ei kuitenkaan mene sänkyyn, jonka hän osti kolme vuotta sitten alennusmyynnistä, kituutteli, säästeli monta kuukautta siihen, se on hyvä sänky, kestänyt hyvin ja tuntuu paljon mukavammaltajapehmeämmältäkuinsedellilinen..
Vanhus tarvitsee kaiken tahdonvoimansa saada oma huomionsa, haha, oma huomionsa!
Vanhat luut sattuvat, tauti tekee sisällä tuhojansa.
Kuin ikivanha puu, natisee vanhus ja huojuu kuin tuulessa.
Kuitenkin silmissä, hohde polttava. Ei terve, ei todellakaan, vaan tuhoava.
Mutta siinä hänen voimansa; aino mikä pitää hänet pystyssä, estää häntä kkatumasta lattialle, kuolemasta.
Päättäväisyys.
Selvyys.
Varmuus.
Nyt on aika.
Nyt on pakko olla, aika, ei tule tän jälkeen enää muuta.
Kaappi, äitinsä, äiti, äiti, äiti kuiskaa mieli, peruja, ostettu unkarilaiselta kaupparatsulta.
Ovi ei kitise auetessaan, vanhus on öljynnyt sen kalliilla rasvalla, jonka osti halpahallista.
Halpahallista, hmm, kallista?
Kädessään haulikko, ladattu ja varmistettu.
Katsomme minne vanhus suuntaa, askeleensa ohjaa.
Ulos.
Autoon.
Pihalle, hieno omakotitalo.
Kaikki myöhäisen syksyn värit ja tuoksut sekoittuvat ja terävöityvät vanhuksen mielessä yhdeksi isoksi tunteeksi, jota hän ei ole tuntenut koskaan, ei koskaan.
Raps kivet sanoo kun vanhus niiden päälle astuu.
Ovi. Auki.
Sisälle, hyvät herrat tulkaa toki peremmälle, sanoo ääni julman isäntämme.
Kuljemme vanhuksen takana, vasemmalla on tumma kohta.
Ovi. Vanhus avaa sen.
Tiedämme mitä siellä on, sen voi haistaa, tuon viattoman tuoksun maistaa.
Pieni vauva, makaa, näkee unta autoistaan, lentokoneista ja tämän päivän seikkailusta, kylpyhuoneen lattialla, päiväunista rakastavan äidin kainalossa.
Vanhus menee kehdon luokse, hymyilee vauvalle suloisesti. Rakastavasti, hellästi.
Naps.
Vauvan kuollut hymy siivittää hänet taivaaseen nukkumaan enkelten keskelle, Jumalan polvelle. Rauha hänen sielulleen, viattomalle, puhtaalle..
Takaisin käytävään.
Kohti toista huonetta, me nähdään.
Ovensuusta näemme vanhuksen katsovan sänkyä, jossa nukkuu kaksi ihmistä. Kaksi toisiinsa kietoutunutta sydäntä.
Unessakin he halaavat, vannovat ikuista rakkautta.
Ja heidän poikansa nukkuu, he nukkuvat, ei mitään pahaa voi tapahtua, miksi tapahtuisi.
Vanhus kävelee, tähtää, laukaisee.
Osuu miestä mahaan, arkaan paikkaan, tuo sattuu varmaan, me ajatellaan.
Yhtäkkiä idyllinen rakkauden huone on täynnä huutoa, itkua sekasortoa, pimeitä hahmoja juoksemassa ympäri huonetta.
Nainen painautuu miehensä viereen, peloissaan, kauhuissaan, sanattomana, MIKSI?!, huutavat hänen kasvonsa, ei hän ole nähnyt näin paljon verta koskaan.
Mies pitää mahaansa, sanoo että ota hänen rahansa, ota hänen rahansa.
Vanhus sanoo haluavansa aivan jotain toista. Sanoo hiljaa, se melkein peittää ohimenevän junan kolinaan. Melkein.
Mies katsoo, kauhu, pelko, pelko, pelko huuta hänen silmistään.
Ny mies tietää kuka hän on, miksi hän on.
Nyt sanat vaihtuvat, sävy muuttuu kuin lehdet syksyllä.
-Ei ei ei, ei älä, en tehnyt sitä, oikeus ei tuominnut minua, minä LUPAAN! Vannon, kiltti ei eieiei lupaan,vannon,lupaan..
Toistaa sitä niinkuin se pelastaisi hänet. Vanhus ei ole pelastus. Hän on tuho.
Nainen sopertaa hiljaa, kovempaa kuin oikeasti uskaltaisi.
Anna meidän olla, kiltti, anna, mene pois, minulla, meillä!, on poika, anna.. Mene pois, anna olla,pois..
Miehen valitus alkaa hiljentyä, loppua kuin vesi kastelukannusta..
Naisen ääni halkoo jo ilmaa, kuin piiska se meitä sivaltaa.
Itkisimme, jos voisimme, mutta haamut, yön henget eivät itke.
Vanhuksen silmät katsovat, katsovat, katsovat..
Pam, laukaus repii tietään pitkin huonettam, pällyttää tyynystä pari höyhentä.
Nainen lyyhistyy verisenä lihana, ei enää ruumiina, sielullisena olenta, miehensä rinnalle. Viimeinen ele.
Mies alkaa taas itkeä, kovaa, liian kovaa mihin hänen kuoleva ruumiinsa pystyisi.
Vanhus jatkaa matkaansa kohti sänkyä.
Rakkauden alttari on muuttunut teurastuslavaksi.
- Tapoin poikasi, niskat poikki napsautin, naps sanoi vaan, taisi poika syvään uneen uinahtaa, lal-lalaa, vanhus kuiskaa samanlaisella äänellä, jolla hän puhuu puhelinmyyjälle, värittömästi, välinpitämättömästi.
Mies ei enää itke, ei ei ei, ei tuo ole itkua.
Tuo on jotain aivan muuta; kuin sata sielua surullista huutaisivat täyttä kurkkua. Helvetin portit ovat tänään avoinna. Rukoilemme onnellista loppua kauhuelokuvassa.
Vanhus katsoo kuolevaa miestä, ensi kertaa elämässään tuntee tyytyväisyyttä.
Mies yrittää nousta, häneen ylettyä, repiä rikki poikki palasiksi rikkirikkiiiäääähhh..!, se huutaa.
Vanhus nauraa, itsekseen hekottaa rikkinäisellä kurkullaan. Vanhus astuu askeleen taaksepäin, pam, taas veri lentää.
Vanhus kaatuu lattialle, makaamaan haulikko vielä kädessään.
Suustaan verta vuotaa, silmät alkaa sammumaan.
Viimeinen sana kuplii ulos veren ja sielun mukana:
Äiti..
Vapisee, tuska kouraisee.
Taas.
Ei ole kerta ensimmäinen, kohta hän kuolee, vanhus tietää sen.
Sanotaan, "hyvä elämänä hän sai elää".
Ei ole edes puoliksi tottakaan, tuo koko lause pyhää totuutta halventaa.
Ikuiset kyyneleet valuu ryppyisiä poskia pitkin, takkuiset harmaat hiukset vapisevat, heiluvat.
-Äiti..!, parkaisee
Oikeus on sokea.
Onko elämä sitten kuuromykkäkehitysvammainenkana?
Hah, elämä on jo vanha tuttu.
Tämä kaveri, elämä, piti juhlat, mutta häntä ei kutsuttu.
Astuu taas pimeys luomaan verhot unohduksen eteen vanhuksen.
Tällä kertaa, ainoaa kertaa, hän ei kuitenkaan mene sänkyyn, jonka hän osti kolme vuotta sitten alennusmyynnistä, kituutteli, säästeli monta kuukautta siihen, se on hyvä sänky, kestänyt hyvin ja tuntuu paljon mukavammaltajapehmeämmältäkuinsedellilinen..
Vanhus tarvitsee kaiken tahdonvoimansa saada oma huomionsa, haha, oma huomionsa!
Vanhat luut sattuvat, tauti tekee sisällä tuhojansa.
Kuin ikivanha puu, natisee vanhus ja huojuu kuin tuulessa.
Kuitenkin silmissä, hohde polttava. Ei terve, ei todellakaan, vaan tuhoava.
Mutta siinä hänen voimansa; aino mikä pitää hänet pystyssä, estää häntä kkatumasta lattialle, kuolemasta.
Päättäväisyys.
Selvyys.
Varmuus.
Nyt on aika.
Nyt on pakko olla, aika, ei tule tän jälkeen enää muuta.
Kaappi, äitinsä, äiti, äiti, äiti kuiskaa mieli, peruja, ostettu unkarilaiselta kaupparatsulta.
Ovi ei kitise auetessaan, vanhus on öljynnyt sen kalliilla rasvalla, jonka osti halpahallista.
Halpahallista, hmm, kallista?
Kädessään haulikko, ladattu ja varmistettu.
Katsomme minne vanhus suuntaa, askeleensa ohjaa.
Ulos.
Autoon.
Pihalle, hieno omakotitalo.
Kaikki myöhäisen syksyn värit ja tuoksut sekoittuvat ja terävöityvät vanhuksen mielessä yhdeksi isoksi tunteeksi, jota hän ei ole tuntenut koskaan, ei koskaan.
Raps kivet sanoo kun vanhus niiden päälle astuu.
Ovi. Auki.
Sisälle, hyvät herrat tulkaa toki peremmälle, sanoo ääni julman isäntämme.
Kuljemme vanhuksen takana, vasemmalla on tumma kohta.
Ovi. Vanhus avaa sen.
Tiedämme mitä siellä on, sen voi haistaa, tuon viattoman tuoksun maistaa.
Pieni vauva, makaa, näkee unta autoistaan, lentokoneista ja tämän päivän seikkailusta, kylpyhuoneen lattialla, päiväunista rakastavan äidin kainalossa.
Vanhus menee kehdon luokse, hymyilee vauvalle suloisesti. Rakastavasti, hellästi.
Naps.
Vauvan kuollut hymy siivittää hänet taivaaseen nukkumaan enkelten keskelle, Jumalan polvelle. Rauha hänen sielulleen, viattomalle, puhtaalle..
Takaisin käytävään.
Kohti toista huonetta, me nähdään.
Ovensuusta näemme vanhuksen katsovan sänkyä, jossa nukkuu kaksi ihmistä. Kaksi toisiinsa kietoutunutta sydäntä.
Unessakin he halaavat, vannovat ikuista rakkautta.
Ja heidän poikansa nukkuu, he nukkuvat, ei mitään pahaa voi tapahtua, miksi tapahtuisi.
Vanhus kävelee, tähtää, laukaisee.
Osuu miestä mahaan, arkaan paikkaan, tuo sattuu varmaan, me ajatellaan.
Yhtäkkiä idyllinen rakkauden huone on täynnä huutoa, itkua sekasortoa, pimeitä hahmoja juoksemassa ympäri huonetta.
Nainen painautuu miehensä viereen, peloissaan, kauhuissaan, sanattomana, MIKSI?!, huutavat hänen kasvonsa, ei hän ole nähnyt näin paljon verta koskaan.
Mies pitää mahaansa, sanoo että ota hänen rahansa, ota hänen rahansa.
Vanhus sanoo haluavansa aivan jotain toista. Sanoo hiljaa, se melkein peittää ohimenevän junan kolinaan. Melkein.
Mies katsoo, kauhu, pelko, pelko, pelko huuta hänen silmistään.
Ny mies tietää kuka hän on, miksi hän on.
Nyt sanat vaihtuvat, sävy muuttuu kuin lehdet syksyllä.
-Ei ei ei, ei älä, en tehnyt sitä, oikeus ei tuominnut minua, minä LUPAAN! Vannon, kiltti ei eieiei lupaan,vannon,lupaan..
Toistaa sitä niinkuin se pelastaisi hänet. Vanhus ei ole pelastus. Hän on tuho.
Nainen sopertaa hiljaa, kovempaa kuin oikeasti uskaltaisi.
Anna meidän olla, kiltti, anna, mene pois, minulla, meillä!, on poika, anna.. Mene pois, anna olla,pois..
Miehen valitus alkaa hiljentyä, loppua kuin vesi kastelukannusta..
Naisen ääni halkoo jo ilmaa, kuin piiska se meitä sivaltaa.
Itkisimme, jos voisimme, mutta haamut, yön henget eivät itke.
Vanhuksen silmät katsovat, katsovat, katsovat..
Pam, laukaus repii tietään pitkin huonettam, pällyttää tyynystä pari höyhentä.
Nainen lyyhistyy verisenä lihana, ei enää ruumiina, sielullisena olenta, miehensä rinnalle. Viimeinen ele.
Mies alkaa taas itkeä, kovaa, liian kovaa mihin hänen kuoleva ruumiinsa pystyisi.
Vanhus jatkaa matkaansa kohti sänkyä.
Rakkauden alttari on muuttunut teurastuslavaksi.
- Tapoin poikasi, niskat poikki napsautin, naps sanoi vaan, taisi poika syvään uneen uinahtaa, lal-lalaa, vanhus kuiskaa samanlaisella äänellä, jolla hän puhuu puhelinmyyjälle, värittömästi, välinpitämättömästi.
Mies ei enää itke, ei ei ei, ei tuo ole itkua.
Tuo on jotain aivan muuta; kuin sata sielua surullista huutaisivat täyttä kurkkua. Helvetin portit ovat tänään avoinna. Rukoilemme onnellista loppua kauhuelokuvassa.
Vanhus katsoo kuolevaa miestä, ensi kertaa elämässään tuntee tyytyväisyyttä.
Mies yrittää nousta, häneen ylettyä, repiä rikki poikki palasiksi rikkirikkiiiäääähhh..!, se huutaa.
Vanhus nauraa, itsekseen hekottaa rikkinäisellä kurkullaan. Vanhus astuu askeleen taaksepäin, pam, taas veri lentää.
Vanhus kaatuu lattialle, makaamaan haulikko vielä kädessään.
Suustaan verta vuotaa, silmät alkaa sammumaan.
Viimeinen sana kuplii ulos veren ja sielun mukana:
Äiti..
Vastaukset 2
Vanhimmat
tuo oli jo jotain. tuo oli... tuo oli sanoinkuvailematonta! tuo oli tarinaa, tuo oli totta... päänräjäyttävää materiaalia. tuota jää miettimään vikkoiksi ja kuukausiksi ja vuosiksi... tuo oli todella vaikuttavaa.
*polvistuu kirjoittajan eteen ja rukoilee häntä antamaan itsellekin taidon räjäyttää ihmisten mieliä ja valhekuplia*
Tuo oli jo jotain todella imartelevaa niinkin huonolle runonikkarille kuin minulle.. :)