APUA!
Tulen hulluksi kamalassa murrosiässä olevan tyttäreni kanssa..(olen yh ja isä ei pidä lapsia luonaan ollenkaan). Tyttäreni olevinaan niin kamalan aikuinen ja kuitenkin kuin pieni lapsi.. kauneus ja vaatteet tärkeitä (materialisti). Pettää luottamukseni jatkuvasti, eikä rajoja saisi asettaa hänelle ollenkaan missään asiassa.. Miten jaksan, jos tätä jatkuu pitkään..
Tulen hulluksi kamalassa murrosiässä olevan tyttäreni kanssa..(olen yh ja isä ei pidä lapsia luonaan ollenkaan). Tyttäreni olevinaan niin kamalan aikuinen ja kuitenkin kuin pieni lapsi.. kauneus ja vaatteet tärkeitä (materialisti). Pettää luottamukseni jatkuvasti, eikä rajoja saisi asettaa hänelle ollenkaan missään asiassa.. Miten jaksan, jos tätä jatkuu pitkään..
Vastaukset 13
Vanhimmat
Minkä ikäinen tytäresi on? Iästä riippuen löytyy varmasti asioita, joissa voit osaltasi jo joustaa ja antaa hänen itse päättää asioitaan tai ainakin pitää mielipiteenssä, esim. jos kauneus on hänestä tärkeää, se saa olla hänen mielipiteensä vaikka on eri kuin sinun. Luottamuksen ja arvostuksen osoittaminen vähentää tarvetta uhmata ja salailla asioita. Välien saaminen myönteisiksi on välttämätöntä että kasvatuskin menisi perille.
Murrosikäinen on joltakin osin aikuinen ja osaksi vielä lapsi. Häntä voi auttaa sallimalla nämä molemmat puolet. Luottaa kuin aikuiseen ja ohjata kuin lasta, siinäpä haaste.
Mutta toteutus? Itse taidan tehdä niin, että kun nuori käyttäytyy lapsellisesti, mihin hänellä edelleen on lupakin, vaadin häneltä aikuisuutta. Sitten kun lapsi toimii mielestäni liiankin aikuisesti, valitan että hän on vielä lapsi, eikä saa tehdä niin. Eli taidan tehdä asian ihan väärinpäin. Ymmärrykseni ei kertakaikkiaan riitä.
Oikein kun ottaa hermoon ja nykii murkun kanssa, niin kannattaa ottaa ittelleen aikalisä. Jos jatkuvasti menettää malttinsa, niin murkku oppii käyttämään sitä tilannetta hyväksi. Toisin sanoen iskee arkaan paikkaan.
Välillä kannattaa laittaa riita poikki ja jatkaa kun on puolin ja toisin rauhoituttu...
Minä muistelen usein sitä miltä tuntui itse olla murkku. Aikaa jolloin ei tiennyt onko lapsi vai aikuinen, kun kaikki oli mustavalkoista ja ehdotonta. Kun välillä luottamus omaan itseen oli suurta ja seuraavassa hetkessä taas luottamus oli miinuksella. Kun maailma oli avoin... ja vanhemmat eivät tienneet mitään.
Minulla on kolme lasta, joista kaksi jo täysi-ikäistä. Läsnäolo ja luottamus ja "rakentava" riitely ja rakkaus olivat/ovat tärkeitä asioita. Muistan, kun yritti kysellä asioita, ei saanut vastaukseksi kuin "hiljaa tai ei sulle kannata selittää". Mutta sitten taas kun rauhassa syötiin tai kahviteltiin, lapset itse kertoivat asioitaan. Opin, että tulee olla hienotunteinen...
Aika aikaansa kutakin... voimia Sinulle!
Hmm,kuulostaa ihan minulta=)Vielä kolme neljä vuotta sitten äitini tuntui maailman ikävimmältä ihmiseltä joka ei ollenkaan ymmärtänyt minun maailmaani eikä antanut minun tehdä mitään hauskaa!Olen nyt 18 ja äitini on minulle lähestulkoon paras ystäväni.Huusin äitille ennen päin naamaa ja luulin vihaavani sitä elämäni loppuun asti!Nykyään hävettää niiiiin(!!!) kamalasti oma käytös ja oon sen äidille sanonutkin!Pyytänyt anteeksi ja samalla kiittänyt sitä kun äiti jakso kattoa mun typerää käytöstä ja asettaa niitä rajoja vaikka saikin välillä kuulla kunniansa!Nykyään asioille voi jo nauraakkin!Jos se ois antanu periks niin huh,en paremmin sano.Koita jaksaa,kyllä se sunkin tyttö sua vielä joku päivä kiittää ja sitten tekin ootte oikein hyviä kamuja keskenänne=)Kesän jatkoa!
Muistelen omaa nuoruuttani kun olisin halunnut ottaa vastuuta itsestäni, mennä johonkin jne. Äiti sanoi minun olevan kakara.
Kun taas äiti käski tehdä jotain kuului sama virsi "Sinä et ole enään mikään pikkupentu, tee sitä ja tätä".
Tuollainen ei ollut kovin uskottavaa, joten jos olin tarpeeksi aikuinen, ruuanlaittoon ja muuhun kodin huoltamiseen ja siivoukseen jne. Koin myös olevani tarpeeksi aikuinen lähtemään kaupungille, festareille, yleensäkkin mihin itse halusin.
Ja niin tein.
Koeta jäädä henkiin. Lapsesi on tappamassa sinua itsessään tullakseen omaksi itsekseen. Yritä pitää itsekunnioituksesi, pysy niin rauhallisena kun vain voit. Pyri nimeämään tunteita ja sano kun tunnet, että sinua ei saa kohdella huonosti/näin.
Nyt lapseni on 17,5v ja minusta tuntuu, että olen tulossa 4 vuoden lingosta ulos ja hengissä ;).
YH äideillä ei ole kovin kivaa, yksinkasvattaminen on kovaa.
Asun kahdestaan 15-v. tyttäreni kanssa ja kamalaa se on. Tämä kuluva kesä etenkin on ollut ihan helvetillinen...
Minustakin tuntuu että olen ihan uupumuksen äärirajoilla.
En tiedä onko (tuleeko olemaan) poikien kanssa helpompaa ja onko tuo paha murkkuikä yleisempää esikoisilla. Välillä tuntuu että repeää kappaleiksi, kun yrität keskustella. Mitään et saa neuvoa, mistään et saa sanoa (omien sotkujen korjaamisesta jne). Jospa tämä tilanne rauhoittuisi, kun koulu alkaa, toivotaan parasta ja pelätään pahinta...
Kaikesta huolimatta hyvää kesän loppua kaikille!
Paistaa kai se aurinko vielä JOSKUS risukasaankin...
Pojan ei luonnollisestikaan tarvitse irrottautua niin voimallisesti äidistä kuin tyttären. Siksi murrosikä saattaa olla helpompi tai rauhallisempi pojalla. Ainakin suhteessa äitiin.
Kuopus seuraa siinä vieressä esikoisen riitelyä, huutamista, rajojen hakemista, äidin uupumista. Ja jos on fiksu, totetaa ainakin mielessään että asiat voisi hoitaa toisinkin.
Ainakin meillä oli näin. Tyttären murrosikä oli yhtä helvettiä. Pojan kanssa on mennyt helpommin.
Itselläni on 15 v tytär ja kuulostaa ERITTÄIN tutulta nämä kirjoitukset. Asiat yleensä kyllä hoituvat neuvottelemalla, kun myrskyn-merkki on ohi. On tietyt perussäännöt, joihin saa järkevät perustelut esittämällä tapauskohtaisesti joustonvaraa.Esimerkiksi kotiintuloajat. Jostain syystä kevät kesä ovat olleet levotonta aikaa. Täytyy vaan luottaa itseensä ja tuntemuksiinsa(äidinvaistoon), muuta en pysty sanomaan. Tietyt rajat tuovat turvallisuutta. Veri on verta sakeampaa uusperheessäkin, kun mietitään asioita lapsen "parhaaksi".
Hyvät äitit, koittakaa kestää, kyllä se siitä ajallaan helpottaa =).
Oma murrosikäni on jo ohi mennyt, mutta vielä sitä kauhulla muistelen ja ihan sääliksi käy, mitä vanhempani ovat joutuneet kestämään.
Ne eivät saaneet muhun mitään kuria, menin ja tulin miten huvitti...milloin tulin poliisiautolla kotia, milloin taas en tullut kotiin ollenkaan.
Kaikenmailman "alamailman porukoissa" pyörin ja kokeilin vaikka ja mitä.
Rikollisuuttakin tuli sen verran tehtyä, että kahdessa oikeuden käynnisä olen ollut.
Ainut, mistä pidin kiinni oli se että ilmoitin vanhemmilleni aina luottamuksellisesti missä olin ja kenen kanssa.
Jokin aika sitten äitini sanoikin että "Oli se sun murrosikä niin kauheaa aikaa, että onneksi se on ohi.Sai aina olla huolissaan, kun ei mitään kuria sinuun saanut.Tiedätpähän sitten, mihin saat varautua jos omia lapsia teet."
Nykyään olen rauhoittunut hirveästi, asun avokin kanssa kaksin ja onnellisesti.
Vanhempien kanssa on todella hyvät välit ja pystymme puhumaan äidinkin kanssa luottamuksellisesti kaikista asioista.
Eli koittakaa kestää, kyllä se ohitse meneee.
Murrosikäisenä sitä todellakin luulee olevansa aikuinen, vaikkei olekkaan..sitä on hirveä halu kokeilla kaikkea uutta, jännittävää ja tyhmääkin (valitettavasti).
Nuorille pitää antaa jonkin verran vapautta, mutta niistä pitää pitää myös huolta ja rakastaa.
Saat olla onnellinen äippä kun lapses on noinkin normaali. Mä tulin 14-kesäisestä asti kännissä kotiin joka vkonloppu ja siitä alkoi siiten huumeet. Äiti kertoi kerran että tulin kotiin, vaivuin sohvalle, hengitin katkonaisesti ja nukuin 2vuorokautta mutta itelläni ei oo mitään muistia, muuta kun että se taisi olla extacyä. Tätä jatkui monta vuotta, hashista ja siitä sitten amfetamiiniä, muttei ikinä suonensisäisesti mitään, se olisi ehkä vienyt hengen ja en olisi enään tässä. Mutta ne ajat on nyt ohi ja täysin raitis elämä tällähetkellä, myöskin alkoholin kohdalta. Nyt olen raskaana, onnellinen ja taas väleissä äitini kanssa joka jaksoi minun pelleilyjä katsella monta vuotta.
I LOVE MOM :D