Minusta tuntuu,että olen jotenkin epänormaali.Olen lukion ekalla.
Omistan 3 hyvää ystävää,joita näen n. kerran viikossa,koska olemme eri kouluissa ja on harrastuksia yms. Koulussa minulla ei ole ystäviä,roikun mukana sellaisessa porukassa josta en edes hirveästi välitä.Haluaisin saada ystävän sieltä,mutta olen ujo potenssiin sata,joten turha luulo,että menisin juttelemaan tuntemattomalle.
Toinen huoli on se,että suhteeni vastakkaiseen sukupuoleen on erittäin epänormaali.En omista yhtään kaveripoikaa,enkä ole ikinä keskustellut kahdestaan pojan kanssa.Muutaman sanan olen saattanut vaihtaa vaan.Ja yläasteella en jutellut yhdellekkään,sitten kun koulu loppui ja olin kavereiden kanssa juomassa,niin vasta kännissä uskalsin avata suuni luokkalaiselleni pojalle.
En myöskään osaa jutella omalle isälleni.Kiusaannun jos joudun olemaan hänen kanssaan kahdestaan,ja minua hävettää se suuresti.
Suurin ongelma on se,että muutun todella punaiseksi ihan mitättömistä jutuista.Sen takia en voi puhua muille,koska pelkään punastumista.
Olen jutellut psykologin kanssa joka kehotti minua menemään sen juttusille,mutta siihen en pystyisi.
Onko kellään samankaltaisia kokemuksia?
Onko teillä paljon kaveripoikia/tyttöjä?
Kuinka usein näette kavereitanne vapaa-ajalla?
Mitä teette usein perjantai-iltaisin?
Omistan 3 hyvää ystävää,joita näen n. kerran viikossa,koska olemme eri kouluissa ja on harrastuksia yms. Koulussa minulla ei ole ystäviä,roikun mukana sellaisessa porukassa josta en edes hirveästi välitä.Haluaisin saada ystävän sieltä,mutta olen ujo potenssiin sata,joten turha luulo,että menisin juttelemaan tuntemattomalle.
Toinen huoli on se,että suhteeni vastakkaiseen sukupuoleen on erittäin epänormaali.En omista yhtään kaveripoikaa,enkä ole ikinä keskustellut kahdestaan pojan kanssa.Muutaman sanan olen saattanut vaihtaa vaan.Ja yläasteella en jutellut yhdellekkään,sitten kun koulu loppui ja olin kavereiden kanssa juomassa,niin vasta kännissä uskalsin avata suuni luokkalaiselleni pojalle.
En myöskään osaa jutella omalle isälleni.Kiusaannun jos joudun olemaan hänen kanssaan kahdestaan,ja minua hävettää se suuresti.
Suurin ongelma on se,että muutun todella punaiseksi ihan mitättömistä jutuista.Sen takia en voi puhua muille,koska pelkään punastumista.
Olen jutellut psykologin kanssa joka kehotti minua menemään sen juttusille,mutta siihen en pystyisi.
Onko kellään samankaltaisia kokemuksia?
Onko teillä paljon kaveripoikia/tyttöjä?
Kuinka usein näette kavereitanne vapaa-ajalla?
Mitä teette usein perjantai-iltaisin?
Vastaukset 7
Vanhimmat
minulla ei ole yhtään kaveria enkä ole puhunut 6 vuoteen kenellekkään suullisesti.
Mulla ei oo samanlaisia kokemksii.. paitsi että ala-asteella en oikeen uskaltanu puhua kenenkään pojan kanssa. Mutta ny mulla on sekä tyttöjä ja poikia kavereina. Kavereiden kanssa oon yleensä pari kolme kertaa viikossa. Riippuu vähä viikosta. Perjantaisin oon yleensä kavereiden kaa kaupungilla, katotaan joku elokuva tai sit pidetään hauskaa iha muute vaa..
Kyllä on samanlaisia kokemuksia. Erinäisistä syistä en ole jutellut/juttele muiden poikien kanssa kuin serkkujen tms. kanssa ja niidenkin kanssa tosi harvoin. Niitä syitä on nyt turha alkaa selittelemään.
Naispuolisia kavereita mulla on aina ollut mutta lukion alkaessa nekin jäi. Muuttivat muualle tai muuten vaan menivät eri porukoihin. Yks koulukaveri on jota en nää koskaan vapaa-ajalla.
Paras ystäväni ja sisarukseni asuvat toisella puolen Suomea = yhteydenpito tapahtuu kännykän ja mesen avulla. Nään sitä kaveria ehkä kerran vuodessa ja sisaruksia muutaman kerran.
Vapaa-ajat siis vietän yksin ja viikonloput menee Salaisia kansioita, Tähtiporttia ja Simpsoneita tuijottaessa. Musiikki, pelit, kirjat ja elokuvat toimii kans aika hyvinä ihmissuhteiden korvaajina. Onpahan ainakin aikaa keskittyä opiskeluun.
Elikkä yhteenveto: jos SINÄ olet erakko, mikä minä olen?
Olen samassa tilanteessa kuin ketjun aloittaja paria poikkeusta lukuunottamatta. Ole 15-vuotias tyttö, olen siis ysillä, ja tilanteeni on oikeastaan vielä huonompi. Sinulla on 3 ystävää, minulla ei yhtään. ei edes kavereita. Harrastan sulkapalloa, en mitään muuta. koulussa olen yksin, enkä tunne yhtäainotta ihmistä koulu ulkopuolelta. Olen äärettömän ujo, sissänpäin suuntautunut ja minulla on heikko istetunto, joka vain huononee entisestään. En ole ikinä seurustellut tai pussannut ketään, en uskalla aloittaa keskusteluja... Jos haluaa tutustua johonkuhun, olisi mentävä muiden koululaisten kanssa juomaan perjantaisin, mutta en juo. en ole ikinä juonut, ja olen muutenkin liian ujo raahautumaan paikalle. olen ruma ja lähes alipainoinen, vanhemmilta ei tule lupaa värjätä ruman ruskeita hiuksiani.
Suhteeni perheeseeni on säälittävä. vihaan isääni enkä ole oikeasti kunnolla puhunut hänelle pitkään aikaan, koska siitä tulee aina riita, vaikka vanhempani eivät (vielä) ole edes eronneet. he riitelevät koko ajan. Äitini koettaa olla mukava, mutten osaa puhua hänelle (tai kenellekään) asioistani. sisko on ihan normi, mutten kestä kun joudun vielä 15-vuotiaanakin jakamaan huoneen! pikkuveli on vittuileva paskiainen, vihaan häntä enemmän kuin pikkuveliä yleensä vihataan. jos joudun ouhumaan sen skorpionin kanssa, kaikki energia menee siihen, etten löisi.
...kuulostaako kivalta? ja vittumaisinta on se, että kuulostan ihan samanlaiselta teini angstilta kun kaikki pikku pissaliisat, joten se on vaan voi voi, eikä tilanteeni tule muuttumaan.
Itse oon 16v poika ja mulla on kavereita about 30. Hyviä ystäviä on kahdeksan, joista neljä on tyttöjä. Kavereita tulee nähtyä päivittäin koulussa ja vapaa-ajalla pari kertaa viikossa. Perjantai iltaisin mä ainaki oon kavereiden kans kaupungilla. Itekkin oon ujo ja kaiken lisäksi mua ahdistaa kaikki sosiaaliset tilanteet, mut mulla on silti paljon kavereita.
Mulla on sama ongelma punastumisen kans ja monilla mun kavereilla kans. Sillä ei oo mitään väliä, vaikka sä punastuisit. Kunhan et ite tee siitä hirveetä numeroa, niin kukaan ei huomaa sitä.
Kun alotin lukion, niin mun ryhmään ei tullu yhtään tuttua ihmistä. Mä vaan yhtäkkiä menin mukaan joidenki random tyyppien keskusteluun. Sillä tavalla mä sain heti siitä ryhmästä pari kaveria. Tee samoin, niin sä saat niitä kavereita.
Ja turha väittää, että sua jännittää sosiaaliset tilanteet enemmän ku mua. Sellaset on pelkkiä tekosyitä. Jos oikeesti haluut kavereita, niin juttelet muille ja näytät ulospäin sen, että oot sosiaalinen. Esim. Osallistut ryhmätöiden tekemiseen aktiivisesti jne.. Toi sun ongelma on tosi helposti korjattavissa kunhan vaan vähän yrität.
(Jos ei kuitenkaan onnistu, niin hanki meseen kavereita ja harjoita niitä sosiaalisia taitojas.)
"Kun alotin lukion, niin mun ryhmään ei tullu yhtään tuttua ihmistä. Mä vaan yhtäkkiä menin mukaan joidenki random tyyppien keskusteluun. Sillä tavalla mä sain heti siitä ryhmästä pari kaveria. Tee samoin, niin sä saat niitä kavereita.
Ja turha väittää, että sua jännittää sosiaaliset tilanteet enemmän ku mua. Sellaset on pelkkiä tekosyitä. Jos oikeesti haluut kavereita, niin juttelet muille ja näytät ulospäin sen, että oot sosiaalinen. Esim. Osallistut ryhmätöiden tekemiseen aktiivisesti jne.. Toi sun ongelma on tosi helposti korjattavissa kunhan vaan vähän yrität. "
yrität kai olla rohakiseva tai jotain, mutta... mikä perkele sun ongelmas on? ton viestin jälkeen vielä väität että sulla olisi vakavia ongelmia ujouden kanssa? vittu... sehän se koko pointti juuri on, ettei kerta kaikkiaan uskalla mennä "vaan puhumaan muille ja siinä se". jos se olisi niin helppoa, niin miten se muka olisi ongelma?
Olen siis tuon sinun viestiäsi edeltävän "samaa paskaa"- viestin kirjoittaja. luuletko etten haluaisi tehdä noin? viihdyn kyllä ihan hyvin yksinkin, mutta on silti ahdistavaa tajuta, ettei ole yhtään kaveria, en hengaa missään ja olen kaikki illat kotona! älä esitä tajuavasi ja olevasi samassa tilanteessa, jos sinulla ei ole hajuakaan mistä vitusta puhut.
kiitos ja anteeksi.
Olen 18-vuotias poika ja olen ollut vapaa-ajat ilman kaveria nyt noin 3-4 edellistä vuotta. Perjantai- ja lauantai-iltani menevät täysin vailla poikkeusta omassa huoneessani, yleensä tietokoneen äärellä, ellei tv:stä satu tulemaan jotain, joka pitää nähdä. En ole ollenkaan kiinnostunut lähtemään mihinkään baareihin juomaan, eikä tosin ole seuraakaan.
Koulussa olen aina vain mennyt luokkakavereiden mukana, mutta nyt koulukin on loppumassa, joten heitäkään en tule enää tapaamaan. En tosin ole edes kiinnostunut, koska koulussakin olen vain aina saanut tuntea olevani ulkopuolinen. Sosiaalinen elämä on siis menossa melkeinpä olemattomaksi.
Viihdyn kyllä ihan hyvin yksinkin, koska olen sisäänpäin suuntautunut ja tunnen oloni ahdistuneeksi paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. Välillä sitä kuitenkin tuntee olonsa yksinäiseksi ja kaipaisi juttuseuraa. Pitäisi kai yrittää etsiä jotain mailikaveria, vaikka on siinäkin omat vaikeutensa. Ujous on haittana, enkä ole oikein tottunut keskustelemaan sillä tavalla eli enpä oikein tiedä, miten edes tutustua ihmisiin sitä kautta.
Tytölle olen tainnut viimeksi jutella noin 6-vuotiaana, ellei lasketa siskoja tai jotain koulun pari-/ryhmätehtäviä. Ehkä kaikkein eniten elämässäni pelkäänkin, että olen hautaan asti pelkkä yksinäinen poikamies, kun edellytykset siihen tuntuvat olevan todella "hyvät". Itseluottamustakaan on vaikea pitää korkealla, kun tuntuu, ettei kukaan ymmärrä minua, tuskin itsekään.