Olen tässä viime aikoina melko useaan otteeseen kysynyt itseltäni tuon kysymyksen. Varsinkin sellaisina päivinä kun takana on max parin tunnin yöunet ja hetkinä, jolloin vauva rääkyy taukoamatta niin, että itselllä ja muilla perheenjäsenillä on kuulohermot vaarassa. Miksi ihmeessä ihmiset haluavat näitä pieniä, haisevia, valvottavia paketteja, jotka saavat ennen niin mukavan elämän täysin sekaisin!
En todella ymmärrä kuka sadisti on kehittänyt tämän systeemin....ensin nainen joutuu 9 kk kärvistelemään raskausajan vaivoissa, sen jälkeen seuraa aivan helvetilliset tuskat aiheuttava synnytys, jonka repeämistä ja muista jälkiseuraamuksista jotkut kärsivät lopun ikänsä. Ja lapsen syntymän jälkeen se "riemu" vasta alkaakin, jos vauvalle kaikkien iloksi tulee vaikkapa koliikki! Tätä ihanuutta jatkuu kolme kuukautta, kunnes kuvioon tulevat mahdolliset uniongelmat, joihin tarvitaan jos jonkinmoista ulkopuolista unikouluapua jne. Voisin jatkaa tätä ongelmien listaa loputtomiin...
Nyt taatusti monet ajattelevat, että en olisi ansainnut edes saada vauvaani kun tällaisia kirjoitan. Se, että haluan tuoda julki ihmetykseni vauva-ajan kummallisesta ihannoinnista, ei tarkoita, ettenkö rakastaisi omaa lastani. Totta kai rakastan, enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että olen useimmiten aivan jumalattoman väsynyt, kiukkuinen ja jopa katkera siitä, että tuollainen huutava paketti on pilannut elämäni ainakin toistaiseksi. En pysty pitkään aikaan tekemään asioita, jotka ennen raskautta olivat luonnollisia, kuten normaalit yöunet ja säännöllinen urheilu. Inhoan katsoa peilistä tätä lössähtänyttä olemustani ja ties miten kauan tämä olemus vielä jatkuukaan....Kukaan kun ei pysty minulle varmuudella lupaamaan milloin vauva alkaa nukkua kunnon yöunia! Alan jo kypsyä niihin iänikuisiin lohdutuksiin, että tämä nyt on vaan tämä kausi, kyllä kohta helpottaa. Kunnes taas tulee seuraava kausi ja sitä seuraava...
Eli kertokaapa hyvät äidit, olenko totaalisen väärässä näitten ajatusteni kanssa vai onko joku muukin joskus, tai vähän useamminkin ajatellut, että mihin helvettiin sitä oikein tuli ryhdyttyä?!
Ja ei, en ole masentunut, vaikka joistakin tämä vuodatus saattaa siltäkin kuulostaa. Olen vain äärimmäinen realisti tässäkin, kuten kaikissa muissakin asioissa elämässä. Mielestäni lasten hankinta on tehty äärimmäisen rasittavaksi ja hankalaksi, aivan kuin ihmisten ei olisi edes tarkoitus lisääntyä. Miksi me sitten kuitenkin teemme niin? Mikä ihme mahti saa järkevät naiset ja miehet ryhtymään tähän? Ja jotkut vielä useampaan otteeseen. Sen verran "vahingosta" viisastuin kylläkin, ettei enää ikinä uudestaan! Uskon, että olen täystyöllistetty tämän yhdenkin kanssa. Tai ehkä minulla sitten on vain sattunut uskomaton tuuri ja olen saanut ns. vaativan vauvan itselleni. Koitetaan rämpiä eteenpäin, päivä kerrallaan, saattaapa tämä joskus vielä iloksi muuttua :)
En todella ymmärrä kuka sadisti on kehittänyt tämän systeemin....ensin nainen joutuu 9 kk kärvistelemään raskausajan vaivoissa, sen jälkeen seuraa aivan helvetilliset tuskat aiheuttava synnytys, jonka repeämistä ja muista jälkiseuraamuksista jotkut kärsivät lopun ikänsä. Ja lapsen syntymän jälkeen se "riemu" vasta alkaakin, jos vauvalle kaikkien iloksi tulee vaikkapa koliikki! Tätä ihanuutta jatkuu kolme kuukautta, kunnes kuvioon tulevat mahdolliset uniongelmat, joihin tarvitaan jos jonkinmoista ulkopuolista unikouluapua jne. Voisin jatkaa tätä ongelmien listaa loputtomiin...
Nyt taatusti monet ajattelevat, että en olisi ansainnut edes saada vauvaani kun tällaisia kirjoitan. Se, että haluan tuoda julki ihmetykseni vauva-ajan kummallisesta ihannoinnista, ei tarkoita, ettenkö rakastaisi omaa lastani. Totta kai rakastan, enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että olen useimmiten aivan jumalattoman väsynyt, kiukkuinen ja jopa katkera siitä, että tuollainen huutava paketti on pilannut elämäni ainakin toistaiseksi. En pysty pitkään aikaan tekemään asioita, jotka ennen raskautta olivat luonnollisia, kuten normaalit yöunet ja säännöllinen urheilu. Inhoan katsoa peilistä tätä lössähtänyttä olemustani ja ties miten kauan tämä olemus vielä jatkuukaan....Kukaan kun ei pysty minulle varmuudella lupaamaan milloin vauva alkaa nukkua kunnon yöunia! Alan jo kypsyä niihin iänikuisiin lohdutuksiin, että tämä nyt on vaan tämä kausi, kyllä kohta helpottaa. Kunnes taas tulee seuraava kausi ja sitä seuraava...
Eli kertokaapa hyvät äidit, olenko totaalisen väärässä näitten ajatusteni kanssa vai onko joku muukin joskus, tai vähän useamminkin ajatellut, että mihin helvettiin sitä oikein tuli ryhdyttyä?!
Ja ei, en ole masentunut, vaikka joistakin tämä vuodatus saattaa siltäkin kuulostaa. Olen vain äärimmäinen realisti tässäkin, kuten kaikissa muissakin asioissa elämässä. Mielestäni lasten hankinta on tehty äärimmäisen rasittavaksi ja hankalaksi, aivan kuin ihmisten ei olisi edes tarkoitus lisääntyä. Miksi me sitten kuitenkin teemme niin? Mikä ihme mahti saa järkevät naiset ja miehet ryhtymään tähän? Ja jotkut vielä useampaan otteeseen. Sen verran "vahingosta" viisastuin kylläkin, ettei enää ikinä uudestaan! Uskon, että olen täystyöllistetty tämän yhdenkin kanssa. Tai ehkä minulla sitten on vain sattunut uskomaton tuuri ja olen saanut ns. vaativan vauvan itselleni. Koitetaan rämpiä eteenpäin, päivä kerrallaan, saattaapa tämä joskus vielä iloksi muuttua :)
Vastaukset 12
Vanhimmat
Minulla on helppo vauva...tai ainakin kaikki niin väittävät. Hän ei itkenyt hampaitaan, hän syö hyvin, ei vaadi liikaa huomiota ja on vähään tyytyväinen.Silti kirjoituksesi oli aivan kuin minun päästäni eli ei enää koskaan tähän tilanteeseen.
Minun on myönnettävä että vaikka kuinka rakastan lastani niin vihaan tätä vauva-aikaa...ja ei, minä en ole masentunut. En vain yksinkertaisesti pidä tästä yhtään. Olen yrittänyt ajatella positiivisesti: tämä kestää vain noin 2 vuotta. Tosin sitten alkaa uhma.
Ajatus että vauva-aika olisi jotenkin ihana perustuu siihen että ihmiset nyt vain sattumalta omaavat lisääntymishalun. Lisääntymishalu on luonnollista eikä sille voi mitään. Luonto ajaa ihmisruumista lisääntymään aivan kuin muitakin eläimiä.
Lapseni on nyt 7kk....vauvaikää jäljellä 5kk. sitten siitä tulee lapsi....IHANAA!
kun odotat että lapsi-aika olisi jotenkin ratkaisevan erilaista sitten.
Jos et nauti nyt, niin tuskinpa sittenkään osaat nauttia.
Joidenkin vain ei kannattaisi tehdä lapsia....
Olen monen äidin kuullut kiittävän sitä että vauva-aika on vihdoin ohi...hyvästi vaipat,korvikkeet ja unettomat yöt.
Ei se sitä tarkoita että jos ei pidä vauva-ajasta niin ei kannata lapsia tehdä.
Ehkä sinä nautit vauva-ajasta enemmän kuin lapsiajasta ja minä voisin sanoa että joidenkin ei kannattaisi lapsia tehdä...lapsi-aika kun sattuu olemaan kuitenkin pitempi kuin vauva-aika.
No ei kai sen lapsenhankinnan tavoitteena kait olekaan kiva vauva vaan toimintakykyinen aikuinen.
Ja olkaa mitä mieltä olette, mutta kun se "lapsonen" seisoo eteisessä kassi kädessä ja sanoo että hei nyt sitten mutsi, niin veikkaan että huomaatte kuinka sinne tunnemuistiin ei olekaan päällimmäiseksi jäänyt se väsymys ja tympääntyminen (jonka akateemisesti varmaan muistaa) vaan se, miltä se pieni pää tuntui unenraskaana olkapäätä vasten.
Välillä itselläkin risteilee noita ajatuksia, mutta tiedän kuitenkin jo nyt että ainoaksi ei jää jos vain luoja lisää suo... Ei vielä, mutta tulevaisuudessa. Kyllähän lapset rajoittavat omaa elämää, mikään ei ole enää samoin kuin ennen lasta :) Mutta niin paljon ne antavatkin ja oikeasti, en edes haluaisi siihen tyhjään elämään palata.
välillä tuntuu myös tolta, oikeestaan liian usein.. siksi menenkin maanantaina omalääkärille hakemaan apua masennukseeni.. koska ei se elämä oikeesti oo näin vaikeeta miltä se aika ajoin tuntuu :) kohta voin taas uudella tsempillä nauttia vauvastani ja kaikesta muusta!!
Olisin voinut kirjoittaa saman tekstin! Aivan samat asiat pyörivät minullakin päässä, ja melko katkerana muistelen "nuoruus" aikaa, eli aikaa ennen vauvaa... Täytyy sanoa, että en olisi lasta edes yrittänyt saada, jos olisin tiennyt millaista tämän vauvan kanssa on! Eivät varmaan "helppojen" vauvojen äidit yhtään ymmärrä millaista helvettiä vaativan vauvan kanssa elämä voi olla, varsinkin kun siihen vaativuuteen yhdistyy pahat allergiat ja infektiokierre. On kummallista miten elämä voikaan muuttua, ennen olin suht järkevä, kunnostani huolehtiva ihminen, ja minulla oli ura ym. tulevaisuuden suunitelmia, nyt suurin haaveeni on että saisin vaan joskus nukkua, muusta en edes jaksa haaveilla!
Ihmettelen sitäkin, miksi kukaan ei varoittanut!?! Olisin TODELLA halunnut tietää, että vauva voi jatkuvasti huutaa vuorokauden ympäri kurkku suorana, nukahtaen aina välillä vain 30-60 min! Ja että lapsi voi todella olla ensimmäisen ikävuotensa aikana yli 20 kertaa sairaana! Ja varsinkin sen, että äidin oma elämä loppuu vauvan syntymään, ja on itsekästä edes haaveilla saavansa joskus omaa aikaa. Äidin kun täytyy aina asettaa vauvan tarpeet omiensa edelle. Minä kun luulin, että vauvat vaan syövät ja nukkuvat...
Samoja juttuja täälläkin mielesssä pyörii. Kyllä minua varoiteltiin ja peloteltiin jne mitä se on olla äiti ja millaista vauvan tuleminen on, mutta kuka sen tajuaa ennenkuin kokee? Aika ristiriitainen olo välillä kun samalla kertaa ei tätä rasittavaa ja
huutavaa kääröä haluaisi ja kuitenkaan ei hänestä luopuisi mistään hinnasta. Varsinkin nämä ekat 3kk on olleet melkoista vuoristorataa haastavan vauvan kanssa ja monesti on ollut pää leviämäisillään, vähitellen alkaa tasaantua ja arki sujua paremmin vaikka samat ongelmat ovat kuvioissa. Sekin oma elämä alkaa vähitellen palata kun pieni tekee muutakin äidissä roikkumisen sijaan ja pääsee lähtemään itsekseen.
Mutta onneksi KAIKKI lapset ovat ERILAISIA.
Itselläni 1. helppo.
hetiperään 2. sikavaikee, ja 18vuoden tauko, ja nyt
Tämä, 3. sika HELPPO. Olen vain nauttinut olostani, ja vauvasta! Ihana otus, aina hyvällä tuulella, toistaiseksi terve, kujertaa, ei vatsa/muitakaan vaivoja, flirttaa ihmisten kanssa, oikea sydänten särkijä.
Miten sitä uskaltaa toista yritääkään, jos sekin on vaikea kuten tämä ensimmäinen....se tuuri kun voi paiskata uudestaan haastavalla lapsella. Mutta eipä tässä vielä pitkään aikaan ole ajankohtaista miettiä
tuota asiaa.
Kyllä on jotenkin epärealistiset odotukset vauva-arjesta, jos odottaa vaan lepäilyä vaaleanpunainen tai -sininen käärö kainalossa. Kysehän on vaan siitä, mitä arvostaa eniten. Arvostaako itsenäistä, helppoa ja itsekästäkin elämää, jolloin saa tehdä mitä haluaa, milloin haluaa, vai onko valmis laittamaan omat tarpeet sivuun hetkeksi. Kyllä mielestäni esim. perhevalmennuksessa kerrottiin aika suoraan, millaista arkea on odotettavissa ja suorastaan peloteltiin synnytyksellä.
Odotin, että raskaus ja synnytys olisi aivan kamalia, väärässä olin. Omani olivat helpot, joten kaikki muistot on hyviä. Toivottavasti voin kokea kaiken uudelleen lähitulevaisuudessa.
Vauva-arki meni valvoessa ja pää usvassa, muttta onnen auforiassa. Nyt tyttö on 10kk alkaa haasteellisin vauva-arki olla takana ja tuo alkaa muistuttaaa jo taaperoa, jonka kanssa voi touhuta ja kikatella. On mahtavaa seurata, miten joka viikko opitaan paljon uutta ja kuinka riemuissaan lapsi näistä oivalluksista on. Itse en vaihtaisi tätä tilannetta mihinkään, vaikka on tullut valvottua, oma sosiaalinen elämä on jäänyt, tissit roikkuu imetyksestä, vatsan kohdalla on pussukka ja seksielämä on vieläkin retuperällä.
Olet juuri tyyppiesimerkki sellaisesta uhrautuvasta, kaikkensa antavasta äidistä, joka kyllä on varmasti lapselle hyvä. Mutta valitettavasti olet myös tyyppiesimerkki tulevasta yksinhuoltajasta, kun mies lähtee kohta hakemaan naista muualta. On aivan turhanpäiväistä jeesustelua väittää, että miehet jaksaisivat ikuisesti odottaa seksiä ja vaimon palautumista ennalleen, jo puoli vuotta on liian pitkä aika. Ja onko miehestä sitten kivaa katsella kuukausitolkulla sitä roikkuvaa mahapussukkaa, jonka tilalla ehkä joskus oli sixpäkki. Ja kyllä, itse olen nainen, vaikka mielipiteeni ehkä kuulostaakin miehen kirjoittamalta. Olen nainen, jolle oma vartalo, seksielämä ja parisuhde ylipäätään menee kaiken muun edelle, jopa lapsen. En halua antaa parisuhteeni rupsahtaa vauvan takia, eikä kenenkään pitäisi niin tehdä. Tunnen lähipiiristäni aivan liian monta naista, jotka ovat totaalisesti unohtaneet miehensä, kun vauva on syntynyt. Ja voitte arvata miten siinä käy. No lähteehän se äijä kohta muille maille vierahille. Siinä voi sitten alkaa miettimään miten nyt suu pannaan, ei sitä seksiä ja omasta itsestä huolehtimista tosiaan kannata ikuisuuksiin venyttää vain siksi, jotta olisi muka parempi äiti lapselle. Lapsi hoitoon säännöllisesti ja parisuhteelle sekä itselle omaa aikaa. Näin syntyy onnellisia perheitä. Moni ero olisi vältettävissä jos äidit katsoisivat vähän enemmän peiliin!