Muutin 9-vuotiaana uudelle paikkakunnalle, josta en tuntenut ketään.
Aloitin täysin uudessa koulussa 3.luokan, jossa valtaosa tunsikin jo
toisensa. Katselin siinä menoa aikani ja koitin päästä mukaan
toisten juttuihin, mutta uudet oppilaat otettiin hyvin nihkeästi
vastaan. Ajattelin, että voinpas minä leikkiä yksinkin, leikin omia
leikkejäni koulun pihalla, kun en oikein muista seuraa saanut. Minusta
tulikin silmätikku, koska olin erilainen. Minä pidin hevosista, kuljin
täysin normaaleissa lastenvaatteissa ja olin muutenkin kuten lapsen
kuuluu ollakin. Mutta muille se ei kelvannutkaan. Alkoi kehittyä
kuppikuntia, joissa oli aina salaisia juttuja, alkoi jupina ja supina
seläntakana. Huhut levisivät koko luokkaan ja pian pieni naljailu ja
pilailu oli avointa haukkumista, tavaroilla heittelyä, nimittelyä,
ulkonäön pilkkaamista, tavaroiden varastelua ja vaatteisiin
sylkemistä ja piirtelyä tussilla. Ensin sitä luuli vain
ohimeneväksi, mutta paskanmarjat, se vain paheni. Vaihtui joka vuosi
opettajat eikä kertominen auttanut, vaan lisäsi nössön mainetta ja
kiusaaminen jatkui. Ongelmat kotona eivät ainakaan helpottaneet asiaa
ja kavereitakaan ei ollut. Ala-asteen viimeisillä luokilla minua
haukuttiin ihan ekaluokkalaisista lähtien koulun käytävillä ja
minua saatettiin heitellä kengillä päähän tai kivittää. Aloin
hiljaa vetäytymään kivun pelossa aina muualle kuin missä muut
olivat, vaikka toisinaan en ollut edes välituntialueella ja valvojat
huomauttelivat siitä. Ala-asteen päättyminen olikin sinällään jo
helpotus, sillä yläasteella luokka hajotettaisiin ja uusia oppilaita
tulisi paljon myös. Sinä kesänä tapahtui paljon sellaista, mikä
oisi vallan hyvin voinut jäädä väliin edes minun vuokseni.
Lastenkotiin joutuminen ei ollut hyvä asia, mutta eipä sekään
ongelmia korjannut. Aloitin yläasteen luokalla, josta en tuntenut
ketään ja aluksi minulla olikin seuraa, kunnes entiset luokkalaiseni
pääsivät vauhtiin ja juttu jatkui. Minua väisteltiin kiljuen
käytävillä, minua haukuttiin ja minut jätettiin yksin.
Lastenkodissakin sain kuulla jatkuvaa vittuilua ja haukkumista, joka
vain aiheutti lisää pahaa mieltä.Myös väärään seuraan
ajautuminen ja viinanjuonti lähti käyntiin. Aloin romahtamaan,
viilsin ranteeni auki, aloin myöhästelemään tahallani tunneiltä ja
lintsaamaan. Kun se ei auttanut, ei auttanut rehtorille kertominen, ei
opettajat eikä mikään, keksin piiloutua aamulla kouluunlähtöaikaan
vaatekaappiin ja pysyin siellä kunnes aikeeni paljastui. Minua ei
kuunneltu miljoonista kirjeistäni ja kokouksista huolimatta. Aloin
jättää ruokaa syömättä ja elin vain jogurteilla tai hedelmillä.
En koskaan mennyt yhteisiin ruokailuihin. Laihduin todella rajusti
Kukaan ei koskaan edes kysynyt mikä tilanteeni on. Vasta katolle
kiivettyäni ja uhatessani sieltä alas hypätä ihmiset todella
huomasivat että joku meni jossain pieleen. Minut otettiin kiinni
hypätessäni. Asian selvitettyäni sain jäädä kotiin ja tilanteeni
mietittiin uusiksi. Kesällä vaihdoin jälleen asuinpaikkaa, saman
kunnan alueelle. Koska olin niin satutettu, rikki, vihainen,
luottamaton ja niin alasajettu kun ihminen ikinä voi olla, en
näyttänyt naamaani uudessa paikassa muuten kuin pikaisesti
syömässä käydessäni . Meni noin puolitoista vuotta ennenkuin aloin
vähitellen tulla vähän kerrallaan enemmän ulos huoneestani muiden
seuraan.
Aloitin seuraavana syksynä koko yläasteen uudelleen ihan uudessa
koulussa jossa ilmeni myöskin lievää kiusaamista ja syrjintää.
Sitä ei kuitenkaan katseltu hyvällä ja muutama opettaja ottikin
useasti näiden kanssa yhteen, jotka eivät suostuneet tekemään
töitä minun kanssani.
Tästä on vuosia, ajat ovat muuttuneet ja olen kasvanut pahimmasta
yli. Silti nämä vuodet ja jokainen kerta ovat jättäneet jälkensä,
arpia jotka eivät ikinä lähde. Pelkään vieläkin jääväni yksin,
tulevani torjutuksi koska en olekaan kuin muut.
Aloitin täysin uudessa koulussa 3.luokan, jossa valtaosa tunsikin jo
toisensa. Katselin siinä menoa aikani ja koitin päästä mukaan
toisten juttuihin, mutta uudet oppilaat otettiin hyvin nihkeästi
vastaan. Ajattelin, että voinpas minä leikkiä yksinkin, leikin omia
leikkejäni koulun pihalla, kun en oikein muista seuraa saanut. Minusta
tulikin silmätikku, koska olin erilainen. Minä pidin hevosista, kuljin
täysin normaaleissa lastenvaatteissa ja olin muutenkin kuten lapsen
kuuluu ollakin. Mutta muille se ei kelvannutkaan. Alkoi kehittyä
kuppikuntia, joissa oli aina salaisia juttuja, alkoi jupina ja supina
seläntakana. Huhut levisivät koko luokkaan ja pian pieni naljailu ja
pilailu oli avointa haukkumista, tavaroilla heittelyä, nimittelyä,
ulkonäön pilkkaamista, tavaroiden varastelua ja vaatteisiin
sylkemistä ja piirtelyä tussilla. Ensin sitä luuli vain
ohimeneväksi, mutta paskanmarjat, se vain paheni. Vaihtui joka vuosi
opettajat eikä kertominen auttanut, vaan lisäsi nössön mainetta ja
kiusaaminen jatkui. Ongelmat kotona eivät ainakaan helpottaneet asiaa
ja kavereitakaan ei ollut. Ala-asteen viimeisillä luokilla minua
haukuttiin ihan ekaluokkalaisista lähtien koulun käytävillä ja
minua saatettiin heitellä kengillä päähän tai kivittää. Aloin
hiljaa vetäytymään kivun pelossa aina muualle kuin missä muut
olivat, vaikka toisinaan en ollut edes välituntialueella ja valvojat
huomauttelivat siitä. Ala-asteen päättyminen olikin sinällään jo
helpotus, sillä yläasteella luokka hajotettaisiin ja uusia oppilaita
tulisi paljon myös. Sinä kesänä tapahtui paljon sellaista, mikä
oisi vallan hyvin voinut jäädä väliin edes minun vuokseni.
Lastenkotiin joutuminen ei ollut hyvä asia, mutta eipä sekään
ongelmia korjannut. Aloitin yläasteen luokalla, josta en tuntenut
ketään ja aluksi minulla olikin seuraa, kunnes entiset luokkalaiseni
pääsivät vauhtiin ja juttu jatkui. Minua väisteltiin kiljuen
käytävillä, minua haukuttiin ja minut jätettiin yksin.
Lastenkodissakin sain kuulla jatkuvaa vittuilua ja haukkumista, joka
vain aiheutti lisää pahaa mieltä.Myös väärään seuraan
ajautuminen ja viinanjuonti lähti käyntiin. Aloin romahtamaan,
viilsin ranteeni auki, aloin myöhästelemään tahallani tunneiltä ja
lintsaamaan. Kun se ei auttanut, ei auttanut rehtorille kertominen, ei
opettajat eikä mikään, keksin piiloutua aamulla kouluunlähtöaikaan
vaatekaappiin ja pysyin siellä kunnes aikeeni paljastui. Minua ei
kuunneltu miljoonista kirjeistäni ja kokouksista huolimatta. Aloin
jättää ruokaa syömättä ja elin vain jogurteilla tai hedelmillä.
En koskaan mennyt yhteisiin ruokailuihin. Laihduin todella rajusti
Kukaan ei koskaan edes kysynyt mikä tilanteeni on. Vasta katolle
kiivettyäni ja uhatessani sieltä alas hypätä ihmiset todella
huomasivat että joku meni jossain pieleen. Minut otettiin kiinni
hypätessäni. Asian selvitettyäni sain jäädä kotiin ja tilanteeni
mietittiin uusiksi. Kesällä vaihdoin jälleen asuinpaikkaa, saman
kunnan alueelle. Koska olin niin satutettu, rikki, vihainen,
luottamaton ja niin alasajettu kun ihminen ikinä voi olla, en
näyttänyt naamaani uudessa paikassa muuten kuin pikaisesti
syömässä käydessäni . Meni noin puolitoista vuotta ennenkuin aloin
vähitellen tulla vähän kerrallaan enemmän ulos huoneestani muiden
seuraan.
Aloitin seuraavana syksynä koko yläasteen uudelleen ihan uudessa
koulussa jossa ilmeni myöskin lievää kiusaamista ja syrjintää.
Sitä ei kuitenkaan katseltu hyvällä ja muutama opettaja ottikin
useasti näiden kanssa yhteen, jotka eivät suostuneet tekemään
töitä minun kanssani.
Tästä on vuosia, ajat ovat muuttuneet ja olen kasvanut pahimmasta
yli. Silti nämä vuodet ja jokainen kerta ovat jättäneet jälkensä,
arpia jotka eivät ikinä lähde. Pelkään vieläkin jääväni yksin,
tulevani torjutuksi koska en olekaan kuin muut.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minä ymmärrän sinua. Tiedän miltä tuntuu olla syrjitty ja kiusattu. Mutta tilanteeni ei ole yhtään niin vakava kuin sinun oli aikoinaan. Minua ei sentään heitelty kengillä tai kivillä päähän, kampittiin vain ja potkittiin pallolla. Tiedän, että on kauheaa olla kiusattu. Omassakin mielessäni on käynyt itsemurha, mutta en ole uhannut hypätä katolta (ainakaan vielä). Haavani eivät ole syviä, mutta verta niistä vuotaa. Sydämeni on särkynyt ja se tuottaa vielä enemmän tuskaa. Tiedän, että kiusaamisesta on todella vaikea päästä yli, itselleni jää varmasti elinikäiset arvet sieluun kaiken tämän jälkeen.
Anteeksi, tämä taisi alkaa vaikuttaa enemmän itseään säälimiseltä. Mutta minä tiedän, miltä se tuntuu. Minä todella tiedän.
¨Katselin siinä menoa aikani ja koitin päästä mukaan
toisten juttuihin, mutta uudet oppilaat otettiin hyvin nihkeästi
vastaan. Ajattelin, että voinpas minä leikkiä yksinkin, leikin omia
leikkejäni koulun pihalla, kun en oikein muista seuraa saanut. Minusta
tulikin silmätikku, koska olin erilainen. Minä pidin hevosista, kuljin
täysin normaaleissa lastenvaatteissa ja olin muutenkin kuten lapsen
kuuluu ollakin. Mutta muille se ei kelvannutkaan.¨
On se niin väärin kun lapsikaan ei enää nykykulttuurissa saa olla lapsi joutumatta kiusatuksi.
... ja vaikka yleensä menneet vuodet sauttavatkin paljon niin tämän lukiessani tunnen kuitenkin itseni onnekkaaksi... ... mut on yksinäisyys silti jättänyt muhunkin jälkensä... en luota ihmisiin silleen... enkä usko kenenkään sanomisiin jotka on positiivisia vaikka haluaisin... enkä osaa uskoa, että kukaan oikeasti välittäisi siitä mitä teen. ... En oo kokenu niin paljon, kuin sinä, eikä mua ole ikinä kivitetty tai mitään ruumiillista väkivaltaa ole mulle tehty mut kyllä mun sydän silti on rikki... ... Enemmän, kuin mikään mussa. Tiedän mitä yksinäisyys ja kiusaaminen voi saada aikaan... mitä se on saanu aikaan mussa. Välillä en oikeen tunne mitään... pahaa, enkä hyvää. Niinä hetkinä voisin vaikka tappaa jonkun jos siltä tuntus, mutta en vaan tee sitä... sillon mä oon laskelmoiva, mun ajatus on kirkas. Sydäntä vaan ei oo niinä hetkinä... Just siks, että ajattelen en kuitenkaa oo hyökänny kenenkää kimppuun ikinä tai mitään vaikka mieli on kyllä tehny... En mä vihaa ketään. Mä annan helposti anteeks. Kaikki jotka kiusaa mua on saanu anteeks. Mut ei kokonaan. Mä en oo ehjä. Muhun sattuu, mutta en oo ku kerran näyttäny sen ja sillonki puhuin vanhempieni kanssa siitä miten vaikeelta musta tuntuu olla yksin aina. Kiusaamisesta niillä ei oo vieläkään mitään hajua. Ei vaikka 11vuotta on kulunu siitä ku kaikki se alko... ... Mä tiedän olevani joskus tunteeton. Tiedän, että jos joku itkee nii se ei tunnu missään suruna - päin vastoin, mä suutun. Mä oon kestäny. En oo näyttäny tunteitani... Jonkun mielestä voin olla kamala ihminen ku sanon suoraan, että voisin tappaa jonkun periaatteessa, jos en näkis sitä itselleni epäedulliseksi, mutta vaikka se ei oo mikään puollustus nii ne ite teki tän mulle... ja kyl mä yleensä tunnen... mut oon vaan ihminen...