Mikä on, kun tyttö on niin ujo, ei meinaa saada suutaan millään auki.
Sukulaisetkin tätä jo ihmettelevät ja joku on jo vihjaissut, että onko tytöllä "kaikki kotona", kun ei puhuteltaessakaan meinaa vastata.
Tyttö on aina ollut ujo, mutta nyt parin viime vuoden aikana tilanne on mennyt vain huonommaksi.
Koulussa häntä ei tietääkseni kiusata, vaikka siellä ei mielellään käy, haluaisi olla vain omissa oloissaan.
Olen koittanut tytön kanssa jutella, mutta hän ei osaa itsekään sanoa miksi pelkää niin kovasti muita ihmisiä jopa tuttaviakin ja sukulaisia.
Oman perheen keskuudessa tyttö on oma itsenä ja välillä pulisee kuin papupata.
Pitäisikö tästä ihmispelosta huolestua?
Tyttö on 14.vuotias.
Sukulaisetkin tätä jo ihmettelevät ja joku on jo vihjaissut, että onko tytöllä "kaikki kotona", kun ei puhuteltaessakaan meinaa vastata.
Tyttö on aina ollut ujo, mutta nyt parin viime vuoden aikana tilanne on mennyt vain huonommaksi.
Koulussa häntä ei tietääkseni kiusata, vaikka siellä ei mielellään käy, haluaisi olla vain omissa oloissaan.
Olen koittanut tytön kanssa jutella, mutta hän ei osaa itsekään sanoa miksi pelkää niin kovasti muita ihmisiä jopa tuttaviakin ja sukulaisia.
Oman perheen keskuudessa tyttö on oma itsenä ja välillä pulisee kuin papupata.
Pitäisikö tästä ihmispelosta huolestua?
Tyttö on 14.vuotias.
Vastaukset 8
Vanhimmat
no varmasti kaikki kotona. mulla poika 15 v ja vähän samanmoinen tilanne. vähän pullukka ja viihtyy omissa oloissaan. koulussa kyllä "kiusattu" ulkonäöstä, joten luulen vaikuttaneen hieman käytökseen. kavereitakin on, mutta ei ole niin kiinnostunut heidän seurasta. mikään ammattilainen en ole, mutta panosta yhdessäoloon, vie tytärtäsi "tilanteisiin" jossa pakon edessä joutuu juttelemaan. ole vain "henkisenä tukena" paikalla.
Olen huomannut, että nykyään ei saa olla ujo tai arka, ilman että leimataan! kertakaikkiaan naurettavaa, koska monesti nämä ujot ja arat ovat paljon miellyttävämpiä ihmisinä kun heihin pääsee tutustumaan. Harmittaa varsinkin nuorten puolesta tämä nykymeininki. Tuntuu että reuhaajia ja äänessä olevia jotenkin kummallisesti ihaillaan vai pelätäänkö heitä?
Teininä lukkiuduin lähes täysin.Esim.kun oltiin kylässä tai vieraat meillä en saanut sanaa suustani.Kuulostaa kovin tutulta.
Minulla se johtui osin siitä että vanhempani aina hyssyttelivät kun lauoin pienenä totuuksia kaikille ihmisille.Yrittivät opettaa ettei niin saa tehdä,pitää pitää suus kiinni sukulaisten ja vieraiden keskellä.Opin siihen kyllä,mutta sillä seurauksella että teininä en uskaltanut avata suutani omissa rippijuhlissa,en edes lakkiaisjuhlissa.Aina pelotti se jos sanonkin jotain tyhmää josta saisin moitteita myöhemmin.
Vasta 3-kymppisenä uskalsin avata suuni ja puhua esim.työpaikallani palavereissa suoraan asioita.Silloin eheydyin.
Oman tyttäreni suhteen,joka nyt 15-v,olen aina ollut avoimin mielin..Annoin lapsena selitellä ties vaikka mitä seurasta huolimatta,ilman että toruin tai käskin olemaan hiljaa.Monta ns."häpeän paikkaa" on tullut tilanteissa esille,siis että tyttö kälättää JUURI sellaisia esim.perhepiirin asioita tyyliin"isi ja äiti jumppasivat aamulla".
Nyt kun hän on teini hän puhua pälpättää kenen kanssa tahansa ja mistä tahansa.Siitä olen ylpeä.
Tämän viestin pointti:antakaa lastenne puhua pienestä asti mitä vaan niin ehkä ei tule sitten lukkoja vanhemmiten(tietenkään kiroilla ei saa).
Ap: toivottavasti tuo on ohimenevä vaihe teinilläsi.
Itse olin myös "papupata" pienenä, mutta aikuisten hyssyttely ja vihaiset kommentit/naureskelu saivat itsetuntoni heikkenemään enkä enää uskaltanut puhua, varsinkaan aikuisille.
Nyt, kun olen itse aikuinen vierastan vielä nykyäänkin muita aikuisia, en pidä itseäni samanarvoisena, tuntuu ettei mielipiteilläni ole väljä.
Lapsen täytyy antaa puhua, vaikka tulisi puhetta väärässä tilanteesta tai tilanteeseen sopimatonta puhetta, eikä lapsen kertomaa saisi latistaa esim. "etkö tuotakaan tiedä", "älä ole tyhmä" tms...
Niin syvät traumat lapsuudessani sain etten tiedä uskallanko enää koskaan itseäni ilmaista huolettomana muille.
Miettikää ujojen lasten vanhemmat omalta osaltanne kuunteletteko te lastanne, annatteko heidän jutella silloin, kun he ovat siihen valmiita?
Itse muistan lapsuudestani ja nuoruudestani, että jos koitin joskus puhua jostain asiasta vanhemmilleni saattoi vastaus olla käden viittaus, nyt ei kerkiä, näin kun kävi usein se sai aikaan sen, että minulle tuli olo etten ole minkään arvoinen, kukaan ei välitä asioistani, olen aivan mitätön joten ei kannata puhua muille, kun he eivät kuitenkaan välitä.
En halua syyllistää vanhempia, mutta toivon, että vaikka olisi tärkeät uutiset menossa televisiosta, niin jos lapsi jotain tahtoo kertoa niin kuuntelisitte häntä, etttekä myöhemmin tokaisisi, "mitä sun piti sanoo".
Usein puhutaan, että ujous olisi osa tempperamenttia ja sille ei voi mitään, mutta mielestäni näin ei ole, mielestäni ujous on oire jostakin mitä on tapahtunut.
Huomatkaa, että hiljainen ihminen ja ujo eivät ole sama asia välttämättä.
Ystäväni oli todella ujo. Tapasimme kun olin 4-5-vuotias pihalla kun olimme juuri muuttaneet, ja sen jälkeen olimme kuin paita ja peppu. Kenenkään muiden kanssa ei hengaillut,vaikka minulla oli paljon kavereita, ei ikinä tullut kunnolla mukaan leikkeihin. Edelleenkin pidämme yhteyttä ja hän on muuttunut todella paljon. Pikku hiljaa hän tuli avoimemmaksi, ja on paljon rennompi nykyään. Lukion aikana ja jälkeen alkoi muuttumaan. Jotkut vaan aikuistuu eri lailla. En huolestuisi.
Toinen tapaus:
Amiksessa luokallani oli tyttö, joka ei ollut niinkään ujo, mutta ei tuntenut tarvetta lörpötellä (ei oikeastaan puhunut melkein ollenkaan, oli sellainen vakavamielinen), mutta kun aloin lörpötellö kaikenlaista (oli jo vika vuosi menossa) niin hänkin avautui ja rupesi lörpöttelemään. Myös työharjoittelu muutti tyttöä valtavasti puhuvammaksi ja nauravaisemmaksi.
Nuorilla on tiettyjä vaiheita jotka menee ohi, kuten esim. muoti.
Olen nyt 22-vuotias, ja olen koko ikäni ollut arka (olen esim. saanut omasta pyynnöstäni terveyskeskuksesta valokopioita vanhoista neuvola/kouluterveydenhuolto-, sekä terveysasemalla käynneistä, ja niiden mukaan ensimmäiset arkuuden merkit minulla havaittiin kahden vuoden iässä).
Alle kouluikäisenä ongelmasta ei oltu huolissaan siinä mielessä, että olisi hoitoon ohjattu. Mutta aloittaessani koulun, opettajani ohjasi minut koulupsykologille ja hänen suosituksestaan jouduin perheneuvolaan, kun olin kolmannella luokalla. Siitä sitten alkoi psykoterapia, jossa käyn vielä tänä päivänäkin, tosin terapeutit, terapiamuodot sekä rahoittajat ovat vaihtuneet monesti. Sairaalahoitoja on ollut pari kappaletta, ensimmäinen oli vuoden jakso 12-13 -vuotiaana lastenpsykiatrisella, toinen jakso parisen vuotta sitten kolmisen viikkoa aikuisten akuuttiosastolla, tosin ei arkuuden vaan keskivaikean masennuksen vuoksi tällä kertaa. Lääkehoito minulla on ollut 16-vuotiaasta. Tällä hetkellä olen sosiaalisesti paljon mennyt eteenpäin siitä, mitä olin joskus, mutta olen tullut siihen lopputulokseen, että omalla kohdallani tämä on jo luonteenpiirre, mitä ei koskaan saa kitketyksi pois.
Itselläni oli aivan samoin kuin tyttärelläsi siinä mielessä, että murrosiän alettua ongelma vain paheni. Onko koulusta opettaja/oppilashuollon työntekijä ottanut koskaan sinuun asian tiimoilta yhteyttä? Vaikeaa sanoa, onko tästä asiata huolestuttava, kun nämä ovat niin tapauskohtaisia asioita. Onko hänellä ystäviä, meneekö koulussa kuitenkin hyvin? Ehkä kouluterveydenhoitaja/lääkäri olisi hyvä arvioimaan asiaa, ja ohjaamaan eteenpäin, mikäli tilanne sitä vaatii.
Tosi vanha viestiketju mutta olisi kiva kuulla, mitä ap tytölle kuuluu? :) Minulla on 15v tytär, joka on tosi ujo, ei puhu edes koulussa opettajille paljon mitään. Tämä on meille iso ongelma ja toivon, että kun ikä tulee niin tyttökin muuttuu rohkeammaksi.
Eksyinpä itsekin tähän keskusteluun yrittäessäni etsiä apua ja kannustusta ujolle 15 v tytölleni. Olisi myös kiva kuulla mitä edellisen kommentoijan tytölle kuuluu. Helpottaako yhtään?