Uskoako kohtaloon?
Varoitus; tää on PITKÄ tarina (siis romaani), mut mä toivon et ees joku viitsis lukea tän loppuun ja kommentoida. Ei tässä mitään erityistä ole, mutta haluan tehdä asian vaan erittäin selväksi..
Aluksi kerron vähän itsestäni;
Hiljainen, ei tosin enää puoleen vuoteen yhtä paljon kuin aikaisemmin. Naivi, mutta en sitäkään enää puoleen vuoteen. Olin myös puoli vuotta sitten sellainen, että ajattelin elämää hyvänä kirjana; kaikki kannattaa jättää puolitiehen, määränpäätä saavuttamatta, jolloin "hyvä" kestää kauemmin. Ehkäpä olen henkisesti jo kasvanut?
Eli, tarina alkaa kolmen vuoden päästä kasiluokalta. Ihastuin jätkään. Haahaa, eihän tässä mitään erityistä ole, varsinkaan kun tämä jätkä sattui olemaan ensirakkauteni. Annetaanpas hänelle nimeksi vaikka Marko. Markoa en meinannut huomata ollenkaan, ennen kuin erityisiä sattumia. Katseita vaihdettiin usein, ei tosin koskaan puhuttu. Päätinpä sitten kaverini "avustuksella" luoda häneen tekstiviestiyhteyden. Naiveja tekstareita joissa ei ollut mitään mieltä. En edes kertonut nimeäni heti kysyessä. Mutta huomasin omaavani samanlaisen huumorintajun Markon kanssa.
Tuli vaikea paikka. Marko lähti koulusta, koska hän oli vuotta vanhempi. En ole koskaan itkenyt enempää kuin silloin, en edes lapsena isäni kuollessa. Tekstari"suhde" (yksipuolinen siis, minä lähetin hänelle viestin, hän vastasi. Tekstari ei koskaan tullut ekaksi häneltä) jatkui velä muutaman kuukauden. Yhteys katkesi, koska ajattelin, etten enää viitsi tuhlata Markon aikaa tyhmillä viesteillä.
Vuosi kului, ja näin hänet taas. Viime kesänä. Kun olin itse peruskoulun päättäjäisissä, hän oli siellä, koska hänen siskonsa päättäjäiset olivat samaan aikaan. En voinut olla lähettämättä tekstaria. Nimen kanssa. Muutaman kerran lähettelin, huomasin edelleen omaavamme saman huumorin. Kesän aikan kumminkin kaverini kiusasi häntä(lue; minua) typerillä tekstiviesteillään minusta.
Yhteydessä vallitsi taas puoli vuotta hiljaisuus. Taas ajattelin jättäväni hänet rauhaan. Kun yhtenä ihanan lämpimänä koulupäivänä(lukiossa) ajattelin taas lähettää hänelle tekstarin. Ja hänpä vastasi. Lähettelin hänelle taas yhtä mielettömiä tekstareita kuin kasilla ollessani (bussitekstareita, joita ei _ikinä_ kannata lähettää. Silloin kun on yksin ajatustensa kanssa, ei kannata lähettää niitä toisille). Tänä aikana Marko ei aina vastannut minulle, mutta vastasipa kumminkin välillä. Jopa silloin kun en mitään kysynyt. Tämä vaihe kesti jopa puoli vuotta.
Sinä aikana huomasin lukiossa myös erään toisen. Tämä jätkä, jota kutsun vaikka Kalleksi, oli selvästi kiinnostunut minusta. Ja kiinnostuinpa minäkin. Mutta en häneen ottanut yhteyttä, koska olin enemminkin keskittynyt Markoon. Koska luulin tästä kerrankin tulevan jotakin. Mutta kyllähän mä sen tiesin. Ei MISTÄÄN voi tulla MITÄÄN jos ei edes puhua uskalla. Kyllä mä sen tiesin! Mutta en voinut soittaa. Ei todellakaan rohkeus riittänyt. Sitten. Tammikussa kysyin häneltä, voiko tästä tulla mitään. Vastaushan oli selvä, eli ei. Ei Marko sitä suoraan sanonut, mutta rankasti. Halusin vain kuulla sen häneltä, sen, että jätä minut rauhaan. Koska musta pääsee eroon jos vain sanoo. Mutta hän ei ollut aikaisemmin sanonut.
Vielä muutaman kerran aina vittuilin itsekseni, kun hänen ohitseen kaupungilla kävelin. Mutta sitten mulle tuli hassu vaihe. Kun häneen "viimeisen" kerran törmäsin, ajattelin vain; "näyttääpäs marko söpöltä näin vapun alla".. Eikä mitään muuta!! Mä olin ihan et hei, miks mulla ei oo mitään tunteita enää Markoa kohtaan? Olenks mä päässyt yli koska mä pystyn ajattelemaan häntä ilman kiroilua ja itkemistä, ihan vain pelkällä hymynaamalla?
Okei, sitten mulle tuli mielenrauha. Mä voisin vihdoinkin keskitttyä Kalleen. Ikävä kyllä Kalle oli abi, jonka takia hän pian lähti "luku-lomalle". Mietin kuitenkin häntä joka ikinen päivä (koska hän on KAIKKEA mitä unelmajätkäni omaa). Jopa 5kk. Kunnes otin häneen kesäloman ekana viikonloppuna yhteyttä. Pariin viestiin hän vastasi, mutta koska kolmanteen ei kuulunut vastausta, siihen jossa kerroin kuka tarkalleen olen, oletin ettei häntä enää kiinnosta. Kuitenkin ajattelin Kallea joka ikinen päivä. Josta päästään nykyaikaan;
Ajattelin, päätin itseasiassa, muutama päivä sitten että kun menemme kavereiden kanssa tänä viikonloppuna laivalle, soitan Kallelle. Saanpahan asiani selvitettyä. Varsinkin, koska olen nykyään "jopa" sellainen että voin soittaa kenelle tahansa ujostelematta. Laivalle meno vain oli ongelma. Siinäpähän suurinpiirtein rukoilin jumalaa, että jos pääsen sinne laivalle, aivan varmasti soitan Kallelle. No päästiinhän me sinne, vaikka täpärälle meni; loppujen lopuks laivalle meno varmistui vain 40 minsaa ennen laiva lähtöä. Okei, ajattelin kaiken menevän juuri suunnitelmien mukaan.
Hmh!! :( Mä olen nyt todella vihainen jumalalle, tai sille kuka siellä nyt sitten onkaan. Kaikki mun aiemmat suunnitelmani Kallen osalta meni pieleen. Ja kaikki on sen typerän kohtalon syytä.
Nimittäin, sattuipa niin hassusti, että sillä samaisella epäonnen risteilyllä oli MARKO hyttisiivoojana. Itse en häntä nähnyt, onneksi, mutta kaverini törmäsivät häneen käytävällä.
Vittu.
EN ollut häntä ajatellut piiiiiiiiiitkääään aikaan, vain Kalle mielessäni, ja vaikka joskus Markoakin olin ajatellut, en ollut MITÄÄN tuntenut sisälläni. Ja kuitenki, KUIN SALAMA KIRKKAALTA TAIVAALTA, vittu. Ja kaverini ihmettelivät miksi olen niin poissaoleva ja suustani pääsee vähän väliä hiljainen kirosana.
Itkin sen takia viime yönä. Kahteen vuoteen.
Sanokaa nyt mitä teen. Vittu! Ärh.. Koska nykyään olen sellainen että voisin hänelle soittaa. Uskoako kohtaloon, vai odotanko, että aika taas kuluu ja rupean vaikka hyvällä tuurilla pitämään yhteyttä Kallen kanssa? Mitä teen?
Sanokaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa.
Kiitos sille joka jaksaa ja pystyy kommentoimaan!
:)
Varoitus; tää on PITKÄ tarina (siis romaani), mut mä toivon et ees joku viitsis lukea tän loppuun ja kommentoida. Ei tässä mitään erityistä ole, mutta haluan tehdä asian vaan erittäin selväksi..
Aluksi kerron vähän itsestäni;
Hiljainen, ei tosin enää puoleen vuoteen yhtä paljon kuin aikaisemmin. Naivi, mutta en sitäkään enää puoleen vuoteen. Olin myös puoli vuotta sitten sellainen, että ajattelin elämää hyvänä kirjana; kaikki kannattaa jättää puolitiehen, määränpäätä saavuttamatta, jolloin "hyvä" kestää kauemmin. Ehkäpä olen henkisesti jo kasvanut?
Eli, tarina alkaa kolmen vuoden päästä kasiluokalta. Ihastuin jätkään. Haahaa, eihän tässä mitään erityistä ole, varsinkaan kun tämä jätkä sattui olemaan ensirakkauteni. Annetaanpas hänelle nimeksi vaikka Marko. Markoa en meinannut huomata ollenkaan, ennen kuin erityisiä sattumia. Katseita vaihdettiin usein, ei tosin koskaan puhuttu. Päätinpä sitten kaverini "avustuksella" luoda häneen tekstiviestiyhteyden. Naiveja tekstareita joissa ei ollut mitään mieltä. En edes kertonut nimeäni heti kysyessä. Mutta huomasin omaavani samanlaisen huumorintajun Markon kanssa.
Tuli vaikea paikka. Marko lähti koulusta, koska hän oli vuotta vanhempi. En ole koskaan itkenyt enempää kuin silloin, en edes lapsena isäni kuollessa. Tekstari"suhde" (yksipuolinen siis, minä lähetin hänelle viestin, hän vastasi. Tekstari ei koskaan tullut ekaksi häneltä) jatkui velä muutaman kuukauden. Yhteys katkesi, koska ajattelin, etten enää viitsi tuhlata Markon aikaa tyhmillä viesteillä.
Vuosi kului, ja näin hänet taas. Viime kesänä. Kun olin itse peruskoulun päättäjäisissä, hän oli siellä, koska hänen siskonsa päättäjäiset olivat samaan aikaan. En voinut olla lähettämättä tekstaria. Nimen kanssa. Muutaman kerran lähettelin, huomasin edelleen omaavamme saman huumorin. Kesän aikan kumminkin kaverini kiusasi häntä(lue; minua) typerillä tekstiviesteillään minusta.
Yhteydessä vallitsi taas puoli vuotta hiljaisuus. Taas ajattelin jättäväni hänet rauhaan. Kun yhtenä ihanan lämpimänä koulupäivänä(lukiossa) ajattelin taas lähettää hänelle tekstarin. Ja hänpä vastasi. Lähettelin hänelle taas yhtä mielettömiä tekstareita kuin kasilla ollessani (bussitekstareita, joita ei _ikinä_ kannata lähettää. Silloin kun on yksin ajatustensa kanssa, ei kannata lähettää niitä toisille). Tänä aikana Marko ei aina vastannut minulle, mutta vastasipa kumminkin välillä. Jopa silloin kun en mitään kysynyt. Tämä vaihe kesti jopa puoli vuotta.
Sinä aikana huomasin lukiossa myös erään toisen. Tämä jätkä, jota kutsun vaikka Kalleksi, oli selvästi kiinnostunut minusta. Ja kiinnostuinpa minäkin. Mutta en häneen ottanut yhteyttä, koska olin enemminkin keskittynyt Markoon. Koska luulin tästä kerrankin tulevan jotakin. Mutta kyllähän mä sen tiesin. Ei MISTÄÄN voi tulla MITÄÄN jos ei edes puhua uskalla. Kyllä mä sen tiesin! Mutta en voinut soittaa. Ei todellakaan rohkeus riittänyt. Sitten. Tammikussa kysyin häneltä, voiko tästä tulla mitään. Vastaushan oli selvä, eli ei. Ei Marko sitä suoraan sanonut, mutta rankasti. Halusin vain kuulla sen häneltä, sen, että jätä minut rauhaan. Koska musta pääsee eroon jos vain sanoo. Mutta hän ei ollut aikaisemmin sanonut.
Vielä muutaman kerran aina vittuilin itsekseni, kun hänen ohitseen kaupungilla kävelin. Mutta sitten mulle tuli hassu vaihe. Kun häneen "viimeisen" kerran törmäsin, ajattelin vain; "näyttääpäs marko söpöltä näin vapun alla".. Eikä mitään muuta!! Mä olin ihan et hei, miks mulla ei oo mitään tunteita enää Markoa kohtaan? Olenks mä päässyt yli koska mä pystyn ajattelemaan häntä ilman kiroilua ja itkemistä, ihan vain pelkällä hymynaamalla?
Okei, sitten mulle tuli mielenrauha. Mä voisin vihdoinkin keskitttyä Kalleen. Ikävä kyllä Kalle oli abi, jonka takia hän pian lähti "luku-lomalle". Mietin kuitenkin häntä joka ikinen päivä (koska hän on KAIKKEA mitä unelmajätkäni omaa). Jopa 5kk. Kunnes otin häneen kesäloman ekana viikonloppuna yhteyttä. Pariin viestiin hän vastasi, mutta koska kolmanteen ei kuulunut vastausta, siihen jossa kerroin kuka tarkalleen olen, oletin ettei häntä enää kiinnosta. Kuitenkin ajattelin Kallea joka ikinen päivä. Josta päästään nykyaikaan;
Ajattelin, päätin itseasiassa, muutama päivä sitten että kun menemme kavereiden kanssa tänä viikonloppuna laivalle, soitan Kallelle. Saanpahan asiani selvitettyä. Varsinkin, koska olen nykyään "jopa" sellainen että voin soittaa kenelle tahansa ujostelematta. Laivalle meno vain oli ongelma. Siinäpähän suurinpiirtein rukoilin jumalaa, että jos pääsen sinne laivalle, aivan varmasti soitan Kallelle. No päästiinhän me sinne, vaikka täpärälle meni; loppujen lopuks laivalle meno varmistui vain 40 minsaa ennen laiva lähtöä. Okei, ajattelin kaiken menevän juuri suunnitelmien mukaan.
Hmh!! :( Mä olen nyt todella vihainen jumalalle, tai sille kuka siellä nyt sitten onkaan. Kaikki mun aiemmat suunnitelmani Kallen osalta meni pieleen. Ja kaikki on sen typerän kohtalon syytä.
Nimittäin, sattuipa niin hassusti, että sillä samaisella epäonnen risteilyllä oli MARKO hyttisiivoojana. Itse en häntä nähnyt, onneksi, mutta kaverini törmäsivät häneen käytävällä.
Vittu.
EN ollut häntä ajatellut piiiiiiiiiitkääään aikaan, vain Kalle mielessäni, ja vaikka joskus Markoakin olin ajatellut, en ollut MITÄÄN tuntenut sisälläni. Ja kuitenki, KUIN SALAMA KIRKKAALTA TAIVAALTA, vittu. Ja kaverini ihmettelivät miksi olen niin poissaoleva ja suustani pääsee vähän väliä hiljainen kirosana.
Itkin sen takia viime yönä. Kahteen vuoteen.
Sanokaa nyt mitä teen. Vittu! Ärh.. Koska nykyään olen sellainen että voisin hänelle soittaa. Uskoako kohtaloon, vai odotanko, että aika taas kuluu ja rupean vaikka hyvällä tuurilla pitämään yhteyttä Kallen kanssa? Mitä teen?
Sanokaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa.
Kiitos sille joka jaksaa ja pystyy kommentoimaan!
:)
Vastaukset 5
Vanhimmat
itellä on saman tyypisiii ihastumisii jotka on jääny siihen tekstailuun.. tuntu aina ku kaikki ois jääny jotenkii vajaaks.. oon unohtanu ne aina tai ainaki yrittän unohtaa.. mutta toivon todellakin että olisin puhunu asiat suoriks sillon jo.. nyt mäkin jo osaan soittaa ja puhua asiat selväks ja parempi se niin on kun jättää arvailujen varaan...mun mielipide asiaan on et sun pitäis unohtaa se "marko".. koska jos siitä ei oo kuulunu mitää ja jos oot jo kertaalleen päässy jutun yli ni älä satuta ittees enää lisää.. Kannattais nyt ottaa yhteyttä vaan siihen "kallee" ja kattoo tuleeko siitä jutusta mitää..ilman et epäröit kysyä.. koska mieti jos siit tulee jotaa sit joskus puolen vuoden pääst ni sit kadut et sit ihanuutta ois voinu kestää paljon pitempää jos oisit ottanu ennemmin yhteyttä.. parempi kaatua ku katua =) toivottavasti saat nyt tehtyä jonkin näköisen päätöksen asiassa ja kaikki käy loppujen lopuks hyvin!Oikeesti kannattaa kysyä eikä kelata asioita omassa päässään. Mä ite menetin just ihan yli ihanan jätkän sen takii et epäilin sen tunteita enkä kysyny suoraa.. ja nyt kaduttaa... kaikki oli vaa uskaltamisest kii.. mut onneks pysytti kavereina koska soitin sille tyypille ja selvitettii asiat. Eli kandee ottaa asioista selvää ennen ku on liian myöhästä :) KOITA PÄRJÄTÄ!
Kai mä sitten niin teen... *huokaus* Niinpä. Mun on pakko tehdä niin! :) Soittaa siis sille "Kallelle"... Ja toivoa parasta..
Niin, onhan se vaikeeta tietää onko olemassa jokin kohtalo..... "Mun tarinani" oli aika monimutkainen juttu. Kun luin sen ekan kerran en oikein tiennyt mitä ajatella, mitä sanoa..... siispä luin sen vielä toisen kerran. Ja ehkäpä tosiaan on kohtalo, siis jos kaksi ihmistä on tarkoitettu toisilleen, niin kyllä kai ne sitten aina vain uudestaan tapaa toisensa tai jotain.... ehkä....mutta ehkä ei. Onhan se vaikee juttu, jos ei pääse eroon jostain toisesta vaikka on jo toinen jota rakastaa....mutta en osaa antaa mitään parempia neuvoja kuin....älä anna elämän mennä ohi murehtiessa, parempi tehdä virheitä ja oppia niistä, kuin pelätä tekevänsä virheen eikä oppia. Joutuu vain pelkäämään koko ajan että onko tää viisasta, jos teen noin tai näin....mutta pitää tehdä, ei vain miettiä....No, toivottavasti saat tästä jotain selkoa."Mun tarinani" kirjoittaneelle Gemmalle erittäin paljon onnea tulevaan elämään.....toivottavasti löydät ratkaisun....
....................
vaikea sanoa...jos aina,kun tekstailet tämän "Markon"kanssa...niin se jää hänen osaltaan lyhyeen...Mutta sitten tämä "kalle"..hän siis ei AINA vastaa?hmh...
Kaitpa sinulla vie aikaa että pääset tuon markon ylitse...itesekkään en ole vielä yhen henkilön yli päässytkään..vaikka vasta 2kk on kulunu..
aikaa se vie..niin mullekki sanotaan..:)