Onko teillä kertoa kokemuksia kaltaisestani tilanteesta.
Olen ollut yh n. 10 vuotta. Sitten osui oikea kohdalle ja olemme avioituneet ja kaikki on hyvin sinällään. Paitsi...
Miehellä ei ollut ennestään lapsia. On ihan kiltti pojalle, mutta aika hukassa olla vanhempi?
Hän kysyy minulta neuvoja, mitä hänen pitäisi tehdä jotta saisi pojan kiinnostuksen.
Olen kertonut mitä olen ajatellut, mutta tuntuu että ei riitä.
Miehellä on mm. paha migreeni, joka on välillä huonontanut välejä. Kun asumme pienessä asunnossa eikä tilaa ole tarpeeksi "hiljaisuuteen" kohtauksen ajaksi.
Kertokaa joku jos on jotain tämän tapaista,
mitä minun pitäisi odottaa miehen tekevän pojan kanssa sekä hänen hyväkseen???
Olen ollut yh n. 10 vuotta. Sitten osui oikea kohdalle ja olemme avioituneet ja kaikki on hyvin sinällään. Paitsi...
Miehellä ei ollut ennestään lapsia. On ihan kiltti pojalle, mutta aika hukassa olla vanhempi?
Hän kysyy minulta neuvoja, mitä hänen pitäisi tehdä jotta saisi pojan kiinnostuksen.
Olen kertonut mitä olen ajatellut, mutta tuntuu että ei riitä.
Miehellä on mm. paha migreeni, joka on välillä huonontanut välejä. Kun asumme pienessä asunnossa eikä tilaa ole tarpeeksi "hiljaisuuteen" kohtauksen ajaksi.
Kertokaa joku jos on jotain tämän tapaista,
mitä minun pitäisi odottaa miehen tekevän pojan kanssa sekä hänen hyväkseen???
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jos nyt ihan ensimmäiseksi miehesi menisi juttelemaan terveyskeskuslääkärilleen, että tarvitsisi migreenilääkkeen. Nenäsuihke auttaa nopeimmin, imigran muistaakseni. Jos on hänelle sopiva.
Sitten käsket hänen rentoutua vähän. Käske hänen miettiä sukulaistensa lapsia, ja miten heidän kanssaan toimii. Liika yrittäminen on usein pahasta. Huomiota on hyvä antaa, tervehtiä aina huomenella, heillä ja hyvää yöllä. Olalle taputtaminen on neutraali tapa osoittaa, olen tässä lähelläsi ja välitän. Hymyily antaa hyvän mielen, kun se ei ole väkinäistä. Kannattaa kysellä mistä poikasi pitää ja sitä kautta miettiä, löytyisikö jokin yhteinen puheen- tai tekemisen aihe. Riittää kun tarjoutuu tyyliin - jos joskus haluat lähteä kanssani kalaan niin sano vain. Antaa lapselle tilaa. Ymmärtää jos lapsella on ongelmia päättää pitäisikö vai ei toisesta. Kertoa ettei haittaa jos ei halua tehdä jotain yhdessä, että se olisi vain itsestä kiva tutustua hiukan paremmin. Kertoa ettei ole ottamassa isän paikkaa, koska pojalla jo on isä, mutta välittää kuitenkin hänestä, ja haluaa hänelle hyvää.
Antaa tilaa, huomioiden toista ja ollen kodin toinen päätösvaltainen aikuinen ja huolehtija.
Jos sääntöjen pitäminen jää vallan sinun kontollesi ja miehesi on jotenkin vaikea pitää niistä pojan kohdalla kiinni, kaikkia helpottamaan voi tehdä tietyt tarpeelliset säännöt yhdessä. Ja sopia aikuisten kesken, että näistä tarvittaessa pitää kumpikin kiinni, ja miten toimitaan, jos ne rikkoutuvat.
Kerro sinäkin suoraan vain rohkeasti miehellesi, millaisissa asioissa toivoisit hänen ottavan enemmän vastuuta poikasi suhteen, ja millaisissa haluat vaikuttaa vain itse.
Miehillä selkeys ja suorapuheisuus auttaa parhaiten. Isänvaisto ei toimi valitettavasti yhtä herkästi kuin äidinvaiston herääminen, joten luontaisesti se ei käy, mutta ajan kanssa. Kaikessa rauhassa ja painostamatta.
kiitos vastauksestasi. mielenkiinnolla luin sitä.
migreeni-lääke miehellä on, mutta kohtauksen oireet kun alkavat jo päivää ennen esim.huonotuulisuudella ja tiuskimisella sekä väsymyksellä.ja lääke hänelle on määrätty ottamaan juuri silloin kun ensimmäinen päänkosku alkaa tuntumaan. tottahan minä häntä jaksan ymmärtää että tuo ilkeä tauti häntä vaivaa ja muuttaa käyttäytymistä, mutta poika sitä ei ihan niin yksinkertaisesti tietysti ymmärrä. ja tuntuu että joka puuska jättää oman kuvansa miehestä pojan mieleen.
tämä kuulostaa typerältä, mutta yksi ongelma tässä isä-poika suhteen luomisessa on mielestäni myös se, että mieheni ei ole koskaan asunut yksin :( hän asui ensin kotonaan,kävi koulut kotoa,tapasi naisen,muutti hänen kanssaan asumaan 7 vuodeksi,jonka jälkeen kun erosivat,miehen isä sairastui niin että muuttikin takaisin kotiin eikä omaan asuntoon,-auttamaan äitiään isänsä hoidossa.
jossain välissä me sitten ehdimme tapaamaan, ja muutti siis meidän kanssa asumaan.
kun jotenkin tuntuu että hänelle ei ole kehittynyt sellaista selviytymisvaistoa arjesta,joka vanhemmalla pitäisi olla.tai kai akuisella yleensäkin. tavallaan on paljon asioita,joista hän ei luonnostaan osaa edes ottaa vastuuta. minun pitäisi kaikki asiat kädestä pitäen neuvoa ja sanoa. kyllähän minä senkin voin tehdä,-mutta itseäni suututtaa ja turhauttaa.
varsinkin kun tiedän että hän siis ei ole idiootti sohvaperuna, vaan kunnollinen ja hyvä sydämminen mies.
toivoisin niin kovasti että hän löytäisi yhteisen sävelen pojan kanssa. koska pojan kanssa hän löytäisi varmaan sitä vastuutakin, ja saisi itseluottamusta tehdä asioita ihan ominpäiten.
me olemme puhuneet avoimesti asioista miehen kanssa, mutta se kärjistyy aina valtavaksi riidaksi ja väittelyksi. hänen vaikea nähdä omaa käyttäytymistään pojan kanssa.
en tiedä. taidan valittaa turhasta. olen vain väsynyt ja turhautunut. kaikki perusasiat on kuitenkin kunnossa.
toisaalta tänne tuntui niin hyvältä kirjoittaa kun en halua sukulaisilleni enkä edes ystävilleni moittia miestä. ei hän sitä ole ansainnut.
Viittaako otsikko ja nimimerkki siihen, että lapsella ei ole ollenkaan biologista isää, että on siis kuollut tms.?
Lapsen mielessä hänellä on isä, toista ei välttämättä halua. Voisitteko miettiä, mikä rooli miehelläsi tulisi olla lapsen suhteen, ja mikä nimi. Onko se isäpuoli vai oma nimi. Ja ajatusta helpottamaan miettiä, että suhteen läheisyyden on kuitenkin mahdollista olla samaa luokkaa kuin isän kanssa. Jos tuo on se kohta mikä tökkii vuorovaikutuksessa miehesi ja poikasi välillä, voi olla parempi verrata miehesi roolia samaan, kuin on esim. opettajalla koulussa oppilaisiinsa nähden, yhdistettynä sellaiseen välittämiseen, mitä voisi tuntea vaikkapa veljenpoikaansa ja toisinpäin setäänsä kohtaan. Opettajallahan on vastuu lapsesta koulussa, miehesi voisi miettiä että hänellä on samalla tavoin jaettu vastuu kanssasi pojasta kotona.
Mitäs jos sanoisit miehelle, että yrittäisi tehdä poikasi kanssa samoja asioita kuin hänen oma isänsä aikoinaan teki hänen kanssaan? Että opettaisi ne poikien jutut, joista vain isät ja pojat puhuvat. Ja jos hänen oma isänsä ei koskaan tehnyt mitään hänen kanssaan, pyydä häntä tekemään sitä, mitä hän itse pienenä poikana toivoi isältään, mitä hän itse olisi tämän kanssa halunnut tehdä.
Jos oikein vastuuttamaan haluat alkaa, teepä niin, että jätät miehesi ja poikasi kahden viikonlopuksi. Et tee mitään liian valmiiksi, vaan käsket heidän selviytyä yhteistyöllä. Ruuanlaittokin on monesta pojasta ja miehestä mukavaa. Ehkä miehesi voisi opettaa jonkin sellaisen ruuan teon, jota juuri hän on hyvä tekemään. Oli se sitten munakas tai paisti-illallinen. Kuinka mielellään poikasi sinusta olisi valmis tekemään asioita miehesi kanssa?
Ei sitä tosiaan sekunnissa muututa isäksi tai vanhemmaksi, yleensä ihmisillä siihen se 9kk vauva-aika oppia ja opetella. Varmaan miehesi toivoisi tässä ymmärrystä myös sinulta, joka olet siihen vanhemmuutesi saanut totutella ja oman lapsen suhteen se onkin helpompaa. Lisäksi miestä voi ehkä pelottaa tuo "isänä" oleminen toisen aikuisen sijaan lapsen elämässä.
Yksi keino, jonka olen huomannut auttavan, on se rauhallinen aika (ei painostusta) ja vapaatahtoisuus. Eli anna miehelle tilaisuuksia itse olla lapsen kanssa - omasta tahdostaan. Sitten saa itse vapaasti tutustua ja tottua lapseen. Oma mies oli tuossa suhteessa ihana, että antoi mun olla lapsen kanssa ja muodostaa suhdetta omassa tahdissa. Sitten kun omasta tahdosta oli yhä enemmän tekemisissä, niin homma ei tuntunut pakolta tai ahdistavalta ja nyt onkin hyvä suhde muodostunut lapsen kanssa. Myös mua olisi hirvittänyt se, jos mua olisi kutsuttu äitipuoleksi - saati miksikään äidiksi, koska lapsella on oma äitinsä ja itse tykkään mielummin olla perheenjäsen ja ihan "oma nimi" vaan. Jos olisi heti pakotettu olemaan kuin vanhempi lapselle, joka ei vielä ole sellainen tuttu elämässä, niin ei olisi varmaan hyvää seurannut ja tuntunut kummastakaan hyvältä. Ole sinä nyt vaan se äiti ja anna lapsen ja miehen keskenään muodostaa se omanlaisensa suhde. Ja etenkin; kysy mieheltäsi mihin hän kokee olevansa valmis. Sinulle se oma vanhemmuus on jo rutiinia, mutta mies on tuossa vähän eri lähtökohdissa. Aikaa, rakkautta ja ymmärrystä kehiin. :)
Kiitos teille jotka vastasitte ja annoitte ajattelemisen aihetta.
On mukava,-todella antoisaa saada ulkopuolisten näkökulmia!!
Pojalla ei ole isää koskaan elämässä ollutkaan. Tulin parikymppisenä raskaaksi alkoholisoituneelle miehelle, ja tiemme erosivat lopullisesti. En ole ottanut yhteyttä häneen missään vaiheessa kymmenen vuoden aikana, sillä tiedän että hänen elämäntapansa eivät ole muuttuneet. Ja toisekseen jos häntä kiinnostaisi, olisi varmaan etsinyt itse poikansa elämään jossain vaiheessa....
Kun vuosi sitten avioiduin mieheni kanssa,poika oli aidosti iloinen ja sanoi että nyt meilläkin on Oikea Perhe.Ja hänen omasta tahdostaan sukunimi muutettiin myös hänelle samaksi kuin meillä.Tuskin hän koskaan tulee sanomaan miestä isäksi,on jo sen verran iso. Mutta toivotaan että hän oppii luottamaan ja antaa mahdollisuuden miehelle. Kuin myös mies oppisi ajan kanssa ottamaan sitä vastuuta.
Luulen että poika kuitenkin hyväksyy miehen elämäämme,sillä poika toivoisi mm.että me saisimme pikku-siskon tai -veljen hänelle. Kerran jopa suuttui minulle jostain ja huusi että "Ette te oikeasti ole naimisissa kun ette tee mulle pikku-veljeä!"
No toivotaan että jossain vaiheessa sekin toteutuu, jos Luoja suo. Pitää keskittyä nyt ainakin tähän olennaiseen perheeseen,heh.
Mutta Kiitos tosiaan keskusteluista!
Jotain ajatuksia noista nappasin tähän arkeen :)