Kostea suudelma, varastettu unelma.
Kaikki sortuu, mun mielen muurit murtuu, päästää pahan maailman sisään.
Kuin humalainen nuori sä tulit mun talooni, rikoit, et ehkä tahallasi.
Nyt mä siivoan, hammasharjalla, ei oo enää muuta.
Ikkunoista sataa vettä ja lattia alkaa mädäntyä.
Katossa asuu hiiriä, ei sähkötkään enää taida toimia.
Valokuva-albumiani selailen, muistot mun ainoa pakotie.
Pöydässäni videoita, naarmuisia ja kuumia, viedoita niistä kuumista öistä jolloin kesä sekotti päämme, rakkaus antoi merkityksen elämälle.
Takerruttiin toisiimme ja sielumme lensivät yhdessä taivasten sineen.
Paljas jalkani astuu lasinsiruun, pudonnut unelma säpäleinä, senkin rkoit muun mukana.
Kaatuneet ruusut, rikottu kukkalaite, toivon terälehdet kuihtuvat.
Kohta pois kuolevat.
Istun risaan tuoliin, mikä se on?
Katson tarkemmin, siinä mun elämäni. Kirjottuna kankaaseen, kaiverrettuna nuoreen koivuun.
Vajoan syvemmälle tuoliin.
Mun elämä.
Jotain minkä vuoksi elää, ei tätä sotkua tarvitse kenellekkään selittää.
Kuihtuneet terälehdet pois siivoan, niityltäni haen orvokkeja; uusia unelmia.
Pikkuhiljaa, vuosien mittaan mä siivoan, viimeisiä sirpaleita nurkasta kokoan.
Kauan se tulee kestämään, mutta mä tiedän: mä selviän.
Mä elän.
Kaikki sortuu, mun mielen muurit murtuu, päästää pahan maailman sisään.
Kuin humalainen nuori sä tulit mun talooni, rikoit, et ehkä tahallasi.
Nyt mä siivoan, hammasharjalla, ei oo enää muuta.
Ikkunoista sataa vettä ja lattia alkaa mädäntyä.
Katossa asuu hiiriä, ei sähkötkään enää taida toimia.
Valokuva-albumiani selailen, muistot mun ainoa pakotie.
Pöydässäni videoita, naarmuisia ja kuumia, viedoita niistä kuumista öistä jolloin kesä sekotti päämme, rakkaus antoi merkityksen elämälle.
Takerruttiin toisiimme ja sielumme lensivät yhdessä taivasten sineen.
Paljas jalkani astuu lasinsiruun, pudonnut unelma säpäleinä, senkin rkoit muun mukana.
Kaatuneet ruusut, rikottu kukkalaite, toivon terälehdet kuihtuvat.
Kohta pois kuolevat.
Istun risaan tuoliin, mikä se on?
Katson tarkemmin, siinä mun elämäni. Kirjottuna kankaaseen, kaiverrettuna nuoreen koivuun.
Vajoan syvemmälle tuoliin.
Mun elämä.
Jotain minkä vuoksi elää, ei tätä sotkua tarvitse kenellekkään selittää.
Kuihtuneet terälehdet pois siivoan, niityltäni haen orvokkeja; uusia unelmia.
Pikkuhiljaa, vuosien mittaan mä siivoan, viimeisiä sirpaleita nurkasta kokoan.
Kauan se tulee kestämään, mutta mä tiedän: mä selviän.
Mä elän.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.