Valentininpäivän tarina

taiteiljoille kirjoitti:

Kirjoitin seuraavan jutun äsken iltani iloksi. Kommentit ovat tervetulleita. Ei saa kopioida. Juttu julkaistaan myöhemmin, muokattuva, novellikokoelmassa.


"En tiennytkään, että osaat piirtää."
Mies katseli seinällä riippuvaa muotokuvaa, jossa vaaleatukkainen nuori mies tuijotti häntä vastaan, tummilla tanssivilla silmillään, alta kulmiensa, hymyn kareillessa hänen huulillaan. Hän näytti vaaralliselta, mutta tavalla, joka ei pelottanut, vaan veti puoleensa. Ainakin naista.
"Se on vaan luonnos..."
Nainen kohautti hartioitaan. Hän piti piirroksestaan itsekin, mutta se oli keskeneräinen. Lyijykynäpiirros. Siitä oli jo vuosia, kun hän oli piirtänyt mitään.
"Se on erinomainen."
Mies lausui sanansa hitaasti ja painokkaasti. Hän tiesi kyllä. Hän oli taidemaalari itsekin.
"En nyt tiedä, onko se kovin kummoinen. Mallinsa näköinen se kyllä on..."
"Kenestä se on?"
"Joku tyyppi, jonka tunsin joskus. Jossain toisessa maailmassa."
Nainen laski kahvimukinsa lattialle, nousi sohvalta ja astui miehen viereen. Hän risti käsivartensa ja mutristi huuliaan ja kallisti päätään ikäänkuin arvioidakseen kädenjälkensä taitavuutta. Eloisia, nopeita viivoja. Kevyen keveitä kynänjälkiä poskella. Mustaakin mustemmat pupillit. Pitkän vaalean hiuskuontalon piirtämisessä kynä oli todella lähtenyt lentoon. Hän vilkaisi miestä. Miehen katse vaelsi hänen hartiaansa pitkin, alaspäin, kohti puseron ylintä nappia, joka oli auki. Heidän katseensa osuivat yhteen. Mies yskähti, ja naurahti. Se oli miellyttävä naurahdus. Kuin pikkupoika, joka on jäänyt kiinni jostain kepposesta, mutta ei edes yritä selitellä. Hän pitää tilannetta huvittavana ja olettaa toisen ajattelevan samoin. Kuin pieni poika, joka on maalannut kissanpennun turkkiin vaaleanpunaisia raitoja. Tai leikannut pikkusiskon hiukset, ja tulos on erilainen kuin hän oli tarkoittanut. Harmitonta huvia.
"Ystävä?" Mies osoitti peukalollaan nuoren miehen muotokuvaa.
"Olimme - ystäviä, silloin..."
Nainen kääntyi taas kuvaan päin. Hänen kääntyessään hänen kyynärpäänsä kosketti vahingossa miehen käsivartta. Hän siirtyi pienen askelen kauemmaksi miehestä. Tuo kuva. Hän oli seisonut sen edessä monta kertaa, pitkiä aikoja, yrittäen nähdä noiden tummien silmien syvyyksistä jotain, joka olisi selittänyt, mitä tapahtui. Tuo ilkamoiva katse, nuo vekkulit kulmakarvat, joita hän oli osannut liikutella erityisen tehokkaasti. Kiinteä katse suoraan silmiin, nopea toisen kulmakarvan kohautus, ja hän oli ollut mennyttä. Joka kerran...
Siitä oli jo kauan. Yli kaksikymmentä vuotta. Kaikki oli niin erilaista silloin. Niin ehdottomia tunteita. Ehtoja tunteille. Jos et tee niin tai näin, et rakasta minua. Jos todella välittäisit, tekisit tällä tavalla. Mikään muu ei saanut merkitä mitään. Vain me.
Mutta jokin aina merkitsee enemmän. Aina tulee jotain, mikä nousee ylipääsemättömäksi esteeksi. Mitä se oli loppujen lopuksi ollut? Jokin mitätön asia kai. Nainen tunsi kyyneleen kohoavan, ja pyyhkäisi sen pois sormellaan. Hän ei halunnut alkaa itkeä. Ei tämän kuvan edessä, enää. Eikä tämän miehen nähden.
"Se on hyvin eloisa kuva. Piirsitkö sen elävästä mallista?"
"Valokuvasta."
Nainen näytti nololta.
"En osaa piirtää kasvoja luonnosta. Kopioida kyllä osaan. Tai osasin joskus."
"Olen yllättynyt. Olet onnistunut välttämään sen puisevuuden, joka usein tulee, jos yrittää pirrtää valokuvasta. Ainakin itse olen huomannut, ettei se oikein onnistu."
"Ehkä se johtuu siitä, että otin sen valokuvan itse. Ja onnistuin kai näpsäyttämään kuvan juuri silloin, kun ilme oli sellainen kuin halusin."
"Oletko koskaan koettanut luonnostella jonkun piirteitä luonnosta?"
"Joskus... aika huonoin tuloksin."
"Mikä siinä niin vaikeaa oli? Piirtää sinä kyllä osaat."
Nainen naurahti muistoilleen. Hän oli piirtänyt kuvia hiekkaan, huuruiseen ikkunaan, kakun kermavaahtoon... Mies halusi piirroksen paperille, jotta hän voisi näyttää sen kavereilleen. Hetken taika haihtui siihen.

"Haluaisitko harjoitella minulla?"
Miehen äänessä oli haastetta. Nainen katseli hänen hienopiirteisiä kasvojaan. Kauan mutta nuorena eläneen ihmisen viisaat kasvot.
"En tiedä... Olisit varmaan pettynyt tulokseen."
"Kyllä minä osaan kestää pettymyksiä. Mutta kuka tietää, ehkä yllätät itsesi. Ja minut."
"Taidat luottaa taitoihini hiukan liikaa. En ole piirtänyt paljon mitään viime aikoina. Itse asiassa kahteenkymmeneen vuoteen. Vaikka se oli aikoinaan mielestäni elämän nautittavin asia - piirtäminen."
"Olet siis kieltänyt itseltäsi elämän suurimman nautinnon kaksikymmentä vuotta?"
Mies näytti huvittuneelta.
"Elämän kiireet sen ovat tehneet. Ei kaikkeen ole aikaa."
"Tuosta piirustuksestasi päätellen et ole mikään tuhertaja. Varmaan huitaisit tuonkin parissa tunnissa?"
"Ei siihen mennyt tuntiakaan. Totta. Mutta taitoni on ruostunut - jos sitä nyt koskaan on kovin paljon ollutkaan."
Mies näytti muistavan jotain. Hän otti sohvan nurkasta laukkunsa. Hänen viikonloppumatkaansa varten pakkaamiensa parin paidan, pyyhkeen ja kameran lisäksi laukusta paljastui pieni luonnosvihko. Hän ojensi sen naiselle.
"Kokeilepa tätä. Ihan pieni kuva vain. Kymmenen minuutin kuva."
Nainen hymyili. Hän otti tarjotun vihkosen ja lehteili sitä. Alussa oli muutamia nopeita sketsejä ohutteräisellä tussilla. Maisemia. Ihmishahmoja. Väriluonnoksia. Hyviä. Hän ojensi sen takaisin miehelle, joka katseli häntä pyytävästi. Vastauksena nainen meni kirjahyllyn luo ja veti sen takaa suuren piirustuslehtiön. Se oli seisonut siellä piilossa kauan aikaa. Hän ei ollut koskaan käyttänyt sitä, vaikka oli sen joskus mielijohteesta ostanut. Hän esitteli sitä miehelle kuin suurta saalista.
"Sinullahan on aseet omasta takaa!", sanoi mies ilahtuneena.
Hän asettui istumaan pehmeän kukikkaan sohvan nurkkaan, ristien pitkät säärensä ja lepuuttaen käsivarsiaan selkänojan päällä. Nainen tunsi olevansa lapsi jälleen. Lapsi, joka haluaa piirtää. Mutta hänen aikuinen minänsä epäili, osaisiko hän enää. Jotkut taidot katoavat, jos niitä ei käytä.
Hän valitsi pehmeän lyijykynän. Tästä tulisi nopea luonnos. Suurinpiirtein, sinnepäin, ei mitään näpräämistä. Hän katseli sohvalla istuvaa malliaan. Hän istuutui lattialle, nojasi selkänsä seinää vasten, laittoi lehtiön polviensa varaan ja alkoi luonnostella.
Kasvojen ääriviivaa, kaulaa, hartian kaarta. Jäntevan käsivarren muotoa. Ei, tämä ei onnistunut. Hän pyyhkäisi muutaman kynänvedon luonnoksenalun yli ja siirtyi toiseen kohtaan arkkia. Taas kasvon ääriviivaa. Hän aloitti aina kasvoista. Ei vielä piirteitä, vaan poskipään muoto, hiukan hiusrajaa, sitten taas alaspäin kaulaa pitkin. Ehkä olisi hyvä piirtää usea pikkuluonnos, ennenkuin yrittää suurempaa kuvaa, hän ajatteli. Ja niin hän teki. Piirsi nopein kynänvedoin kasvottomia hahmoja, toinen toisensa jälkeen. Ne alkoivat vähitellen muistuttaa etäisesti hänen edessään istuvaa miestä.
"Olisi helpompi piirtää jotakuta, jonka tunnen", hän ajatteli. He olivat tavanneet ensimmäistä kertaa tänään. Mies oli näyttänyt aivan samalta kuin hän oli kuvitellut. Aivan täysin ääneensä sopiva ulkonäkö, nainen ajatteli.
"Haluatko, että olen hiljaa, vai saanko puhua?", kysyi mies.
"Puhu ihmeessä. Piirtäminen onnistuu paremmin, jos sitä ei ajattele, vaan antaa käden kulkea oman mielensä mukaan."
He juttelivat niitä näitä. Naisen ajatukset olivat heidän keskustelussaan, hänen silmänsä suuntautuivat vuoroin miehen olemukseen, vuoroin hänen kuvaansa paperilla. Hän odotti sitä hetkeä, kun kynä alkaa kulkea kuin itseään ohjaten. Se oli tapahtunut hänelle melkein joka kerta, kun hän piirsi, nuorempana. Nyt se luovuuden pulppuaminen oli kankeampaa ja piirtäminen tietoisempaa. Hän muisti sen tunteen, jonka vallassa hän oli piirtänyt vaaleatukkaisen ystävänsä muotokuvaa. Nyt se helppouden ja luonnollisuuden tunne karttoi häntä.
Pari sivua täyttyi luonnoksilla. Naisen posket olivat alkaneet punoittaa innosta. Kynä ei juossut yhtä luontevasti kuin nuorena, mutta jotain taitoa silti oli vielä. Kääntäessään uutta lehteä hän sanoi anteeksipyytävästi:
"Jos haluat minun saavan tämän valmiiksi, joudut istumaan siinä, kunnes opin taas piirtämään."
"Sopii", sanoi mies. Hän kuulosti siltä kuin hänellä ei olisi ollut kiirettä minnekään. Oli tämä tietysti yksi tapa viettää ensimmäiset treffit.
Nainen katseli luonnoksiaan, arvioiden.
"Ehkä yritän piirtää isomman kuvan kasvoistasi", hän sanoi epäröivästi. Hän tunsi äkkiä ujoutta. Toisen vartalon linjojen piirtäminen oli helppoa. Hänen katseensa kohtaaminen oli vaikeampaa. Se sai hänet nieleskelemään. Miehen silmät eivät hellittäneet kiinteää katsettaan. Ne olivat tutkivina naisen kasvoilla, joka kerran kun hän kohotti päänsä piirustuksestaan. Naisen käsi alkoi vapista hiukan. Hänellä oli aina ollut tämä vika, lapsesta asti. Taitava, herkkä käsi, mutta vapiseva, kun tunteet ottivat vallan. Hän laski kynän kädestään ja yritti naurahtaa iloisesti. Nauru takertui hänen kurkkuunsa. Häntä jännitti. Hän katsoi avuttomasti miestä. Mies ei siirtänyt katsettaan.
"En taida saada tätä piirustusta valmiiksi. En osaa enää piirtää. Lopetammeko tämän? MItä sinä haluaisit?"
Miehen vastaus oli tyyni ja intensiivinen.
"Haluan sinut."

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä