Kokeneet kertokaa kun saitten diagnoosin syövästä oliko ensimmäinen ajatus: kuolenko minä?:(
Rintasyövästä selviää jopa 90% siitä huolimatta ensimmäinen ajatukseni oli kuolema.
Vasta hoitojen myötä olen uskaltanut ajatella että ehkä selviän.
Mutta monta unetonta yötä ja itkuisia viikkoja siihen meni;))
Rintasyövästä selviää jopa 90% siitä huolimatta ensimmäinen ajatukseni oli kuolema.
Vasta hoitojen myötä olen uskaltanut ajatella että ehkä selviän.
Mutta monta unetonta yötä ja itkuisia viikkoja siihen meni;))
Vastaukset 7
Vanhimmat
kuolenko,kun sain tietää sairastavani syöpää,ja huoli lapsen surusta.Hoitojen alkaessa oli aluksi vähän pyörällä päästä,mutta alkoi tajuamaan ettei
se lähtö heti edessä olekkaan.Suurin osa on hengissä vielä 5 vuoden päästä ja paljon sen jälkeenkin.
Ahdistaa ajatus vieläkin välillä mieltä,jos syöpä leviää,mutta turha surra etukäteen,voihan olla että lähtö tulee ihan erilailla.Hoidotkin kehittyvät koko ajan.
Pitäisi yrittää nauttia vaan tästä päivästä,etsiä joka päivälle jotain pientä mukavaa.
että se 2 kk ja sitten olen kuollut.Syöpäni leikattiin syksyllä 2004 ja nyt voin paremmin kuin koskaan.
Se on uskomaton kolaus,raju pysäytys, kun se tauti tulee itselle, sehän on luonnollista, että se tulee "toisille".
Kun itse sairastuu niin silloin tajuaa, että on tätä katoavaista luomakuntaa niinkuin kaikki muutkin.
Kaikesta huolimatta sillopin kun on sairas, niin itseään pitää hoitaa ja ottaa kaikki hoidot vastaan mitä tarjotaan, mutta parasta vaan ajatella elämää eteenpäin eikä saa antaa sille sairaudelle suurempaa osaa elämässä kuin mikä on pakko.
Silloin kun on hankalimmat ajat, niin eletään päivä kerrallaan.
Kun sen syövän on kerran kokenut, niin sehän on lopun elämää"varjona" mukana, mutta eipähän sitä muutenkaan ihminen tiedä elinpäivistään, ei sekään sulhanen joka oli niitä polttareitaan viettämässä kaveriensa kanssa sukeltamassa tällä viikolla.
Erittäin ikävä ja surullinen tapaus.
siellä Lauttasaaressa,polttareissa lähteneet sukeltamaan,nuori sulhanen hukkui sinne,eilen
hiljaiseksi pisti,kun luin asiasta.
siinä meni minullakin monta viikkoa kuin sumussa
kuoleman tuomiolta se tuntui.
Vähitellen asiat selkiytyy ja ymmärtää että tästäkin paranee.:)
aluksi oli kun ei sairaudesta,eikä hoidoista oikein ollut tietoa.Siitä se lähti menemään kun hoidot alkoivat.
Ensimmäiseen syöpään (tai kahteen) sairastuessani taisin olla joiltain osin turta, koska en kuolemaa miettinyt. Sitä surin ennemminkin, että lapsia en leikkauksen jälkeen pysty saamaan. Lukemiseni kylläkin muuttui - eka syövän jälkeen sairautta ja kuolemaa käsitteleviä kirjoja aika pitkän aikaa, joten ehkä työstin kuolema-asiaa sillä tavoin.
Nyt toisen kerran sairastuttuani olen miettinyt kuolemaa enemmän. Lukemisetkin ovat olleet "muuta maata", nyt elämää koskevaa ja enemmänkin sitä Ikuista Elämää : ).
Annoin elämäni Jeesukselle n 20 v. sitten ja silloin ajattelin , että jos elämässäni on joskus vaikeaa, niin ei kukaan ihminen pääse minua niin lähelle kuin Jumala pääsee.
Syöpään sairastuttuani huomasin, että Jumalaan turvaaminen oli kaiken hädän keskellä se kantava voima. Inhimillisenä ihmisenä sitä kokee kaikenlaista pelottavaakin, mutta kun tulee mieleen, että minulle ei voi Jumalan sallimatta tapahtua mitään mikä ei jostain näkökulmasta katsottuna olisi minulle hyödyksikin, niin se rauhoittaa taas mielen ja jää odottamaan koska se "hyöty" kirkastuu itselle.